maanantai 6. joulukuuta 2010

Itsenäisyyttä, joulun tarinaa (ja vähän korttejakin)

Tämän rauhallisen, lumisen itsenäisyyspäivän iltana ehdin pitkästä aikaa kirjoittaa pienen jutun. Tänään ensimmäistä kertaa puhuin lapsille, Isosiskolle pääasiassa, siitä, mitä itsenäisyyspäivä tarkoittaa. Kuinka emme ole aina saaneet päättää omista asioistamme, ja että on vaadittu sota ja paljon uhrauksia, että saimme itsenäisyytemme. Eipä tyttöset sodasta ja uhrauksista vielä juuri ymmärrä, mutta Linnan juhlien alkaessa oli helppo konkreettisesti kertoa, että se itsenäisyys, josta aamulla puhuttiin, on niiden miesten ja naisten ansiota, jotka tv:ssä ensimmäisinä Linnaan astelivat. Ja että huomatkaa, kuinka vanhoja he jo ovat, ja että heitä on jäljellä enää vähän.

Suuri kiitos koko sille ikäpolvelle, joka teki suunnattomia uhrauksia,
jotta me nykyajan kasvatit saamme elää vapaassa maassa.
Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Siitä tuli mieleen, että tässä tulee enemmän ja enemmän tärkeitä asioita, joista lapsille pitää kertoa; joita heille opettaa, eikä se ole aina helppo juttu. Siitä esimerkki tuli myös tänään, kun Isosisko löysi Leppis-lehdestä paperinukkeja, jotka liittyivät joulun tarinaan: oli paimenia, tähti, enkeli, härkä ja aasi sekä Joosef, Maria ja Jeesus-lapsi ja muutama muu. Kerro nyt siinä sitten, että jouluna oikeastaan juhlitaan sen pienen Jeesus-lapsen syntymää, joka tapahtui kauan sitten. Ja että Jeesus ei ollutkaan oikeastaan Joosefin poika, vaan Jumalan. Ja että hänelle kävi aika huonosti. Hah. Nämä viimeiset kaksi jätin suosiolla kertomatta, koska hetki ei ollut sopivan pitkä kaikenlaisille kysymyksille.

Jos olisin hengellisempi, luterilaisempi, homma olisi ollut helppo - siitä vain pyhäkoulutyyppisesti kertomaan joulun tarinaa Raamatun mukaan. Mutta koska minun uskoni ei ole aivan niin suoraviivaista, piti kertoa tarinaa hiukan typistetysti. Minä nimittäin olen kyllä luterilainen, mutten yhtään harras sellainen. Aivan yhtä hyvin voisin olla vaikka buddhisti tai hindu. Minusta kaikki maailman uskonnot ovat enemmän tai vähemmän saman "jumaluuden" ilmentymiä.

Minulle joulu ei suinkaan ole uskonnollinen juhla, vaan ihana, lämmin perhejuhla. En minä mitään Jeesusta mieti kun kirjoittelen joulukortteja tai sytyttelen kynttilöitä, tai paketoin lahjoja. Jouluaattona, kun tulee ensimmäinen rauhallinen hetki, en mieti hengellisiä, minä vain huokaisen tyytyväisenä, avaan lahjakirjan ja ojennun ottamaan palan, ja toisenkin, suklaata. Kunnes rasia on tyhjä.

Kuitenkin, näin oletan, lapsille, jotka on kastettu luterilaisiksi, kai pitää kertoa näistäkin asioista jotain. Ainakin silloin, kun asiat tulevat vastaan vaikkapa kivojen paperinukkien muodossa... Vai saanko suosiolla jättää vastuun Raamatun asioiden valistamisesta koulun uskonnontunneille?? Entäs jos valitsemmekin elämänkatsomustiedon, joka tuntuu läheisemmältä filosofialta kuin mikään yksittäiseen uskontoon rajoittuva oppi? En kyllä yhtään tiedä, mitä elämänkatsomustunneilla opetetaan, mutta oletan sen olevan himpun objektiivisempaa kuin uskonnonopetus.

