torstai 18. maaliskuuta 2010

Kylpyhuoneen lattialta takaisin arkeen


Varoitus: Tässä tekstissä käsitellään mm. oksennusta ja ripulia. 

Olen ollut sairaana. Perheessämme jylläsi viime viikolla vatsatauti. Se alkoi Isosiskosta, joka oksensi mummoni keittiön matolle lomareissullamme, kun ensin oli aamusta asti valitellut välillä masukipua ja jättänyt syömättä kaiken ruoan, lukuunottamatta jäätelöä ja muita herkkuja, joita isomummureissulla saa (niistä ei hän näköjään luovu edes vatsataudissa). Pikkusisko samaan aikaan valitteli tasaisin väliajoin, että "masua kutittaa", eikä se kutina ollut mukavaa sorttia. Hänelle se kutittelu ei tosin tuonut mitään muuta ikävää. Mieheni sairastui muutama päivä Isosiskon jälkeen peläten ensimmäisenä yönä oksennusta, jota ei sittenkään tullut, ja seuraavana päivänä nukkuen hyvin paljon ja jättäen kaikki ateriat väliin.

Minä tällä viikolla jo ajattelin, että niinköhän hyvin on maitohappobakteerit auttaneet, kun en ollut tullut sairaaksi. Yleensä oksennan siinä hetkessä, kun joku mainitsee, että vatsatautia on liikkeellä. Kunnes keskiviikkoaamuna mahassa "kutitteli" sen verran, etten noussut sängystä ollenkaan, vaan mieheni jäi tekemään lapsille aamutoimet. Siinä sitten selvisi, että kyllä tämä tautia on, enkä jaksa olla pystyssä, joten mieheni jäi koko päiväksi kotiin hoitamaan lapsia.

Ihana Isosisko piirteli minulle kuvia, kävi tuuppaamassa ämpäriä lähemmäs sängynlaitaa, ja aprikoi, että jos tuntuu, että ämpäri on liian alhaalla, hän voi kyllä pitää sitä korkeammalla, jos minulta tulee oksennus. Sellainen suloinen pikkuhoitaja. Pikkusisko tuli välillä katsomaan ja halimaan äitiä. Molemmat tuntuivat hiukan huolestuneilta, ja olisivat todella mielellään tulleet minua katsomaan kylpyhuoneeseen, ellei mieheni olisi pitänyt heidät tarkoituksella poissa.

Olen aina vihannut oksennustautia. Minulla on monta todella huonoa muistoa lapsuuden vatsataudeista, joiden myötä opin inhoamaan ja pelkäämään oksentamista yli kaiken. Mutta, minulla on paljon huonompia ja kirkkaampia muistoja aikuisiän vatsataudeista ja ruokamyrkytyksistä, sillä ne tulevat NIIN paljon pahempina ja rajumpina kuin ikinä lapsena. Ennen oli "vain" oksentelua, mutta lisänä sopassa ripuli ja pyörtyily. Koko aikuisikäni olen ollut sairaana ollessani erityisen pyörtymisaltis, ehkä matalan verenpaineeni takia, eikä se ole kerta eikä kaksi, kun olen vessanpöntölle kuukahtanut.

Tällaisen tavallisen, perusterveen ihmisen saa tuntemaan erityistä nöyryyttä ja myös jonkinlaiseen alennustilaan se, kun kylpyhuoneen lattialla kouristuksenomaisesti takertuu ämpäriin oksentamaan, ja samaan aikaan toteaa, että nyt toinenkin pää vuotaa, eikä sille voi tehdä yhtään mitään. Siinä sitten raahautuu suoraan suihkun alle riisumaan vaatteet ja pesulle, koko ajan lattialla istuen, koska ei pysty nousemaan ylös.

Tällä kerralla kävi hiukan huonommin muutenkin. Istuessani vessanpöntöllä (sen hetken, kun siinä pysyin), tuli taas tuttu huimaus ja tiesin, että nyt äkkiä pyyhkimään ja laskeutumaan lattialle makaamaan. Luulin ehtineeni istumaan ja siitä makuuasentoon asti, mutta tajutessani seuraavan kerran makaavani lattialla ihmettelin ensin, että onko hiusklipsi päässäni jotenkin erityisen tiukalla, kun sattuu päänahkaan. Kun kädellä kokeilin, totesin, että takaraivossa oli halkaisijaltaan viiden sentin kuhmu! Olin siis sittenkin pyörtynyt, ja kaatunut täysillä takaraivo edellä laattalattiaan. Onneksi kuitenkin vain istuma-asennosta, en sen korkeammalta. Silti tuli kyllä tosi kipeä kuhmu.

