keskiviikko 31. maaliskuuta 2010

Murheenkryyni

Purin osiin jo kauan aikaa sitten rihkamakorun, jonka olin Tallinnasta ostanut. Pistin osat talteen, kunnes viime vuonna sitten päätin kasata niistä pikaisesti uuden saadakseni tilaa helmilaatikoihini. Sain hienosti käytettyä myös Hobby Pointista ostetut isot, melko ohuet avattavat korumetallivälirenkaat, joille ei tuntunut löytyvän mitään muuta käyttöä, koska olin jo siirtynyt hopeoituihin korunosiin.

Olin jo todennut alkuperäisen korun kanssa, ettei se ollut omaa tyyliäni, joten annoin uuden version äidilleni, jolle siis voin antaa sekä hyvät että huonot korut... Ainoa ihminen maan päällä, joka on niin läheinen, että kehtaan antaa hiukan epäonnistuneemmatkin työt, ellen pidä niitä itse.

Heh, olipas todella hyvä idea käyttää juuri niitä renkaita tähän koruun. Kolmen paksun ison koristerenkaan kanssahan ne toimivat oikein hyvin, mutta ikävä kyllä, nuo isot renkaat yhdistettiin ohuisiin metallilankasilmukoihin, eivätkä ne välirenkaat tietenkään pitäneet, vaan koru katkeili koko ajan välirenkaiden irrottua. Äiti-parka urheasti piti korua töissä, vaikkei tarvinnut kuin hipaista, kun jo irtosi välirengas silmukasta, aina eri kohdasta. Äidit näköjään ovat valmiita vaikka mihin pitääkseen lastensa kätten töitä - olivat ne toimivia tai eivät!

Olin yrittänyt jo korjata korua nopeasti lisäämällä isoja välirenkaita tuplaten kaikkiin kohtiin, mihin niitä riitti, mutta ei sekään auttanut. Varsinainen murheenkryyni koruksi siis.

Maanantaina vihdoin muistin pyytää korun uudelleen korjattavakseni, ja sain homman valmiiksi, toivottavasti lopullisesti. Isojen koristerenkaiden yhteyteen jätin nuo murheelliset välirenkaat tuplina, mutta yhdistin ne Helmien talosta ostamillani välikappaleilla pikkusilmukoihin. Elän toivossa, että välirenkaat kestäisivät leveämmän välikappaleen, eivätkä enää irtoilisi. Jos niin ei käy, paiskaan omilla käsilläni korulla vesilintua ja kovaa! Tai ehken vesilintua kuitenkaan, koska pidän eläimistä, mutta ainakin koru lentää jonnekin ja kauas.

Kaulakoru Murheenkryyni.
Puisia ohuita kiekkohelmiä, korumetallisia välirenkaita, isoja metallinvärisiä muovirenkaita, isonisoja koristehelmiä tunnistamattomasta melko kevyestä materiaalista. Korunosat korumetallia.

Onnea matkaan, äiti, tämän Murheenkryynin kanssa!

maanantai 29. maaliskuuta 2010

Pikkuperhoselle

Ensimmäisen hopeakoruni tein pienelle, vastasyntyneelle tytölle. Hopeinen lukko on mielestäni hiukan suuri, mutta en ehtinyt ajoissa saada postissa pienempiä lukkoja. Ehkä isompi on helpompi laittaa kiinni pikkulapselle...

Kaulakoru lapselle 30 cm Perhosen siivin.
Valkoisia 4 mm makeanvedenhelmiä, ruusunvärisiä 3 mm Swarovski-biconeja, riipus ja korunosat sterling-hopeaa.

torstai 25. maaliskuuta 2010

Marmoria sitruunalla

Vihdoin sain otettua kuvan, väreiltään melko huonon tosin, siitä toistaiseksi viimeisestä marmorikorusta. En ole koskaan ennen tehnyt korua, jossa on keltaista!

En ole siis ennen ollut kovin tietoinen lemon jadestakaan. Se on ilmeisesti niin sanottua uutta jadea (new jade), joka ei ole jadea lainkaan, vaan omalla käännökselläni "serpentiiniä" (serpentine). En tiedä, kääntyykö tuo englanninkielinen serpentine serpentiiniksi, kun kyseisellä sanalla on jo aivan muu merkitys, mutta tähän on nyt tyydyttävä. : )

Kaulakoru 50 cm Marble Arch - lemon.
Tynnyrihelmiä marmorista, lemon jade -helmiä kahta kokoa, kaikki kivihelmet Beads Directista, isoja hopeoituja helmihattuja Gemshow-Onlinesta, pienempiä helmihattuja Helmien talosta sekä hopeoidut korunosat.

tiistai 23. maaliskuuta 2010

Viimeksi luettua

Ostin taannoin kirjakaupan tarjouksesta kympillä kolme kotimaista pokkaria. Valitsin mukaan kirjat Virpi Hämeen-Anttilan Suden vuosi, Anna-Leena Härkösen Loppuunkäsitelty ja Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän.

