maanantai 22. marraskuuta 2010

Välitilinpäätös

Kirjoitin maaliskuussa ihanasta ja kamalasta kotiäitiydestä. Yllättäen sain kyselyn siitä, että miten on, olenko parempi äiti palattuani töihin. Aioin ensin kirjoittaa vain vastauksen kommenttina, mutta totesin, että naputtelen mieluummin varsinaisen jutun. Toinen syy kokonaiseen postaukseen aiheesta on, että kirjoitin jo piiiitkän kommentin, ja postausvaiheessa Blogger tuhosi sen.

Palasin siis töihin syyskuun puolivälissä. Töissä on IHANAA! Nautin suunnattomasti siitä, että saan opetella uutta; nautin siitä, että osaan vielä myös vanhoja juttuja; saan vaivata älynnystyröitäni aikuisten kanssa; saan myös käydä lounaalla, kun on nälkä, eikä lounas ole lämmitetty. Toki meneillään on vielä kuherruskuukausi työelämän kanssa; odotan sen kyllä siitä hiipuvan, kunhan aikaa kuluu tarpeeksi. Varmaankin se viimeistään helmikuussa hiipuu, kun palaan tekemään viisipäiväistä työviikkoa. Se kyllä hieman "kauhuttaa" jo etukäteen.

Vaikka töissä on paikka paikoin hyvinkin kiireistä, en stressaa työasioista - ainakaan vielä. Sen sijaan stressiä on tuonut arkemme järjestäminen; se, mitä on tapahtunut aamulla heräämisen jälkeen ennen kuin pääsen töihin, ja se, mitä ei tapahdu kotiinpaluun jälkeen ennen nukkumaanmenoa.

Päiväkodista en onneksi stressaa. Tiedän tyttösten olevan hyvissä käsissä, ja tekee hyvää päästä tuntemaan jälleennäkemiseniloa päivän erossaolon jälkeen. Mikään ei voita työpäivän jälkeen sitä tunnetta, kun hakee omat, suloiset lapsensa päiväkodista, ja lapset jo ulkona huomaavat äidin tulevan, kiljaisevat ilosta ja syöksyvät syliini halittelemaan ja suukottamaan!

Herään siis neljänä aamuna viikossa kello kuusi, riippumatta siitä vienkö lapset päiväkotiin, vai en. Elimistöni panee edelleen hanttiin liian aikaisia aamuja vastaan, koska sisäinen kelloni on illanvirkku. Lisäväsymystä aiheuttaa myös se, että pimeiden öiden tultua sänkyymme on tunkua joka yö, joten uni katkeilee jonkin verran. Varsinainen stressinaihe on se, että joka aamu pitää puunata itsensä työkuntoon: meikki, hiukset ja jotain työkelpoista päälle ja jalkaan. Kotiäitinä sillä saralla oli niin paljon helpompaa. Aamupalakin pitää ehtiä haukata. Sen lisäksi pitää hoitaa tytöt päiväkotikuntoon, vaikka aamupalaa ei heille tarvitsekaan laittaa. Aamut sujuvat lasten kanssa kyllä oikein mukavasti; jotenkin todella yllättävän hyvin kyllä. Jos pääsen autolla töihin, stressitaso pysyy matalampana. Mutta talvikaudella minä olen se, joka kulkee linja-autolla töihin, koska siihen menee paljon vähemmän aikaa kuin miehelläni, ja se tuo omat ärsytyksensä aamuun.

Tytöt viedään siis kahdeksaksi aamupalalle. Kovin paljon aiemmin emme halua heitä viedä, ettei päivä pitene liikaa, ja toisaalta, aamuisin heitä usein väsyttää, emmekä haluaisi joutua herättämään heitä yhtään aiemmin. Siispä, minä olen suurin piirtein valmis bussipysäkillä jo kello 8.10, ellen tapa aikaa päiväkodilla. Bussini lähtee vasta 8.24, kun edellinen on lähtenyt jo 7.50. Ensimmäisenä lumisena päivänä, bussi tuli kymmenen minuuttia myöhässä. Niinpä niin, bussi kulkee kahdesti tunnissa ruuhka-aikaan, muulloin vain kerran... Siitä huolimatta julkisilla kulkuneuvoilla menemiseni on helpompaa kuin koskaan ennen: pääsen yhdellä bussilla kohtuukävelymatkoilla ja jopa kaupungin sisäisellä linjalla, joten tuosta en enempää valita.

