sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

Supervaarini

Minulla on supervaari, äitini isä. En kutsu häntä vaariksi tai papaksi, vaan etunimellä, kuten kaikkia isovanhempiani, sillä hänestä tuli isoisä vasta 41-vuotiaana. Se on minun ikäni reilun kahden vuoden päästä! Ei siis pappa mikään papparainen silloin ollut, eikä vielä 80-vuotiaanakaan.

Vaarini on aina ollut sellainen turvallinen, puolustava isähahmo huolehtimassa lastensa, lastenlastensa ja lastenlastenlastensa perään. Kukaan ei voisi olla meistä ylpeämpi kuin sukumme kantaisä yhdessä isoäitini kanssa. Mutta on hänessä toinenkin puoli, terässellainen. Hän on luonteeltaan sotilas, vaikkei sotilashommissa ollutkaan. Suoraselkäinen, miehekäs ja karskikin. Luotettava. Karismaattinen.

Työuransa hän teki edustustöissä silloisen ajan mukaan kosteiden lounaiden ja sikarien parissa mummoni ollessa kotona kolmen tyttären kanssa. Niiltäkin ajoilta löytyy kaikenlaisia urotekoja kerrottavaksi. Vaarini nauttii suuresti jakaessaan tarinoitaan kuulijoilleen. Hän on aina ollut myös aika tulisieluinen tyyppi, aina valmiina syöksymään barrikadeille korjaamaan vääryyksiä, silti hemmotellen mummoani näyttäen sanoin ja teoin kuinka ihana nainen hän on, ja kuinka paljon mummoani rakastaa. Vieläkin kertoo.

 Isovanhempani keväällä 1952.

Hän on myös taiteellinen sielu, pianonsoittaja. Hänen 1920-luvun Grotrian Steinwegillään, pianojen Rolls Roycella, opettelin nuotteja kuusivuotiaana. Hänen esimerkkinsä innoittamana aloitin pianonsoiton kymmenvuotiaana. En tosin jatkanut kuin muutaman vuoden, kunnes löysin hevoset, mutta rakkaus pianomusiikkiin ja pianoihin säilyi. Ikinä en tietenkään oppinut soittamaan tai improvisoimaan niin hienosti kuin pappani, joka soitteli pianoa omaksi ilokseen, ja välillä kuulijoidenkin iloksi joskus pianobaareissa käydessään.

Vaarillani on myös poikkeuksellinen fysiikka. Hänen elämäntyylillään joku muu olisi jo haudassa. Häneltä muun muassa halkesi munuainen hänen liukastuttuaan rasvaläiskään autokorjaamon montun reunalla. Ja joku muu olisi kaikkien niiden kosteiden lounaiden ja illallisten jälkeen jo kuollut maksakirroosiin, mutta vaarillani ovat kaikki maksa-arvot ym. pysyneet aina loistavina. Kumma juttu.

Yksi sankaritarina liittyy saunassa liukastumiseen, jonka seurauksena vaarilleni tuli jalka hyvin kipeäksi. Hän kärsi, käveli ja sinnitteli parin kuukauden ajan, kunnes totesi, että kai sitä pitää lääkäriin mennä, koska jalka ei tunnu paranevan. Lääkäri totesi akillesjänteen katkenneen, eikä pappani olisi kuulemma pitänyt pystyä edes kävelemään jalalla. Ilmeisesti kipukynnys oli niin suuri, että kävely onnistui. Jalka jouduttiin sitten leikkaamaan, koska jänne oli parissa kuukaudessa jo ehtinyt lyhentyä sen verran, että se piti venyttää paikalleen.

Hyvä tuuri oli matkassa papallani kuusikymppisenä, kun tuli sydänvaivoja, ja hän pääsi ohitusleikkaukseen. Neljän ohituksen jälkeen sydän taas pelitti, on pelittänyt jo kaksikymmentä vuotta. Täydellä teholla.

Omien lasteni myötä oli suunnattoman hienoa huomata, kuinka pappakultani on myös ihana, tunteellinen pehmo! Isosiskon ristiäisten jälkeisenä päivänä isovanhempani tulivat vielä meillä käymään. Istutin silloin pappani sohvalle ja tökkäsin vauvan hänen syliinsä ihka ensimmäistä kertaa. Pappani ihan suli silmissä, piti lapsenlapsenlastaan siinä sylissä ja sanoi, että kylläpä tämä tuntuukin mukavalta. Aina vieraillessamme isovanhemmillani, hän niin mielellään katselee ja sylittelee tyttöjämme. Hänestä oikein huomaa, kuinka paljon hän välittää noista pikkuisista tättäröistä. Ja meistä isommistakin, sekä kaikista sukuun tulleista siipoistakin.