En tullut vielä mihinkään lopputulokseen. Onneksi ei vielä tarvitse. Kerron aiheesta sen verran kuin sujuvasti osaan, vastaan tietenkin kysymyksiin, mutta säilytän myös tietyn objektiivisuuden, koska minä en vain voi kertoa täydellä sydämellä tarinoita, joihin en itse kritiikittömästi usko. Opetan mieluummin maailmasta suurella sydämellä ja suvaitsevaisuudella, että pyrkimys tehdä hyviä asioita on tärkeämpää kuin mikään uskonto. Ja eikö kaikkiin uskontoihin liity tavalla tai toisella pyrkimys hyvään?

Loppukevennykseksi lisään juttuun muutaman korttikuvan, jotka ovat jääneet laittamatta aiemmin.

Ensimmäisenä tämän vuoden isänpäiväkorttini, jonka merkitsin tällä kertaa isoisänpäiväkortiksi, koska sen sisältöön olivat tyttöseni antamassa oman panoksensa. Autokuvat on saatu ihanalta Rva Kepposelta, jolta tuli myös idea autojen visuaaliseen käyttöön, kiitos vain!


Voitin kesällä yhden Koukussa kortteihin -yhteisön Vintage-haasteen arvonnassa askartelulehden. Sen mukana tuli ihana setti rakastamiani keijuaiheisia korttimateriaaleja, joista tein muutaman kortin. Ensimmäinen kortti on tehty lehden ohjeiden mukaan, toinen ehkä lehden mukaan, tai sitten oman pään, ja kolmas oman pään mukaan.

Ylärivin vasen taatusti lehden ohjeiden mukaan, oikeanpuoleinen kortti voi olla lehden tai oman pään mukaan (en mitenkään muista nyt juuri), ja etualan kortti omalla idealla.



11 kommenttia:

Rva Kepponen kirjoitti...

Minä olen yrittänyt jonkinlaista perustietoutta jakaa uskonnosta ja siihen liittyvistä tavoista ja juhlapäivistä. Menestys on ollut vaihteleva. Suuremman sivistämisen ajattelin jättää koulun tehtäväksi ellei nyt sitten pojat innostu keskustelemaan kyseisistä aiheista. Meillä on päiväkodissa vapaaehtoista pyhäkoulua (tulevat kirkolta pitämään) ja siellä esikoinen on oppinut pääsiäisen ja joulun kirkollisen merkityksen. Päiväkodin ope kertoi, että viimeksi oli joulukirkon jälkeen ollut pientä protestia. Eräs poika oli alkanut tivaamaan, että miksi he tulivat taas katsomaan tätä samaa näytelmää. Hän näki jo kyseisen tallinäytelmän edellisvuotena :)

Ritva_47 kirjoitti...

Voi kauheeta... aloin itse miettiä miten meillä on näitä asioita opetettu...Sulavasti (?)itse luovimalla ja seurakunnan päiväkerhon (1 krt/viikko) ja koulun uskonnon opetuksen kautta kai nämä asiat ovat meidän lapsille aikanaan opetettu. Hämärästi muistan kyllä vastanneeni kysymyksiin, mutta miten, siinäpä vasta kysymys.
Itse ajattelen näistä asioista mielelläni lapsen uskon tapaan. On Taivaan Isä ja enkelit, jotka meitä auttavat ja suojelevat. En ole ns. uskovainen -kaukana siitä - mutta kaikesta huolimatta olen saanut tuon lapsen uskon säilymään, vaikka välillä sitä on kyllä koeteltu erinäisten tilanteiden kohdalla. Aina ei pieni - eikä isokaan - ihminen ymmärrä miksi tapahtuu jotakin pahaa omalle perheelle, muille rakkaille tai läheisille, naapureille, ystäville tai ihan ventovieraille.
Muuten muistuipa tuosta Rva Kepposen kommentista liki vastaava tapaus jo 27 vuoden takaa erään oppilaitoksen joulujuhlasta. Juhlassa oli mukana myös erään opettajan muutaman vuoden ikäiset lapset. Eräs jo varttuneempi opiskelija kertoi juhlapuheessaan joulun syvimmästä olemuksesta eli juurikin Jeesuksen syntymästä, tapahtumista ennen ja jälkeen syntymän. Yleisö kuunteli puhetta hiljaa, kunnes kuului kirkas lapsen ääni: " Tuohan me on jo kuultu!!" Eli tämä lapsi oli varmaankin päiväkerhossa tai päiväkodissa kuullut aiheesta ja riemastui kun aihe oli tuttu ja hän vielä ymmärsikin mistä oli kyse. No, naurun pyrskähdyksiltä ei tuossa tilanteessa vältytty, kun varmaan me kaikki muut ajattelimme samoin, mutta hieman eri näkökulmasta :)