Se, mitä kotiinpaluun jälkeen ei tapahdu, on lähes kaikki kotityöt. Kaikki siivous ja kodin järjestely, erinäiset juoksevat asiat ja sen sellaiset. Pyykkivuori käsitellään lähinnä viikonloppuisin, ja siihen meneekin sitten hurjasti aikaa. Iltaisin olen liian väsynyt tehdäkseni mitään tylsiä hommia. Minä haluaisin tehdä vain kivoja hommia. Lasten nukkumaanmenon jälkeen lysähdän sohvalle.

Se, mitä kotiinpaluun jälkeen ei myöskään tapahdu, on riittävän aikainen nukkumaanmeno. Jotenkaan sitä ei vain halua mennä kymmeneltä nukkumaan, jos lapset on saatu unten maille vaikkapa puoli yhdeksältä. Huono tapa, tai toisaalta sitä ikioman ajan tarvetta. Tämä kaikki on tuttua juttua varmasti monille muillekin töihin palanneille vanhemmille.

Mutta palatakseni siihen alkuperäiseen kysymykseen, että olenko mielestäni parempi äiti palattuani töihin. Tässä vaiheessa vastaus on vahva kyllä.

Koska saan seurustella aikuisten kanssa päivisin, jaksan paremmin lasten juttuja illalla. Koska päivisin päätän itse muun muassa, koska syön, on helpompi illalla laittaa toisten hyvä oman hyvän edelle. Koska töissä minulla ei ole varsinaisia rutiinipäiviä, kestän kotirutiineja hiukan paremmin kuin ennen. Pakolliset, lasten myötä ilmaantuneet rutiinit ovat olleet minulle melko raskas kuvio. Koko ajan pitää olla  miettimässä, mitä seuraavaksi syödään, ja siinäkin pitää ottaa huomioon ruokailun terveellisyys sun muut, joista itsensä kohdalla voi, vaikkei ehkä pitäisi, usein joustaa. Huomaan, etten saa enää aivan samanlaisia raivareita kuin viime talvena. Toki joudun edelleen komentamaan ja pinnakin palaa välillä, mutta ei tule huudettua kuin hinaaja niin helposti. Huutava tyyppi olen joka tapauksessa, mutta nyt se on eri tavalla hallinnassa. Tunnen nyt myös enemmän yleistä tyytyväisyyttä myös itseäni kohtaan, koska olen työpäivän aikana saanut aikaan paljon asioita aikuisten ehdoilla, ja pohtinut muitakin juttuja kuin mitä laittaa lapsille ulos päälle tai lautaselle. Eikä minun tarvitse miettiä työkavereiden kasvatusta, eikä komentaa tai valvoa heitä... ; )

Kunhan saan hallintaan kotiarjen kaaoksen ja univajeen, kyllä tämä tästä. Tästä toteamuksesta onkin hyvä lähteä nukkumaan; aamulla on herätys taas kello kuudelta.

maanantai 15. marraskuuta 2010

Pikkujouluna

Lauantaina oli aivan erityisen onnistunut päivä. Sellainen henkisesti erittäin virkistävä, ja tuottoisakin. Vietimme Mirkan ja Rva Kepposen kanssa Kätevien Emäntien nopeasti kyhättyjä pikkujouluja, joista kylläkin puuttui kolme oleellista elementtiä; nimittäin Haltiakummi, Lehtokotilo ja Anna. Mutta ideana onkin kokoontua enemmän tai vähemmän säännöllisesti, ja ne, jotka kykenevät, tulevat mukaan, joten kokoonpano tapaamisissa vaihtelee.

Heräsin tyhjään taloon, koska perheeni oli lähtenyt käymään ukin luona. Hyvä päivä levittäytyä ruokapöydälle askartelemaan siis! Mirka tuli jo täsmällisesti kello kymmenen, jolloin nautimme heti lasilliset cavaa ja ryhdyimme askartelemaan. Rva Kepponen liittyi seuraan hiukan myöhemmin, jolloin avasimme pikkujoulut glögin ja keksien voimalla. Sitten askartelu alkoi kulkea hurjalla draivilla!