Ne harvat kirjat, joita viime aikoina olen lukenut, ovat olleet lähinnä ulkomaisia murhajuttuja ruotsalaiseen Liza Marklundin, Henning Mankellin, Stieg Larssonin tyyliin tai Patricia Cornwallin Scarpettan tutkimuksia. Siksipä on erityisen kivaa vaihtelua lukea pelkkää suomalaista kolmen kirjan verran.

Ensimmäisenä valitsin Suden vuoden. En ole nähnyt kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa, joten tarina oli minulle uusi. Hämeen-Anttilan kirjoissa kyllä iskee hieno kerronta ja erittäin hyvin tehty taustatyö tieteen ja kirjallisuuden saralla. Viittauksia kirjoihin, joita itse en taatusti mistään kaivaisi, saati löytäisi, vilisee joka luvussa, mutta toisaalta, kirjahan asettuu yliopistomaailmaan. Siispä viittaukset tieteellisiin teoksiin tuovat uskottavuutta tarinalle. Myös sairauden kuvaus toisen päähenkilön kokemana oli uskottavaa luettavaa, vaikken itse epilepsiasta tiedä juurikaan.

Tarina itsessään on maailman vanhin - rakkaussellainen. Kauniisti kerrottu hitaasti etenevä juoni. Uskottavasti tarinoituna kunkin henkilön ajatuksia ja näkökulmia, joten ketään henkilöä ei päädy inhoamaan, koska kaikilla on omasta vinkkelistään oikeutus käytökselleen ja sitä voi lukijakin ymmärtää. Mukava lukukokemus, mutta ei erityisen sykähdyttävä, vaikka halusin kuitenkin tietää, miten kirja päättyy.

Järjestyksessä toinen lukemani pokkari oli Loppuunkäsitelty. Olen lukenut melkein kaikki Anna-Leena Härkösen kirjat, mutta tämä ja Heikosti positiivinen olivat jääneet jostain syystä, ehkä aiheensa vuoksi, lukematta. Jälkimmäiseen en aio vieläkään tarttua, koska itselläni raskaudet ja lasten saaminen ovat olleet niin suunnattoman onnellinen ja tuskaton asia, että epäilen, etten pysty riittävästi samaistumaan kirjaan. Ehkä luen sen joskus henkisen kasvuni koulutuskirjana, jos haluan tukea jotakuta läheistä samoissa fiiliksissä kuin Anna-Leena Härkönen.

Loppuunkäsitelty kertoo Anna-Leena Härkösen omakohtaisen kokemuksen pikkusisaren itsemurhasta. Kirja on todella avoin tilitys ja tapahtumankuvaus Härkösen elämästä sisaren kuoleman jälkeen. Omaan, suoraan tyylinsä luottaen kirja on koskettava henkilökohtaisuudessaan ja tietenkin aiheen traagisuudessa. Joitakin asioita jään varmasti miettimään. Kirja voi nousta ajankohtaiseksi sitten, kun omalle kohdalle osuu niin läheisen ihmisen menetys. Ja sellainenhan tapahtuu ennemmin tai myöhemmin.

Viimeinen pokkareista, Anna minun rakastaa enemmän, odottaa vielä aloitusta. Siitä tarinoin, kunhan olen saanut kirjan luettua.

maanantai 22. maaliskuuta 2010

Inspiraatiota marmorista

Olen pyöritellyt harmaita marmoritynnyrihelmiä laatikoissani jo jonkin aikaa odottaen inspiraatiota. En ollut keksinyt, mihin niitä yhdistää, ennen kuin nyt. Tarvitsin vain hieman täydennystä välihelmivarastooni ja juuri sopivan sävyisiä helmiä, joita yhdistää niihin, ja jo inspiraatio iski. Ehdin tehdä jo alkuperäisestä korusta variaatioitakin, kun helmiä riitti...

Marble Arch on todellisuudessa valkoinen monumentti Carraran marmorista Lontoon sydämessä Oxford Streetin tienoilla sekä läheisen metroaseman nimi. Koruissani on marmoria, joskin harmaata, ja kaari, ylösalaisin tosin, joten nimi on mielestäni varsin passeli. : )

Tämä ihka ensimmäinen marmorikaulakoru on uusi lempparini. Toinen mennee lahjaksi tai myyntiin, sillä minulta jo löytyy mustista akaateista tehty koru hiukan samaa tyyliä. Minä pidän kyllä todella paljon vaijerikoruista, vaikka joistain blogeista päätellen, ne ovat nk. peruskauraa. Mutta kyllä ne vain laskeutuvat kaulalle tosi kauniiisti.

Kaulakoru 45 cm Marble Arch - pink.
Harmaita tynnyrihelmiä marmorista (Beads Direct), pinkkiä korealaista jadea (värjättyä) Omakorusta Kädentaitomessuilta Helsingistä, antiikkihopeoituja välihelmiä sekä sydänsalpalukko Helmien talosta samoilta messuilta. Hopeoidut korunosat.