Tuo kuhmu toi sitten omat jännitysmomenttinsa loppupäivään, kun kaatumisen seurauksena alkoi huimata hurjasti sängyssäkin makuuasennossa, kun vain päätä käänsi. En ole sellaista huimausta, jossa maailma pyörii hurjaa vauhtia ympäri ja välillä edestakaisin, koskaan kokenut. Koko iltapäivän yritin välillä nousta sängystä vessaan, mutta en päässyt ylös, kun huimaus pakotti aina painamaan pään takaisin tyynyyn. Alkuiltaan mennessä oli jo kova pissahätä, ja kiittelin vain onneani, että ripuliosuus taudista tuntui päättyneen.

Onneksi pääkaupunkiseudulla on Terveysneuvonta-numero. Sieltä kyselin hiukan siitä, miten aivotärähdyksen oireet (mm. huimaus, pahoinvointi) erotetaan vatsataudin oireista (mm. huimaus, pahoinvointi). Vastaus oli, ettei niitä puhelimessa voikaan oikein erottaa, ja että se hurja makuutason huimaus on sellainen oire, että kannattaa käydä Jorvin sairaalassa päivystyksessä, jotta voidaan sulkea pois vakavammat vauriot.

No, huh huh. Siinä kyllä hiukan kauhistuin, mutta sain soitettua (pelästyneen) äitini paikalle lasten kanssa illaksi, jotta mieheni pääsisi kuskaamaan minua lääkäriin. Oma operaationsa oli saada minut auton kyytiin. En ollut syönyt koko päivänä mitään, olin niin heikko, että äitini laittoi sukatkin jalkaani. Ennen kuin pääsin sinne vessaankaan, kesti kauan istuskella sängynlaidalla, välillä kellahtaen takaisin makuulle, ja lopulta lattiaa myöten raahautuen. Rappuset kuljin hitaasti istu-alleen, kuten Pikkusisko sanoo. Mies auttoi pukemaan päällysvaatteet ja siinäkin välillä makailin eteisen lattialla keräämässä voimia. Onneksi oksennustakaan ei ollut enää pariin tuntiin tullut, luojan kiitos.

Ämpäri sylissä sitten matkasimme perille, jossa mieheni rullatuolilla (!) työnsi minut perille. Olipa ihanaa, että kyseessä oli keskiviikko-, eikä lauantai-ilta! Ei juuri jonoa, sain sängyssä odotella vuoroani, joka tuli nopeasti. Lääkäri käski tehdä erilaisia liikkeitä käsillä, mm. koskettaa silmät kiinni vuorotellen kummallakin kädellä nenää. Hän ei kyllä kurkistanutkaan sitä kuhmua, mutta se ei kai ollut tarpeen. Diagnoosiksi tuli hyvänlaatuinen asentohuimaus. Se johtuu ilmeisesti jotenkin tasapainoelimen häiriöstä ja voi tulla kausittain, tai jäädä loppuiäksi. Huimauksen tullessa pitää vain pitää pää siinä asennossa, missä huimaus alkoi, ja ajatella, että tämä menee ohi minuutissa, parissa. Lääkäri itse asiassa epäili, ettei huimauksella ollut mitään tekemistä kaatumisen kanssa, vaan että tässä olisi ollut sattuma mukana ja monen tekijän summa. Ajoitus oli kyllä mielenkiintoinen, kun tuo kumma huimaus alkoi vasta kaatumisen jälkeen.

No, tiedä häntä, mutta päivystyskeikka oli nopeasti ohi; olimme kotona tunnissa. Onneksi mieheni pystyi suomaan minulle vielä toisen sairauslomapäivän. En olisi pystynyt lapsia hoitamaan vielä tänään. Pikkusiskon nostaminenkin on ollut liian raskasta. Se karmea huimaus on helpottanut, heikotus ei täysin. Olen edelleen makaillut paljon, sillä olo on ollut kuin hakatulla, ja päätäkin hiukan särkenyt. Kuhmu vaivaa jopa pehmeällä tyynyllä. Vatsatauti asettui jo eilen, mistä olen hyvin kiitollinen. Jälleen kerran olen ällistynyt, kuinka nopeasti sitä muuttuu terveestä täydellisen voimattomaksi, avuttomaksi kasaksi sängyn pohjalle. Ja toisaalta, kuinka nopeasti sieltä sängynpohjalta lopulta noustaan!

7 kommenttia:

katri kirjoitti...

O-ou. Jo on teillä ollut ohjelmaa ja jännittäviä tilanteita. Ei kiva ollenkaan.