Allaolevasta kuvasta näkyy, että olimme totisesti tosissamme harrastamassa hard core -kortintekoa!

 Ei tässä mitään turhan näpertäjiä olla!

Välillä syötiin savuporopiirakkaa salaatilla sekä jälkiruoaksi key lime -piirakkaa. Nostimme lasten pöydän olohuoneeseen, jotta pystyimme syömään, koska koko iso, jatkopalalla varustettu ruokapöytämme oli valjastettu paljon tärkeämpään tarkoitukseen...

Key lime -piirakka.

Älkää vain luulko, että suunnittelin noita Cointreau-kermavaahtoruusukkeita tuohon päälle! Ne peittävät sen tosiasian, että illalla laitettuani kelmun piirakkavuoan päälle, se tietenkin osui piirakan pintaan ja täytettä tarttui kelmuun. Piirakasta tuli siis niin ruma, että sitä piti kaunistella hiukan.

Ja tässä lopputulos, mihin hallittu kaaos ruokapöydällä johti:

Kahdeksan tuntia askartelua takana, lopputuloksena 16 korttia ja yksi kranssi.

 Mirka teki päivän ennätyksen: kokonaiset yhdeksän korttia! Minulla neljä ja Rva Kepposella kolme korttia sekä kranssi. Aika hyvin, vai mitä?

Kätevät Emännät vauhdissa.

 Rva Kepponen toi mukanaan tarvikkeet kahteenkin haasteeseen. Ensimmäinen haaste oli emännälle eli minulle - kranssi. Tarvikkeina oli vaaleata puuta olevat kranssit, paria eriväristä nauhaa, kulta- ja hopeaspraymaalia, punatulkkuja sekä puolukoita. Aloitin kranssin työstämisen jo pikkujouluissa, mutta tein sen loppuun vasta myöhemmin illalla. Minun vastaukseni Rva Kepposen kranssihaasteeseen on tässä:

Kranssi ulko-oveemme. Punatulkut kuvastavat perhettämme!

Omista joulukorteista onnistuin ottamaan kuvat näistä kahdesta; lisään loput kaksi myöhemmin toiseen juttuun.





Rva Kepposen toinen haaste olikin Käteville Emännille. Haasteena oli tehdä kortti annetuista tarvikkeista, joista jokaista piti käyttää, mutta lisänä sai olla muutakin. Tarvikkeina oli kauniin vihreä korttipohja, kaksipuolinen punavalkoinen taustapaperi sekä kahdella eri värillä, pinkillä ja vihreällä, leimattu joulupallo. Näistä valitsin vihreän. Tartuin toimeen muiden Emäntien poistuttua, sillä perhe oli vielä tien päällä. Tällainen kortti syntyi annetuista aineksista, joista unohdin harmillisesti ottaa alkukuvan.


Kätevät Emännät Haaste #1

Päivä oli loistavan hyvä ja iloinen mieli jatkui vielä pitkään! Kiitokset Mirkalle ja Rva Kepposelle! Valmiina joulukortteja on nyt kymmenen sekä tyttöjen kanssa askarreltuja ehkä kahdeksan. Enää noin 32 jäljellä... Äh, en aio asettaa itselleni paineita näistä. Teen niin monta kuin huvittaa ja loput ostan. : D

maanantai 8. marraskuuta 2010

Kädentaitomuisteloita

Luinpa Mirkan blogista hänen vastauksensa muokkaamaansa kädentaitokyselyyn. Otan haasteen vastaan ja yritän raapia kasaan hiukan vastauksia. Nämä haasteet on tosi mukavia, ja minusta on aivan älyttömän mielenkiintoista lukea muiden vastauksia aivan mihin tahansa kyselyihin!

Mitä on nyt tekeillä tai mitä teit viimeksi?
Tekeillä on lähinnä joulukortteja, mutta pitäisi saada tehtyä erinäisiä lasten synttärikortteja ja yksi vauvaonnittelukorttikin. Jouluksi haluaisin saada tehtyä ainakin yhden korulahjan, ja pientä näperrettävää on vielä myös päiväkodin suuntaan.