Kaulakoru 48 cm Marble Arch - black.
Hiukan pidempi malli samalla idealla kuin yllä. Harmaita marmoritynnyrihelmiä, mustia 12 ja 6 mm akaatteja, antiikkihopeoituja välihelmiä ja helmihattuja sekä sydänsalpalukko. Hopeoidut korunosat. Korun asettelu kuvaan ei oikein onnistunut - etualan helmihattu on miten sattuu. Onneksi livenä kaulassa se asettuu kauniisti.

Kolmas marmorikoru on vielä kuvaamatta viikonlopun kiireiden vuoksi, joten siitä lisää myöhemmin.

perjantai 19. maaliskuuta 2010

Kolahtaneita kirjoja - osa 2

Aiemmin kerroin suhteestani kirjoihin sekä valaisin hiukan enemmän minuun "kolahtaneiden" kirjojen listan yksittäisiä kirjoja. Tässä tarinaa muutamasta muusta listan kirjasta.

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu. Tämä on rakas satukirjani. Sitä luettiin kotona minulle paljon. Suloinen pikku pallero Tiitiäinen, Haitula, tunteellinen siili ja pikku peikko Peikkuluinen jäivät tarkasti mieleen. Hääpäivänämme isäni piti puheen, jonka lopuksi luki pätkän ja antoi meille uuden kappaleen kirjaa; alkuperäinen oli jo jonnekin vuosien aikana kadonnut. Viimeistään siinä vaiheessa oli tippa kunnolla linssissä. Nyt kirjaa luetaan omille lapsille ja se on minusta aina yhtä ihanaa. Äitini osasi myös laulaa osan loruista, tai tarinoista, joten niitä laulelen tyttösilleni tuutulauluinakin.

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase. Tämä kirja puoltaa paikkaansa unohtumattomien kirjojen listalla, koska se oli niin täydellisen osuva kieleltään ja tyyliltään silloiseen ikääni nähden. Kirja oli ensimmäinen, jonka kieli oli nuorten kieltä ja sisältö hulvattoman hauska, vaikkei se mikään höttökirja ollutkaan. Muistan hirnahdelleeni naurusta jatkuvasti kirjaa lukiessani, mikä oli harvinaista. Siksi kirja pääsee tuolle harvinaisuuksien listalle röhönaurun saattelemana.

J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta. Tämä trilogia meinasi unohtua mainita kokonaan, kunnes löysin sen Mirkan listalta (kiitos vain muistutuksesta). Luin kirjat ensimmäisen kerran jo yläasteella, sen jälkeen nuorena aikuisena ja vielä kerran näin vanhempana, kun kirjat filmatisoitiin. Aina yhtä vaikuttavaa. En voi käsittää, miten joku voi luoda kokonaisia kieliä yhtä kirjakokonaisuutta varten, ja kirjojen maailmanhistorian siinä samalla, sen lisäksi, että itse kirjat ovat pitkiä ja monimutkaisia. Upea, unohtumaton saaga.

Kolahtaneiden kirjojen lista voi elää, vaikka sen kirkkaimmat tähdet on nyt mainittu. Onneksi maailmassa on lukemattomia lukemattomia kirjoja, kun vain ehtisi lukea!

torstai 18. maaliskuuta 2010

Kylpyhuoneen lattialta takaisin arkeen


Varoitus: Tässä tekstissä käsitellään mm. oksennusta ja ripulia. 

Olen ollut sairaana. Perheessämme jylläsi viime viikolla vatsatauti. Se alkoi Isosiskosta, joka oksensi mummoni keittiön matolle lomareissullamme, kun ensin oli aamusta asti valitellut välillä masukipua ja jättänyt syömättä kaiken ruoan, lukuunottamatta jäätelöä ja muita herkkuja, joita isomummureissulla saa (niistä ei hän näköjään luovu edes vatsataudissa). Pikkusisko samaan aikaan valitteli tasaisin väliajoin, että "masua kutittaa", eikä se kutina ollut mukavaa sorttia. Hänelle se kutittelu ei tosin tuonut mitään muuta ikävää. Mieheni sairastui muutama päivä Isosiskon jälkeen peläten ensimmäisenä yönä oksennusta, jota ei sittenkään tullut, ja seuraavana päivänä nukkuen hyvin paljon ja jättäen kaikki ateriat väliin.

Minä tällä viikolla jo ajattelin, että niinköhän hyvin on maitohappobakteerit auttaneet, kun en ollut tullut sairaaksi. Yleensä oksennan siinä hetkessä, kun joku mainitsee, että vatsatautia on liikkeellä. Kunnes keskiviikkoaamuna mahassa "kutitteli" sen verran, etten noussut sängystä ollenkaan, vaan mieheni jäi tekemään lapsille aamutoimet. Siinä sitten selvisi, että kyllä tämä tautia on, enkä jaksa olla pystyssä, joten mieheni jäi koko päiväksi kotiin hoitamaan lapsia.