Mitä tulee noihin kortteihin, joita olet tehnyt, niin ovat todella kivoja. Itselläni on jonkinasteinen jumitus korttien teossa tällä hetkellä. Ei vain innosta millään nyt tehdä, vaikka pitäisi.Tosin nyt on hieman väsynyt olotila eilisen leivontarutistuksen jäljiltä, kun leivoimme suvun naisten kanssa reilut 1300 pikkuleipää ja jaoimme ne sitten viiteen osaan eli jokaiseen kotiin tuli 4 eri laatua pikkuleipiä... tämä on sellainen meidän perinne, jota ilman joulu ei tule.Aina kylläkin päätetään että ei tehdä noin paljon, mutta mopo karkaa käsistä - joka ikinen vuosi. Mutta mukavaa meillä on, kun mukana 4 eri sukupolvea!
Itsenäisyyspäivällä on kuitenkin myös meille tärkeä merkitys; muutenkin kuin leivontapäivänä. Mieheni isä oli sotaveteraani. Hän haavoittui nuorena miehenä rintamalla. Kun katson dokumentteja sota-ajasta, en voi olla ajattelematta, kuinka kovaa elämä on siihen aikaan ollut ja mitä kaikkea rintamalla olleet miehet joutuivat kokemaan ja näkemään. Tätä papan perintöä on meillä aina vaalittu ja tullaan vaalimaan.Pappa ei ole enää itse kertomassa noista ajoista ja tapahtumista, mutta näistäkin on yritetty kertoa etenpäin se mitä pappa kertoi miehelleni ja minulle.Suomen Itsenäisyys (kirjoitan tarkoituksella isolla kirjaimella) on kalliisti lunastettu; se ei ole itsestään selvyys.

Ritva_47 kirjoitti...

Tuli tuo päivällinen kommentti jotenkin sekavasti kirjoitettua, kun oli monta asiaa mielessä. Toivottavasti kuitenkin saatte juonesta kiinni!

Haltiakummi kirjoitti...

Mitä kaikkea minun pitikään kertoa sinulle, ja jakaa kanssasi? Olit niin ihanasti pohtinut ja tuumaillut asioita.

Mutta jospa kerron sen, että minun kaikki isovanhemmat olivat sotaveteraaneja. Eipä siitä sodasta puhuttu, ei kait koskaan. Kaippa se oli myös niin, että me tietämättömät emme kysyneet oikein, ja isovanhemmat pitivät sitä ennemminkin elämänään, nuoruutenaan, kasvunaan, kuin vaan sotana. Se oli sitä elämää, kylmyyttä, pulaa, likasuutta, ja toisaalta samalla nokkeluutta, kekseliäisyyttä, toveruutta, yhtenäisyyttä. Mummu saattoi kertoakin hauskoja juttuja viesti-lottana olostaan, siinä missä hän kertoi hurjia juttuja nuoruudestaan; kuusen haku reissuista, sian teurastamisesta, hiusten piippaukseen.
Ja sitä muuten monasti nuorena koulussa mietin, ja historian opettajalta kysyinkin, että miksi sanotaan Suomen hävinneen II maailmansota, kun me kumminkin ollaan itsenäinen valtio. Ehkä juu pienempi, mutta sitäkin sisukkaampi.

Ja mietin myös tuota joulun sanomaa, lapsille kertomista ja asioiden pohtimista. Itse kasvoin tapa kristityn ja ateisti vanhemman kodissa. Meillä joulua juhlittiin siinä missä muuallakin; kuunneltiin joulurauha, haudoille vietiin kynttilät, kotona syötiin hienosti, jaettiin lahjat sekä hiljennyttiin joulun viettoon perheen kesken. Mutta ei meillä koskaan käyty joulukirkossa, luettu jouluevankeliumia, laulettu virsiä, tai puhuttu mistään joulun sanomasta. Enkeleitä oli kuusessa koristeena siinä missä tonttujakin. Kysyttäessä muistan että aina vastattiin, hyvin asiallisesti ja rationalisesti. Mutta hei, siinäpä ehkäpä se juttu onkin! Vanhemmilla on tarve selittää aina kaikki kysymysten vastauksen kovin perusteellisesti, rationalisesti ja selkeästi. Mutta miksi? Miksi ei voi vaan vastata siihen lapsen kysymykseen? Tai no joo, eihän se aina ole niin yksoikosta, ei todellakaan, mutta ei sitä tartte monimutkastaakaan.