Viimeksi sain valmiiksi isänpäiväkortin ja joulukortteja, lasten kanssa askarreltuja sellaisia myös. Korurintamalla äitini syntymäpäivälahjakoru on viimeisin.

Millaisia muistoja sinulla on lapsuudesta käsitöihin/muihin kädentaitoihin liittyen?
Äitini äiti on taitava ompelija ja kutoja. Hän teki itse äidilleni ja hänen siskoilleen vaatteita vuosikaudet, ja muistaakseni minullekin lapsena jotakin. Myöhemmin hän kutoi paljon ja edelleenkin kutoo, vaikka mursi muutama vuosi sitten ranteensa, joka ei palautunut aivan ennalleen. Minulla on siis valtavan ihania villatakkeja, -housuja, -sukkia ja -lapasia tyttösteni vauvavuosilta tallella.

Äitinikin tykkäsi lapsuudessani kutoa. Muistan ajan, jolloin tuntui, että hän istui jatkuvasti kudin kätösissä. Minusta ei tullut aivan yhtä hyvää kutomaan, mutta olen kyllä aina pitänyt käsillä tekemisestä, käsin kirjoittamisesta alkaen. Jotkut ystävistäni inhoavat käsin kirjoittamista, mutta minä en sitä käsitä - on ihanaa, kun teksti kulkee ja käsi kirjoittaa... 

Oletko oppinut joltain sukulaiselta tai tutulta esimerkiksi kutomista ennen koulun käsityön tuntien alkamista?
En muista oppineeni muilta, mutta jossain vaiheessa kirjailin ihan itseopitusti muliinilangalla kankaalle jotkut kuvat, joista tein taulut isovanhemmilleni. Olin tehnyt vasta ensimmäisen, ja siihen meni hurjasti aikaa ja energiaa, enkä olisi millään enää jaksanut tehdä toista, mutta koska minulle on aina ollut tärkeätä kohdella itselleni yhtä rakkaita ihmisiä samoin, väsäsin sitten toisenkin taulun vähän väkipakolla. Ei ne ihan niin hienoja olleet; käyttämäni kangas oli aika ohutta. Mutta sinänsä ihan hyvä lopputulos ottaen huomioon, etten tosiaan ollut tuota hommaa mistään oppinut.

Parasta koulun käsityön/kuviksen tunneissa?
Ompeleminen oli kivaa, samoin virkkaus. Yläasteen kässänopettaja oli varsin kunnianarvoisa vanhempi neiti, joka oli todellinen vanhan ajan opettaja. Käytöstavoista puhui kovasti. Hän myös kertoi, miten sinkkipasta auttaa näppyihin ja yskänrokkoon. Ei se kyllä mielestäni auttanut, mutta ennen vanhaan sinkkipastaa oli käytetty niihinkin.

Kuvaamataidosta tykkäsin kovasti. Olin aika hyvä piirtämään jo lapsena; tai ainakin ala-asteen opettaja sanoi sitä vahvuudekseni, ja lukiossa otinkin lisäkuviksen. Oli ihanaa kokeilla valokuvausta, etsausta ja öljymaalausta. Opettajamme oli melko taiteellinen mies, ihan mukava heppu, ja tunneilla oli tosi kivaa.

Entäs pahinta?
Käsityötunneilla oli pahinta villapaidan kutominen. Valitsin paitamallin, joka oli resoreja lukuunottamatta sileää neulosta lähes suoralla etu- ja takakappaleella. Muuten se olisi kesken varmaan vieläkin.

Kuviksen tunneilla ei ollut mikään kamalaa; kaikki oli ihanaa.

Millaiset tuli ensimmäisistä villasukistasi tai lapasista?
Villasukat taisivat onnistua ihan hyvin. Paremmin ainakin kuin se villapaita. Olenkohan koskaan edes kutonut lapasia?