Ihana Isosisko piirteli minulle kuvia, kävi tuuppaamassa ämpäriä lähemmäs sängynlaitaa, ja aprikoi, että jos tuntuu, että ämpäri on liian alhaalla, hän voi kyllä pitää sitä korkeammalla, jos minulta tulee oksennus. Sellainen suloinen pikkuhoitaja. Pikkusisko tuli välillä katsomaan ja halimaan äitiä. Molemmat tuntuivat hiukan huolestuneilta, ja olisivat todella mielellään tulleet minua katsomaan kylpyhuoneeseen, ellei mieheni olisi pitänyt heidät tarkoituksella poissa.

Olen aina vihannut oksennustautia. Minulla on monta todella huonoa muistoa lapsuuden vatsataudeista, joiden myötä opin inhoamaan ja pelkäämään oksentamista yli kaiken. Mutta, minulla on paljon huonompia ja kirkkaampia muistoja aikuisiän vatsataudeista ja ruokamyrkytyksistä, sillä ne tulevat NIIN paljon pahempina ja rajumpina kuin ikinä lapsena. Ennen oli "vain" oksentelua, mutta lisänä sopassa ripuli ja pyörtyily. Koko aikuisikäni olen ollut sairaana ollessani erityisen pyörtymisaltis, ehkä matalan verenpaineeni takia, eikä se ole kerta eikä kaksi, kun olen vessanpöntölle kuukahtanut.

Tällaisen tavallisen, perusterveen ihmisen saa tuntemaan erityistä nöyryyttä ja myös jonkinlaiseen alennustilaan se, kun kylpyhuoneen lattialla kouristuksenomaisesti takertuu ämpäriin oksentamaan, ja samaan aikaan toteaa, että nyt toinenkin pää vuotaa, eikä sille voi tehdä yhtään mitään. Siinä sitten raahautuu suoraan suihkun alle riisumaan vaatteet ja pesulle, koko ajan lattialla istuen, koska ei pysty nousemaan ylös.

Tällä kerralla kävi hiukan huonommin muutenkin. Istuessani vessanpöntöllä (sen hetken, kun siinä pysyin), tuli taas tuttu huimaus ja tiesin, että nyt äkkiä pyyhkimään ja laskeutumaan lattialle makaamaan. Luulin ehtineeni istumaan ja siitä makuuasentoon asti, mutta tajutessani seuraavan kerran makaavani lattialla ihmettelin ensin, että onko hiusklipsi päässäni jotenkin erityisen tiukalla, kun sattuu päänahkaan. Kun kädellä kokeilin, totesin, että takaraivossa oli halkaisijaltaan viiden sentin kuhmu! Olin siis sittenkin pyörtynyt, ja kaatunut täysillä takaraivo edellä laattalattiaan. Onneksi kuitenkin vain istuma-asennosta, en sen korkeammalta. Silti tuli kyllä tosi kipeä kuhmu.

Tuo kuhmu toi sitten omat jännitysmomenttinsa loppupäivään, kun kaatumisen seurauksena alkoi huimata hurjasti sängyssäkin makuuasennossa, kun vain päätä käänsi. En ole sellaista huimausta, jossa maailma pyörii hurjaa vauhtia ympäri ja välillä edestakaisin, koskaan kokenut. Koko iltapäivän yritin välillä nousta sängystä vessaan, mutta en päässyt ylös, kun huimaus pakotti aina painamaan pään takaisin tyynyyn. Alkuiltaan mennessä oli jo kova pissahätä, ja kiittelin vain onneani, että ripuliosuus taudista tuntui päättyneen.

Onneksi pääkaupunkiseudulla on Terveysneuvonta-numero. Sieltä kyselin hiukan siitä, miten aivotärähdyksen oireet (mm. huimaus, pahoinvointi) erotetaan vatsataudin oireista (mm. huimaus, pahoinvointi). Vastaus oli, ettei niitä puhelimessa voikaan oikein erottaa, ja että se hurja makuutason huimaus on sellainen oire, että kannattaa käydä Jorvin sairaalassa päivystyksessä, jotta voidaan sulkea pois vakavammat vauriot.

No, huh huh. Siinä kyllä hiukan kauhistuin, mutta sain soitettua (pelästyneen) äitini paikalle lasten kanssa illaksi, jotta mieheni pääsisi kuskaamaan minua lääkäriin. Oma operaationsa oli saada minut auton kyytiin. En ollut syönyt koko päivänä mitään, olin niin heikko, että äitini laittoi sukatkin jalkaani. Ennen kuin pääsin sinne vessaankaan, kesti kauan istuskella sängynlaidalla, välillä kellahtaen takaisin makuulle, ja lopulta lattiaa myöten raahautuen. Rappuset kuljin hitaasti istu-alleen, kuten Pikkusisko sanoo. Mies auttoi pukemaan päällysvaatteet ja siinäkin välillä makailin eteisen lattialla keräämässä voimia. Onneksi oksennustakaan ei ollut enää pariin tuntiin tullut, luojan kiitos.