Itse vaan mietin tässä tänä jouluna yhtä aiheeseen liittyvää asiaa. Minunkaan uskoni ei ole niinkään suoraviivainen, taikka oppikirjan mukainen. Enkeleihin tahdon uskoa, ja tahdon uskoa että he jotka uskovat taivaaseen, taikka uudelleen syntymään, taikka paratiisiin taikka mihin vaan, niin kuitenkin heidän vahva usko palkitaan, ja he pääsevät sinne mihinkä toivovatkin pääsevänsä. Itsehän en toivo sillä hetkellä pääseväni mihinkään muualle kuin lepoon, onnellisen elämän päätteeksi...
Mutta niin, en siis ole sen pahempi taikka parempikaan kuin muut tapakristityt, mutta jouluostoksilla ollessani hätkähdin ihaillessani sitä kaikkea kimallusta, tonttuja, enkeleitä, kuusia ja muita, että ne muutamat kaupassa olleet seimet oli laitettu perimpään nurkkaan ja alimmalle hyllylle. Jotenkin tuntui sitten kumminkin pahalta. Joulun syvin olemus taitaakin olla se kaikki krääsä, ostovoima, lahjat ja kimalteet, eikä niinkään rauha, hiljentyminen taikka mikään henkisempi. Jotenkin vaan kolahti.

Haltiakummi kirjoitti...

Ja käsi ylös virheen merkiksi!! o/
Gröhöm, google ilmoitti että kommenttini on aivan liian pitkä tähän osioon (!!!??!!), ja niinpä sitten näppäränä tyttönä klikkasin kommentin moneen kertaan... Voi että, sori ihaNainen kun täällä sähellän :D)))

Leonida kirjoitti...

Kiitos ihanan piiitkänpitkistä kommenteista!!!

On varmaan hyvä tapa edetä kuten Rva Kepponen, että kertoo uskontoon liittyvistä tavoista ja aina juhlan tullen sitä taustaakin. Ja koska minä olen vain tapakristitty, tulee varmaan aika asiallisesti asioita tarkasteltua, enkä syötä totena asioita, joita en itse välttämättä allekirjoita, vaan kerron, että näin monet uskovat asioiden olevan. Nyt, kun Isosisko täyttää perjantaina viisi vuotta, hän alkaa olla siinä iässä, että helpot vastaukset eivät riitä, vaan kysymyksiä tulee lisää ja lisää...

Mekin kävimme ennen päiväkodin alkua seurakunnan muskarissa, mutta siellä ne satunnaiset uskontoon liittyvät laulut eivät vielä herättäneet kummempia kysymyksiä lapsissa. Pääsin siis vielä siinä vaiheessa helpolla.

Olen samaa mieltä, että joulun sanoma sinänsä tuntuu jäävän krääsän ja kimalluksen alle. Ja minun mielestäni joulun sanoma on siis juuri sitä rauhallista, onnellista, perheen ja läheisten kanssa olemista kaikesta onnesta nauttien ja sitä arvostaen. Mutta krääsäilyyn itsekin syyllistyn, koska lahjoja on niiiiin kiva antaa.

Haltiakummi, eipä hätää noiden ylimääräisten kommenttien kanssa; sain poistettua ne! Itselleni on käynyt ihan samalla tavalla, että tulee herja liian pitkästä tekstistä, ja sitten tulee julkaistua se liian monta kertaa...

Ritva_47, onpa hurja määrä pikkuleipiä!! Siihen menee muutama tovi niitä paistaessa - ja syödessä... Tuleeko ne syötyä joka joulu?

Tuosta itsenäisyydestä vielä. Minun edesmennyt pappani oli myös sotaveteraani, mutta hän oli sodan aikaan vielä todella nuori, vuonna 1925 syntynyt. Hän oli lääkintäjoukoissa ja näki taatusti kaikenlaista ikävää. Ei hänkään sodasta koskaan puhunut, ja minua harmittaa, etten aikuisiällä siitä koskaan häneltä kysynyt, miten hän koki sen ja mitä jälkiä sota häneen jätti. Mummoni sanoi, että hän joskus puhui mummolleni niistä asioista (onneksi, ettei pitänyt vain sisällään), mutta ei juuri muille.