Toivottavasti tää mahatauti ei tartu nyt muhun, kun saan yleensä sen, jos vain jollakin kuulen sen olleen. Monia "hauskoja" ja ikimuistoisia hetkiä on mahataudin takia tullut koettua mm. Barcelonan matkan jälkeen piti käydä Mehiläisessä tipassa, kun ruokamyrkytys aiheutti liiallista tutustumista terminaalin inva-wc:n pytyn ja lattian kanssa. Loppumatka sujuikin naama sinivihreänä lentoemojen huolestuneiden valvovien katseiden alla, mutta kotiin asti päästiin. Ei oo kiva tauti se.

Toivottavasti taudit on kokonaan ohi. Toipumisiin.

Mirka kirjoitti...

Onpas taas tapahtunut teillä! Toivottavasti suunta on ylöspäin. Kyllä se huimaus voi siitä aivotärähdyksestäkin johtua - ehkä mieluummin siitä kuin asentohuimauksesta.

Vessanlattia on minullekin tuttu tuosta parin viikon takaa. Silloin kyllä en ehtinyt miettiä mitään noloutta tai muuta, kunhan makasin henkitoreissa vuoronperään vessassa tai parin metrin päässä keittiön lattialla patjalla. Aamulla mies huomautti, josko voisin laittaa siveyssyistä edes vaatteet päälle siksi aikaa kun loppuperhe syö aamiaista... ;)

Leonida kirjoitti...

Juu, kyllä tämä on jo parempi. Kuhmu on kipeä, mutta enää ei huimaa, välillä vähän heikottaa. Olen lasten kanssa taas kolmin kotona. Otan tosin rauhallisesti ja jätän suosiolla päivän ulkoilun väliin.

Katri: Mahtoi olla todella ikävä lentomatka! Ruokamyrkytyskuvio on minulle tutuin kihlamatkaltamme Pariisista. Ihana kihlausillallinen simpukoiden parissa koitui kohtalokseni. Koskaan en ole ollut niin kipeä. Halusin laittaa äidilleni viestiä, mutta olin niin heikko, etten jaksanut näpytellä kännyyn viestiä, vaan sanelin sen miehelleni sana kerrallaan, välillä leväten, hengittäen pinnallisesti. Luojan kiitos, lääkäri tuli hotellihuoneeseen; en olisi pystynyt mitenkään liikkumaan huoneesta mihinkään. Onneksi viikon matkasta ei mennyt totaalisen pilalle kuin yksi, mutta harmitti suuresti, kun en seuraavana päivänä oikein pystynyt nautiskelmaan Veuve Clicquot'n samppanjatastingista Rheimsissä täysipainoisesti...

Mirka: On sinulla surkeata ollut, jos olet aikasi keittiön lattian patjalla viettänyt - enkä kadehdi muunkaan perheen osaa ruokaillessa! ; )

Toivon kyllä, ettei tarvitsisi kovin pian kokea samaa uudelleen. Tämä oli tosiaan ensimmäinen kunnon vatsatauti perheessämme lasten aikana, eli helpolla olemme tähän asti päässeet. Kunpa sama linja jatkuisi.

Rusina kirjoitti...

Toivottavasti olet jo toipumassa. Pari vuotta sitten norovirus sai minut istumaan pytyllä ja pää käseinpesualtaassa (olivat vierekkäin)yhden pääsiäislauantain. Huimauskin on minulle tuttua ja olen minimisuolaisella dieetillä menierin taudin vuoksi. Oikea korva humisee ja kohtauksessa niskat on jumissa, päätä särkee, kamalan paha olo ja pahimmassa tapauksessa saatan oksentaakin. Menee ohi levolla, mutta matkustaessa aiheuttaa hämminkiä kun kaikki ihmiset eivät aina ymmärrä, mitä tarkoittaa suolaton. Ilmeisesti täytyy tehdä kyltti, jossa lukee tunnetuilla sivistyskielillä, että kuolen jos ruoassani on suolaa. Mahtaiskohan se auttaa. Kiertomatkoilla pilaan muidenkin matkan, jos joudun makuuasentoon moneksi loppupäiväksi pelkästään ruuan takia. Ensi kesän Kiinan reissu vähän jännittää sen vuoksi.

Leonida kirjoitti...

Kyllä kiitos, tauti on selätetty ja lievä aivotärähdyskin alkaa helpottaa. Tänään eka päivä, kun ei iltapäivällä alkanut pystyssäolo heikottaa pään takia.

En ole kuullutkaan menierin taudista. Kohtaus kuulostaa tosi kamalalta. Olet kyllä tosi reipas, kun kuitenkin haluat ja uskallat matkustella, vaikka sairautesi tuntuu aika vakavalta. Ehkä se kyltti auttaisi. ; )

Unknown kirjoitti...

Minulla samat oireet nyt ! Apua

Leonida kirjoitti...

Voi raasua! Pikaista toipumista! Kyllä niin lopulta käy, vaikkei nyt juuri tuntuisikaan siltä.