Ämpäri sylissä sitten matkasimme perille, jossa mieheni rullatuolilla (!) työnsi minut perille. Olipa ihanaa, että kyseessä oli keskiviikko-, eikä lauantai-ilta! Ei juuri jonoa, sain sängyssä odotella vuoroani, joka tuli nopeasti. Lääkäri käski tehdä erilaisia liikkeitä käsillä, mm. koskettaa silmät kiinni vuorotellen kummallakin kädellä nenää. Hän ei kyllä kurkistanutkaan sitä kuhmua, mutta se ei kai ollut tarpeen. Diagnoosiksi tuli hyvänlaatuinen asentohuimaus. Se johtuu ilmeisesti jotenkin tasapainoelimen häiriöstä ja voi tulla kausittain, tai jäädä loppuiäksi. Huimauksen tullessa pitää vain pitää pää siinä asennossa, missä huimaus alkoi, ja ajatella, että tämä menee ohi minuutissa, parissa. Lääkäri itse asiassa epäili, ettei huimauksella ollut mitään tekemistä kaatumisen kanssa, vaan että tässä olisi ollut sattuma mukana ja monen tekijän summa. Ajoitus oli kyllä mielenkiintoinen, kun tuo kumma huimaus alkoi vasta kaatumisen jälkeen.

No, tiedä häntä, mutta päivystyskeikka oli nopeasti ohi; olimme kotona tunnissa. Onneksi mieheni pystyi suomaan minulle vielä toisen sairauslomapäivän. En olisi pystynyt lapsia hoitamaan vielä tänään. Pikkusiskon nostaminenkin on ollut liian raskasta. Se karmea huimaus on helpottanut, heikotus ei täysin. Olen edelleen makaillut paljon, sillä olo on ollut kuin hakatulla, ja päätäkin hiukan särkenyt. Kuhmu vaivaa jopa pehmeällä tyynyllä. Vatsatauti asettui jo eilen, mistä olen hyvin kiitollinen. Jälleen kerran olen ällistynyt, kuinka nopeasti sitä muuttuu terveestä täydellisen voimattomaksi, avuttomaksi kasaksi sängyn pohjalle. Ja toisaalta, kuinka nopeasti sieltä sängynpohjalta lopulta noustaan!

maanantai 15. maaliskuuta 2010

Kuparinkiilto silmissäni

Olen pikkuhiljaa tilaillut kuparisia korunosia, jotta voin tehdä koruja myös kuparista, kirkkaasta ja patinoidusta. Olin pyöritellyt tämän korun jo lukkoa vaille valmiiksi jonkin aikaa sitten, ja viime viikolla vihdoin sain siihen ovaalinmuotoisen kuparisen salpalukon. Isoja, pyöreitä jaspiksia oli enää neljä jäljellä ja niitä on hillottu jonkin aikaakin. Eipäs enää... : )


Kaulakoru 45 cm Kuparisydämellä.
Kuparilangasta kieputeltu sydänriipus makeanvedenhelmellä ja kolmella Swarovski-kristallilla on nelisen senttiä korkea. Punaisia 14 mm jaspiksia (red habbit jasper), makeanvedenhelmiä, 3 mm kirkkaita Swarovskin AB biconeja, kaikki korunosat ja lanka kuparia. Riipuksen iso lenkki itse kieputeltu.

sunnuntai 14. maaliskuuta 2010

Vihreästä haaveillen

Tuossa jokin aika sitten Mirka kirjoitti ihanien viime keväisten kuvien kanssa puutarhastaan. Aurinkoiset kuvat saivat minut odottamaan lumien sulamista meidänkin pihaltamme. Hiukan kyllä masentaa katsoa tuota lumimäärää, koska 80-senttinen aitamme on tietyissä kohdin ylitetty reilusti, etenkin siinä kohdassa, mihin naapuritalon katolta pudotettiin lumia (osa niistä luonnollisesti tippui meidänkin puolellemme). Ja viime päivinä sitä peijakasta (lunta siis) on tullut vain lisää!

Olohuoneen ikkunasta näkyy tällä hetkellä pelkkää lunta, koska oman kattomme lumet pudotettiin juuri siihen. Olemme tosin lasten kanssa leikkineet jo monta kertaa Kukkulan kuningatarta, mikä korvaa hiukan näköalan menetystä.

Koska asumme pellolla, jossain vaiheessa mullan alla alkaa savimaa. Minne kaikki lumi sitten sulaa, kun se ei pääse imeytymään maahan? Paikoitellen multaa on aika vähän, ja jo aiempana keväänä nurmikolla oli märkä, lilluva kohta aika pitkään kesään, pohjoisen puolella tosin. Pahoin pelkään, että maa nurmen alla sulaa vasta heinäkuussa ja nurmikko kuivuu vasta elokuussa. Viimeinen vapaa kesäni kotona lasten kanssa - haluaisin, että saisimme siitä pihamielessä kaiken irti! Leikkimökkikin on suunnitteilla, mutta eihän sitä lumikasaan tai kuravelliin voi rakentaa.

Aloin myös kysellä Kotipuutarha-lehden tilaukseni perään. Se ei siis ollut mennytkään perille. Onneksi sain tilata tammikuisen tarjouksen hinnalla lehden vielä nyt, ja sain extranumerona maaliskuun lehden. Sen lukeminen on ihanaa fiilistelyä...