Mummoni on kotoisin Karjalasta, josta joutui kaksi kertaa lähtemään evakkoon, toisella kerralla lopullisesti koskaan palaamatta. Hänen kertomansa tarinat ovat jääneet mieleen kyllä. Hän oli vain noin kymmenvuotias evakkoon lähtiessään. Ja toimi pikkulottana evakkoon lähdön jälkeen. Yhden tarinoista haluan kertoa tässä.

Evakkojuna ajoi talviselle peltoaukealle, kun tuli ilmahälytys ja kaikkien piti syöksyä junasta ulos. Mummoni joutui eroon äidistään ja neljästä sisaruksestaan ja huomasi seisovansa yksin junan vieressä ilman valkoista suojalakanaa, jonka alle piiloutua. Lakanoita oli siis yksi per perhe.

Nuori sotilas huomasi pienen tytön, kaappasi sivuun ja peitti lumipukuisella itsellään mummoni hyökkäyksen ajaksi. Mummoni sanoi, ettei hän ole koskaan elämänsä aikana tuntenut oloansa niin turvalliseksi kuin siinä lumipukuisen sotilaan suojassa. Minua alkaa aina itkettää, kun tämän tarinan kuulen, tai sitä mietin. Nytkin, kun kirjoitin sen tähän.

Ilmahyökkäys loppui aikanaan, eikä juna tärveltynyt, joten kaikki pääsivät palaamaan sisään. Mummoni löysi perheensä, ja arvatkaapa vain, kuinka huolissaan äitinsä oli ollut. Onneksi tarinalla oli onnellinen loppu. Kaikilla ei ollut.

Ritva_47 kirjoitti...

Leonida;Tuo pikkuleipämäärä ei ole edes meidän leipureiden ennätys :)Leipominen aloitettiin n. klo 11 ja kotiin pääsin 19.30. Eli kyllähän siinä aikaa menee, ja hommaa on, mutta kun meillä on hyvä porukka ja meillä on hauskaa kun yhdessä leivotaan.( Meillä on muutenkin tapana leipoa muutenkin suvun juhliin yhdessä; rippijuhliin lakkiaisiin, häihin...)Kyllähän nuo miehet joka vuosi meille noista joululeipomisista sanoo, että syödäänköhän noita vielä juhannuksenakin?! Mutta ei niitä juhannukseen asti säästy, voin taata sen.Määrä kuulostaa hurjalta, mutta kun se jaetaan viiteen osaan ja kun osa perheistä on 5-6 henkisiä, niin ei tarvitse miettiä tuleeko ne syötyä...
Tiedätkö, minulle herkkikselle tuli vedet silmiin lukiessani tuota kertomusta ilmahyökkäyksestä. Tuossa tilanteessa voi ihan hyvin ajatella, että nuori sotilas oli enkeli tai enkelin lähettämä varjelus pienelle tytölle.Vaikka en siis ole uskovainen, mutta minun lapsen uskooni tuo ajatus istuu hyvin.

Taas kerran on pakko sanoa, että tämä on ihan huippublogi. On mahtava vaihtaa ajatuksia sinun ja muiden kommetteja jättäneiden kanssa, vaikkei tunneta muuten kuin tätä kautta.

Leonida kirjoitti...

Teillä on todellista talkoohenkeä ja monta sukupolvea mukana, hienoa! Nykypäivänä kai on harvinaisempaa, että noin paljon yhdessä leivotaan juhliin tai muutenkaan. Kuulostaa ihanalta! Meillä on järjestettävänä perjantaina kaverisynttärit viisivuotiaalle Isosiskolle ja lauantaina perhesynttärit. Sen lisäksi itse olen tänään sairauslomapäivällä eilen alkaneen vatsataudin takia, ja Pikkusisko kuumeen takia, Isosisko oli ma-ti vatsataudissa. Onneksi mies jäi tänään hoitamaan Pikkusiskoa, että minä pystyin lepäämään. Leipomani piti tänään illalla, mutta koska en halua ottaa mitään tartuntariskejä, en leivo vielä tänään. Siispä jäljelle jää jopa torstai-ilta ja perjantaipäivä leipomuksille ja järjestelyille. Isosiskon lahjakin pitää vielä hankkia. Ja kortti (mieluiten tehdä). Että talkoohenki on tervetullut tännekin! Aion kyllä kysäistä äidiltäni, että josko hän leipoisi lauantaiksi jotain. Kyllä meillä aina apua saa, kun vain kysyy, mutta, kun sitä ei haluaisi kysyä. Lastenkutsuilla mennään ostoherkuilla tekemäni jäätelökakun lisäksi.