Onko ompelukone ystävä vai vihollinen?
Minulla on uusi, hyvä ompelukone, johon vasta tutustun. Hyvin harvakseltaan tosin. Ostin sen viime vuoden joulukuussa, heinäkuun tienoilla otin sen ensimmäistä kertaa paketista ja kokeilin. Hyvin toimi. Ehkä otan sen esiin toisenkin kerran. Pitäisi lyhentää paneeliverhot, jotka ostin jo jonkin aikaa sitten...

Isotöisin juttu jonka olet koskaan tehnyt?
Varmaan chanel-tyyppinen jakku, jonka tein joskus parikymppisenä. En tehnyt siihen edes vuoria, mutta hankin kyllä kauniin mustaharmaan villakankaan ja kultaiset napit. Haloo, ikää oli tosiaan ehkä 20 vuotta! Chanel-jakku!!!

Kamalin/hienoin vaate jonka olet ommellut?
Jostain äidin jämäkankaasta ompelemani omalla kaavalla (eli ei kaavalla lainkaan) hame. Vääräntyyppinen kangas, eikä ryhtiä. No, hienoin varmaan se Chanel-jakku.

Mitä itsetehtyä olet antanut joskus lahjaksi?
Johan niitä tuli mainittuakin, mutta siis muliinilangalla kirjailtuja tauluja, mosaiikkipannunalunen, kankaiset lautasliinat piknikille, itsetehtyjä makeisia, puolentoista vuoden aikana jo aika monta korua. Tiedän väsänneeni kaikenlaista nuorempana, mutta nyt ei kyllä muisti pelaa tämän enempää. Äiti varmaan muistaisi enemmän. : )

Minkä taidon käsityön/askartelun saralta haluaisit oppia?
Haluaisin osata ommella ompelukoneella ihan mitä vain. Project Runwayn tyyliin... Olisi kiva myös oppia uudestaan kutomaan ja virkkaamaan.

Korujen teon suunnalla on paljonkin, mitä olisi ihanaa osata: hopeantaonta, hopeasaven käyttö, makramee-solmiminen muutamana esimerkkinä.

Millainen käsitöihin tai askarteluun liittyvä kauppa saisi sinut riehaantumaan? Mitä käsitöihin liittyvää ostit viimeksi?
Lähes jokainen nettikauppa askartelun ja koruilun saralta innostaa. Jos niihin pääsisi fyysisesti käymään ja hypistelemään kaikkea, varmasti innostuisin hurjasti, koska valikoimat nettikaupoissa on yleensä todella suuret.

Olen ostanut viimeksi Fiskarsin hienon muotoleikkurin, jolla saa sabluunoiden kanssa leikattua vaikkapa ovaaleja tai pyöreitä kappaleita kartongista. Joku uusi Distress-muste tarttui myös mukaan.

Voisiko käsitöistä tulla sinulle ammatti?
Enpä usko. Tuntuu, ettei luovuus kuitenkaan riittäisi. Eikä takaliston lihakset, koska ammattia harjoittaessa pitäisi pystyä monistamaan omat luomukset riittävän monta kertaa, jotta niistä oikeasti eläisi. Se tappaisi kyllä osan tekemisen ilosta. En nimittäin välttämättä tykkää tehdä täsmälleen samaa montaa kertaa peräkkäin, vaan koruissakin on kivaa kokeilla hyvinkin erityylisiä koruja.

Mitä projekteja on nyt suunnitteilla?
No, se paneeliverhojen lyhennys, tyttöjen huoneen nojatuolin tyynyn päällystäminen (kangas ollut minulla jo 2,5 vuotta), tilauskorun ja lahjakorujen teko, itsellenikin olisi muutama uusi koru paikallaan, korttirintamalla haluaisin tehdä itse myös joulun pakettikortit sekä onnittelukortteja varastoon. Kunnianhimoisempiakin ajatuksia on, mutta niihin en taida päästä käsiksi ihan pian. Hoh hoh, näperrysideoita tulee enemmän kuin on oikeasti aikaa. Tässäkin asiassa täytynee vain priorisoida, priorisoida ja priorisoida.

Kädentaitoystäväni, erityisesti muut Kätevät Emännät, lukisin mielelläni teidänkin muistelonne!

lauantai 6. marraskuuta 2010

Ikävä teitä

Minulla on ikävä teitä. Siis teitä kaikkia Blogistaniassa. Tuntuu kuin olisin nykyään valovuosien päässä siitä yhteydestä, mikä kesällä oli niin tiivis. Minulla ei ole enää aikaa kaikelle kivalle. Kaistanleveys ei vain riitä.