Istutin syksyllä ensimmäistä kertaa tämän kotimme pihaan krookuksia ja lisäsin tulppaanien määrää. Mutta, jos maa on litsis lätsis -märkää, sipulit todennäköisesti mätänevät sinne. Saa nähdä. Viime kesänä teimme terassin päätyyn ison kukkapenkin. Sinne on tarkoitus lisätä lajeja ja katsoa, nousevatko siirretyt liljat sieltä vielä. Etupihan kukkapenkistä jaoin ja siirsin ison kasan vanhasta kodista tuotuja kuunliljoja talon seinustalle - siihen main, jossa oli märkää edellisen kerran. En pidätä henkeäni kuunliljojen puolesta, vaan oletan, etteivät ne välttämättä nouse sieltä enää. Rakastan pioneja, jotka istutin väliaikaisesti tuohon uuteen kukkapenkkiin, mutta siirsin ne loppukesästä aidan viereen. Saa nähdä, pärjäävätkö, sillä talon vierustalla oleva isoin pihan osa on varsinainen tuulitunneli, vaikkakin aurinkoinen, eivätkä pionit erityisesti pidä siirtelystä.

Pihamme on kasvimielessä täysin kesken, mutta eipäs haittaa, sillä puutarhahan ei ole koskaan valmis. Sitä suunnitellessa ja pala palalta toteuttaessa pääsee nauttimaan tekemisestä sormet mullassa. Ja usein, viimeistään loppukesästä, pääsee nauttimaan myös silmien iloista, kun perhoset ja mehiläiset parveilevat kukkien joukossa.

keskiviikko 10. maaliskuuta 2010

Tässä on Yöpilvi (ja pari muuta)

Palasimme tänään perheen kanssa Tukholman reissulta ja halusin laittaa tänne päivityksen, koska en tiedä, missä loppuviikko talvilomasta kuluu.

Kävin viime lauantaina Wanhassa Satamassa Kädentaitomessuilla, jossa ihastelin muun muassa Piritan koruja kerrankin täysin livenä ja sain häneltä hyviä vinkkejä tekniikkapuolelle (kiitos paljon!). Kävin myös Helmiliinan ja Luminukan puodissa pikkuostoksilla (unohdin käydä automaatilla ennen messuja) ja tutustuin Helmien talon valikoimaan kourakaupalla (pankkikortti kävi). Ostoksia tein myös tamperelaisen Omakorun messuosastolla onnekkaasti taas pankkikortilla. Nyt on kaikenlaista korutarviketta kasassa, että sen kuin vain pökköä pesään korujen teon kanssa!

Kaiken lisäksi Gemshow-Onlinen pari tilaustani oli tullut reissumme aikana, joten tuntuu, että hukun välihelmiin ja korunosiin... Ihanaa siis hukkua niihin! Nyt vain sitten pitää varata aikaa sille varsinaiselle näpertelylle, joka niin kovasti tuo iloa minulle.

Kyselin viime viikolla nimiehdotuksia tälle korusetille:


Mags ja Mirka olivat kultaisia, kun vaivautuivat asiaa tuumaamaan, ja lopputuloksena korusetin nimeksi tuli Yöpilvi. Kiitos, hyvät naiset, tarpeeseen tulleesta avusta! Kokeilin muuten memory wiren pään liimaamista uudelleen, mutta ei se tunnu vieläkään tarpeeksi jämäkältä. Todennäköisesti poistan välistä joitakin helmiä ja teen päihin perinteiset silmukat, vaikka esteettistä silmääni miellyttää ehdottomasti enemmän tämä kuvan ratkaisu. : (

Halusin tehdä Drama Queenille kavereita. Tässä he ovat! Rannekorun korumetallinen lukko kuvassa on väliaikainen. Sain tänään uuden tilauksen korunosat ja lukoksi löytyi hopeoitu, hiukan koristeellisempi lukko. Ikävä kyllä kaulakorun sydänlukkoa oli vain yksi ainoa kappale, joten rannekoru poikkeaa linjasta sen verran.

Rannekoru ja korvakorut Drama Queen.
Fasettihiottuja upeanpunaisia lasirondelleja kahta kokoa, mustia akaatteja, hopeoituja välihelmiä, lopullinen salpalukko (ei kuvassa) hopeoitu. Korvakorukoukut hopeaa, korunosat hopeoidut.

Olen ollut punaisissa fiiliksissä aivan selvästi. Vihdoin sain Tulta ja jäätä -korulle rannekorun pariksi. Riittävän erilainen, mutta selkeästi samaa sarjaa. Tällä hetkellä lempirannekoruni, vaikka siitä tulikin turhan pitkä minun riukuranteeseeni!

Rannekoru Tulta ja jäätä.
Punaisia akaatteja kahta kokoa, hopeoituja helmiä, siemenhelmiä sekä tummanpunaisia lasihelmiä. Korumetallinen "Made with love" -pikkuriipus. Hopeoidut korunosat.