Joku enkeli se sotilas minunkin mielestäni oli. Ja sitten, kun ajattelee aikuisen realistisin aivoin, sotilas on todennäköisesti ollut vasta nuori poikanen, aivan yhtä haavoittuvainen kuin kuka tahansa muukin, eikä pomminsirpaleen osuessa olisi todennäköisesti tyttöstä saanut suojattua sen kummemmin. Mutta mielikuva, mikä mummolleni jäi, oli vahva ja turvallinen, ja se on kantanut eteenpäin ja lohduttanut pientä lasta, ihan aikuisenakin vielä.

Niin on hienoa ajatustenvaihtoa. Blogikeskustelut antavat kyllä minulle paljon ajateltavaa.

Ritva_47 kirjoitti...

Tuosta talkoo-hengestä, kun sanoit että se on harvinaista. En minäkään ole oikeastaan kuullut muiden touhuavan yhtä paljon porukassa kuin tämä meidän suku.
Mutta tuo yhdessä leipominen on oikeasti mukavaa; toki se vaatii sen, että on tarpeeksi iso keittiö, eikä se aina ole itsestään selvää että äidit, tyttäret, anopit ja miniät mahtuvat siihen isoonkaan keittiöön. Meillä onneksi mahdutaan :)
"Tavallisille" synttäreille jokainen leipoo meilläkin omin nokkineen, mutta kun väkeä on tulossa enemmän (mm. keväällä rippijuhliin ja toivottavasti meille lakkiaisiin) niin silloin ollaan taas yhdessä tekemässä periaatteella "minua autetaan tänään , huomenna ja ylihuomenna minä autan muita". Porukkahenki on meillä aidosti hyvä ja yritetään välittää tuota yhdessä tekemisen mallia näille nuoremmillekin.

Vatsatauti on siinä mielessä viheliäinen tauti, että se tahtoo käydä läpi yleensä koko porukan... tosin kerran meillä kävi niin, että meillä kaikki muut sairastivat tosi ärhäkän vatsataudin paitsi minä. Mutta pikaista paranemista sinulle ja perheellesi.

Taivaanrannan Maalari kirjoitti...

Paljon olet pohtinut...ja usko pois, lapset kun kasvavat, pohdittava vain lisääntyy! Ja kohta eivät typistetyt vastaukset enää riitä:) Jossain kohtaa on pakko luovuttaa ja sanoa "minä en tiedä!" Mutta siihen ehdit vielä valmistautua...

Harmillista, etteivät pappani/vaari ole juuri koskaan sota-ajoistaan kertoneet. Asoista vaiettiin, liian tuskallista.

Kaunis tarina, voin kuvitella, miksi kyynelehdit.

Hali!

Leonida kirjoitti...

Ritva_47: Tänään on Isosiskon 5-vuotissynttäripäivä ja nyt näyttää jo valoisalta! Tosin leivoin vasta eilen illalla, vuorokauden myöhässä aikataulusta. Siispä tänään on hurjasti puuhaa sekä tämän illan kaveri- ja huomisen perhesynttäreille. Toistaiseksi vatsatauti näyttää kiertäneen Pikkusiskon, ja oli todella lievänä miehelläni. **Varovainen tuuletus**

Maalari: Niin, tuo "minä en tiedä" on varmaan vastaus, jota joutuu lasten kasvaessa viljelemään enemmän ja enemmän. Siihen tosin täytyy oppia, valmistautua, kuten sanoit, koska sitähän uskoo itse olevansa tässä iässä jo jonkinlainen yleistietäjä asiasta kuin asiasta, vaikka se ei olisikaan totta. Mutta ainakin mielipide löytyy useimpiin aiheisiin!! : )

Juuri tuo vaikeneminen sota-ajan tapahtumista on kai aika yleistä, koska se aika on ollut niin tuskallista ja varmaan yli ymmärryksen menevääkin. Minun pappani puhui asioista siis vain mummoni kanssa, ja muistelen, että oli yksi kaukaisempi sukulaismies samaa ikäluokkaa, jonka kanssa he joskus olivat aiheesta puhuneet. Vertaistukea siis.