Työpäivät kuluvat tiiviisti töiden parissa; ajatuksilla ei ole hetkeäkään varaa harhailla omiin juttuihin; ja kotona taas on ihanat tyttöset ja mies, joiden kanssa illat hurahtavat vauhdilla. Lasten nukkumaanmenon jälkeen ei enää tee mieli istua nenä näytössä kiinni, kun koko päivän on sitä jo tehnyt.

Välillä käyn pikaisesti kahlaamassa kaikkia ihania blogeja läpi, mutten ehdi kommentoimaan kuin aivan satunnaisesti. Omia juttujani en ole aikoihin kirjoitellut, koska ajatukseni eivät ehdi jäsentyä. Kyllä sormet kirjoittaisivat, jos päästä tulisi jotain tarinaa.

Siispä harvakseltaan ilmestyvät tarinani ovat tasoa "Tässä uusi koru" tai "Tässä uusi kortti". Niitä on helppo kirjoittaa, vaikka kuvien ottaminen on saattanut olla pikainen pusertaminen kännykällä. Näin meillä siis nykyään, anteeksi vain.

En ole kuitenkaan unohtanut blogimaailmaa ja monia ystäviäni täällä; otan vaan olosuhteiden pakosta etäisyyttä. Hämmästyksekseni huomasin, että lukijoitakin oli tullut mukaan lisää, vaikka blogissani ei ole juuri mitään tapahtunut! Tuntuupa ihanalta, etten ole unohtunut, vaikka tuntuu, että olen täysin hävinnyt kartalta.

En ole muuten syyskuun lopun jälkeen myöskään koruja tehnyt. Enkä kortteja. Siksipä olenkin tänä viikonloppuna erityisen onnellinen siitä, että olen kahtena viimeisenä perjantaina askarrellut tyttöjeni kanssa sekä itsekseni joulukortteja! Eilen sain synnytettyä myös isänpäiväkortin, kun sain hetken itselleni kotona.

Mies on ihan hermona, kun korttikamppeet makaavat ruokapöydän päässä viikkokausia, mutta hän ei näe sitä tosiasiaa, että nykyään on ehdoton edellytys, että askartelutarvikkeet ovat heti siinä sormien ulottuvilla, helposti otettavissa esiin, jotta niillä tulisi askarreltua. Sama toimi korutarvikkeideni kanssa. Iso kori korutarvikkeita muutti kesän alussa ruokapöydällemme ja tulihan siinä heti koruiltua paljon useammin! Se kori on muuten edelleen ruokapöydän liepeillä, mutta tällä hetkellä pöydän alla, koska kirkasvalolampun, hedelmävadin, kynttiläkoristeen ja askartelutarvikkeiden lisäksi nelihenkisen perheemme pitää mahtua syömään pöydän ääressä. Meillä on tosin pöydän jatkopalakin käytössä, joten pöytä on melko pitkä. Onneksi.

Tähän väliin tyttösieni, toinen melkein viisi, toinen reilut kaksi ja puoli vuotta, tuotoksia. Olen toki auttanut korteissa, mutta yllättävän paljon osasivat itsekin tehdä. Kuvat on otettu ikävä kyllä puhelimen kameralla ruokapöydän päällä. Jos olisin halunnut ottaa parempia kuvia, niitä ei olisi saanut tänne näytille ennen joulua.

Kortteja leima- ja valmiilla kuvilla.
Sisällä Isosiskon kirjoittamat tekstit "HYVÄÄ JOULUA JA HALEJA".

Ensimmäiset omat joulukorttini tein vuosi sitten ostamistani vanhanaikaisista jouluvalokuvista, jotka ovat mielestäni ihania.

Sisälle kortteihin lisään vielä jouluiset runot ja kortteihin käytettyä paperia koristeeksi.

Aah. Tuntuupa hyvältä. Ensimmäinen postaukseni pitkään aikaan. Onpa mukavaa, tuttua ja vapauttavaa. Nähdään taas pian, toivottavasti!