Seuraavan jutun ajakohdasta en tiedä, sillä talvilomamme jatkuu edelleen. Jää paljon muiden blogeja lukematta ja kommentoimatta, mutta sellaista kai se lomailu on. Ensi viikolla taas normaalimpi rytmi.

torstai 4. maaliskuuta 2010

Ihana, kamala kotiäitiys

Kaikissa asioissa on hyvät ja huonot puolensa, kuten kaikki tiedämme. Joissain asioissa on onneksi 90% hyvää ja vain 10% huonoa. Tänään keskityn kotiäitiyteni huonompaan 10 prosenttiin. On nimittäin sellainen viikko.

Olemme tällä viikolla terveitä (vielä), kun vielä reilu viikko sitten oli Pikkusiskolla kuumetta ja viime lauantaina ripulin viime vaiheet. Kun lapseni on sairas, en ole koskaan kypsänä mihinkään, koska mielen täyttää huoli ja sääli sairasta pikkuraasua kohtaan. Silloin on todella helppoa olla rakastava, enkelin kärsivällisyydellä varustettu äiti. Silloin lapseni tarvitsevat minua erityisen paljon. Siispä on myös erityisen tyydyttävää olla äiti, jonka syli tarjoaa pienelle turvaa ja lohtua.

Hermoja en yleensä menetä myöskään silloin, jos jomman kumman tyttösen kiukuttelu johtuu väsymyksestä tai nälästä, tai jostain muusta selkeästä syystä, jonka käsitän. On helppoa tuntea empatiaa Isosiskoa kohtaan, jos hän on puuhannut hurjasti kaikenlaista kivaa, muttei ole malttanut ottaa pikku tirsoja, ja sitten alkaa kaikki harmittaa, mikä johtaa kiukutteluun. Tai jos Pikkusiskolla on niin kova nälkä, että kaikki menee pieleen ihan vain sen takia. Täysin ymmärrettävää.

Mutta se, että neljävuotiaalla Isosiskolla on samaan aikaan "mä haluuuuun" ja "ite" -kaudet ja kaksivuotiaalla Pikkusiskolla erityisen vahva "ite"-kausi, saa välillä kyllä äidin nupin piiputtamaan. Näihin kausiin yhdistetään vielä se, että Isosisko paukuttelee rajojaan jatkuvasti, eikä usko sitten millään nättiä puhetta. Saatan olla kärsivällinen viisi tai kymmenen kertaa ja pyytää nätisti, sitten korotan ääntä ja sanon pari kertaa jo todella tiukasti, eikä mitään tapahdu. Yleensä tässä vaiheessa alkaa meikäläistä kiukuttaa ja seuraavana listalla onkin sitten jo kunnon karjaisu. Silloin yleensä tapahtuu jotain, Isosisko vaikkapa kiljuu jotain vastaan. Tai alkaa itkeä. Joskus saattaa jopa tehdä sen, mitä äiti on toivonut. Mutta lopputuloksena kummallakin on paha mieli. Onneksi jälkihoito onnistuu, kun molemmilla on aina siihen halua. Siispä kaikki riidat kyllä sovitaan.

Kun päivät pitkät täällä asioista neuvottelen, väittelen, torailen, ja kaikkiin toimiin menee kolme kertaa enemmän aikaa kuin silloin, kun kukaan ei halua mitään erityistä tai tyytyy siihen, että äiti auttaa, alkaa iltaan mennessä olla takki tyhjä. Onneksi Isosisko oikeasti jo osaa paljon asioita, joten se "ite"-tyyli ei niin paljon hidasta. Paitsi silloin, kun pitää saada tehdä "ite" asia, jonka äiti jo ehti tehdä, kun ei tiennyt, että juuri se pitää saada tehdä "ite". Esimerkkinä vaikkapa vetoketjun veto: jos äiti ehti sen jo vetää ylös, Isosisko parkaisee, että "Ite!!" ja vetää ketjun alas ja takaisin ylös. Tuo Isosiskon "ite" on muuten matkittu Pikkusiskolta.

Koska arkipäiviä on viisi peräkkäin, eikä ilta miehen kotona ollessa aina tuo helpotusta, jos en jaksa lähteä mihinkään "karkuun", alkaa viikonlopun häämöttäessä olla jo leukaperät kipeinä. Huomaan, etten jaksa leikkiä lasten kanssa, vaikkakin kirjojen lukeminen heille on edelleen mukavaa, vaan mieluummin seurustelen läppärin kanssa. Olen yleisesti ottaen niin saamattomassa ja laiskassa tilassa, etten viitsi edes aloittaa vaikkapa siivousta. Kaikki tämä vain siksi, että olen henkisesti jo niin puhki tätä kotiäidin pientä maailmaa ja lasten tarpeita.

Talvi ei auta asiaa yhtään. Älyttömän luminen talvi pahentaa asiaa. Olen niin TÄYDELLISEN kyllästynyt pukemaan ja riisumaan sen seitsemän vaatekappaletta ja kenkää ulkoilureissuilla, että tekisi mieli jäädä sisään. Joka päivä. En ole mitenkään erityisen innostunut talviulkoilusta muutenkaan, joten teen sitä täysin ja vain lasten vuoksi. Tuossa välillä tosin oli niin upeita aurinkoisia pakkaspäiviä, että silloin oli ihanaa käydä ulkona, mutta kyllä ne poikkeuksia olivat. Pikkusiskokin on vasta nyt alkanut nauttia ulkoleikeistä lumessa. Tähän asti se on ollut enemmän tai vähemmän kitisevää se meidän ulkoilumme. Onneksi Isosisko tykkää ulkoilla ja saa vielä kaksi kertaa viikossa kerhossakin ulkoiluaikaa.

En minä kyllä ulkoilumielessä odota myöskään lumien sulamista. On nimittäin todella helppoa tulla ulkoa sisään lumisena talvena. Kengät ja haalarit ovat putipuhtaat, ja lumi, jota niistä löytyy, sulaa nätisti pois. Kun kaikki tämä lumi pihalta sulaa, olemme isossa kuralätäkössä monta kuukautta. Pelkään pahoin, että nurmikko sulaa vasta heinäkuussa ja syyskuun loppuun mennessä vasta kuivuu nurmikko, vain kastuakseen uudelleen lokakuun syyssateissa. Sanomattakin selvää, että inhoan myös raparipakautta.

Niin, tässä kotiäidin elämässä ei tällä hetkellä olekaan muuta odotettavaa kuin kesä - kuiva ja aurinkoinen sellainen. Tai no, odotan minä viikonloppuakin, koska meillä alkaa talviloma. Tai siis ei minulla, koska olen kotiäiti, eikä kotiäideillä kotona ollessa mitään lomaa koskaan ole, mutta miehelläni kyllä alkaa. Onneksi lähdemme sunnuntaina päiväksi Tukholmaan, joten sillä reissulla on nämä arkiset kuviot hetken aikaa pannassa. Ei tarvitse tehdä, eikä edes lämmittää ruokaa, ei korjata astioita pois pöydästä, jipii! Hytinkin siivoaa joku täysin muu ihminen.

Alkaa olla aika palata töihin, aivan selvästi. Eräs kaverini sanoi, että hän on parempi äiti, kun hän käy töissä. Itse en aiemmin tätä allekirjoittanut lainkaan, koska olen viihtynyt kotona lasten kanssa valtavan hyvin, mutta nyt neljän vuoden, neljän kuukauden ja kuuden päivän kotonaolon jälkeen, alan ymmärtää tätä kaveriani paremmin.

Kun yhteistä aikaa on niukemmin, yhteisistä hetkistä tulee tärkeämpiä ja henkinen läsnäolo tulee luonnostaan. Kun äiti saa välillä olla nainen, oma itsensä, vertaistensa joukossa, älyllisten haasteiden edessä ja rauhassa vessassa, jaksaa hän paremmin olla äiti kotona. Näin luulen, mutten vielä tiedä. Tietämys tulee sitten syyskuussa.

maanantai 1. maaliskuuta 2010

Mikä minulle nimeksi?

Hei!
Olen vastikään syntynyt korusetti, joka koostuu vaijerikaulakorusta ja memory wiresta tehdystä rannekorusta. Äitini rakastaa värejäni, muttei millään keksi nimeä minulle. Eikä hän halua jättää minua myöskään Nimettömän nimiseksi, sillä se ei tee hänen mielestään minulle oikeutta. Minuun on käytetty sellaisia isoja jaspiksia, joista äitini on erityisesti pitänyt, ja voisi sanoa, hillonnut, jo pitkään.

 Kaulakoru 47 cm ja rannekoru 38 cm (kaksinkertainen) Vielä nimetön.
Isoja 16 mm jaspiksia (pearl river jasper), mustia 10 mm fossiilijaspiksia, ruusukvartsihelmiä, pikkuruisia siemenhelmiä galvanisoidusta hopeasta, lukko ja helmihatut antiikkihopeanvärisiä. Muut korunosat ja rannekorun välihelmet hopeoidut.

Rannekoruosani on äitini ensimmäinen kokeilu memory wirellä, ja sen hän joutuukin korjaamaan jo ensimmäisen käytön jälkeen. Hyväksi kehuttu G-S Hypo Cement -liima taisi olla liian haastava äidilleni: tuntui, ettei se kuivunut ikinä ja hän olikin epävarma, että kestävätkö memory wiren päättelyhelmet pelkällä liimalla. Eivät kestäneet, tai toinen niistä. Nyt onkin sitten mietteissä, että liimatako uusi päättelyhelmi ja kokeilla, onnistuuko liiman kanssa paremmin, vai poistaa osa helmistä ja kääntää perinteiseen tapaan memory wiren päihin silmukat. Olisiko kokeneemmilla koruntekijöillä suosituksia suuntaan tai toiseen? Haluaisin kovasti "tervehtyä" ja päästä äitini käyttöön.

Ehdotuksia nimekseni otetaan kiitollisena vastaan tämän viikon ajan! Ehdotuksista sopivin valitaan kotiraadin toimesta. Odottelen innolla ristiäisiäni!