Yksi tärkeä äänimuisto minulla on papastani; C-kasetilta bittimuotoon siirretty äänitys, jossa hän lukee minulle satuja ollessani neljä, viisi vuotta vanha. Kasetin toisella puolelle oli äänitetty hänen pianonsoittoaan. Nuo tiedostot odottavat hiukan editointia, mutta haluan sen tehdyksi ensi tilassa, jotta pappani voi lukea satuja minun lisäkseni lapsilleni...

Minun supervaarini on rohkea. Hän ei pelkää kuolemaa, ei kipuja. Hän on ollut jo kauan sinut sen kanssa, mitä tuleman pitää. Suurin suru hänellä on, että joutuu jättämään mummoni yksin. Yhteistä aikaa heillä on enää vähän, mutta liki kuusikymmentä vuotta sitä takana. Silti isovanhempieni hurtti huumori vielä kukkii. Tässä reilu viikko sitten mummoni oli tullut sairaalaan pappaani katsomaan, kun pappa kertoi, että sängyn vieressä olevaa pissapussia tyhjennettäessä hoitaja oli onnistunut valuttamaan pussin sisällön lattialle. Pappani totesi mummolle, että olipa hyvä, ettet tullut tänne juuri silloin ja liukastunut ja saanut kalloasi halki. Minustahan olisi tullut leski! Me kaikki läheiset olemme nauraneet juttua kovasti, sillä niin tyypillistä huulenheittoa se oli. : D

Nytkin sairaalassa ollessaan hän on hyvällä mielellä, ruoka maistuu, veriarvot täysin kohdallaan, kivut hallinnassa ja kaikki hyvin. Silti loppu voi tulla minä päivänä tahansa, sillä tauti etenee sisäpuolella pikkuhiljaa. Tapasimme eilen pappani koko perheen voimin. Siitä jäi hyvä mieli, vitsailimme entiseen tapaan, mutta emme kaihtaneet myöskään tosiasioita. En voi tietää, oliko se viimeinen tapaamisemme. Toivon ettei, mutta jos oli, niin toivon vaarini toteuttavan toiveeni, että tulisi vierailemaan sitten jälkeen päin uniini, koska ikävä tulee olemaan suuri. Suren menetystäni etukäteen, koska tiedostan niin selvästi sen laajuuden. Papastani en ole huolissani; hänellä asiat ovat, ja tulevat olemaan, hienosti.

20 kommenttia:

  1. Kaunista, miten joku osaa kertoa ihmisestä näin hienosti <3 Itse en ole koskaan isoisiäni tuntenut, isoäitini olen ja molemmat ovat aikaa sitten päässeet miestensä tykö.

    VastaaPoista
  2. Voi kiitos Ninni kauniista sanoistasi! Helppoa on kirjoittaa, kun on niin erityinen kohde. : )

    VastaaPoista
  3. Minullekin jäivät sekä isoisä että vaari vieraiksi; he olivat niin iäkkäitä ja kuolivat minun ollessa alle kouluikäinen.
    Leonida, näitä sinun jutusteluja niin lapsista kuin vanhemmasta väestä luen erittäin mielellään!

    VastaaPoista
  4. Voi, tuli niin mieleen oma ukkini. Hänkin oli tärkeä henkilö suvussamme ja eli vanhaksi ja pysyi terveenä lähes loppuun asti. Tai luulen, ettei häntä silloinkaan mikään sairaus vienyt, vaan ihan rehellinen vanhuus.

    Voimia sinulle tulevaan!

    VastaaPoista
  5. Voi Mags, ja Ninnikin, aina, kun kuulen, että jollakulla ei ole ollut onnea tuntea isovanhempiaan tai osaa heistä, olen erityisen kiitollinen, kun sain kasvaa 26-vuotiaaksi kaikkien neljän kanssa, ja nyt vasta melkein nelikymppisenä alkaa luopuminen seuraavasta.

    Onpa kivaa, että tykkäät Mags seurata näitä muitakin harvakseltaan ilmestyviä juttujani, kun korutarinat ovat jääneet niin kovin vähälle jo syksyllä. Ei tosin ihan vapaaehtoisesti kuitenkaan... : )

    Heli, niin ihanaa, että sait pitää ukkisi pitkään. Olisipa itsekin mukavaa, jos saisi elää vanhaksi ja sitten vain nukkua pois ilman sairautta.

    VastaaPoista
  6. Aivan upea kirjoitus isoisästäsi. Kuinka siitä hehkuikaan rakkaus häntä kohtaan ja miten hän onkaan teitä kaikkia rakastanut. Toivottavasti ehditte vielä tavata!
    Oma pappani täyttää joulukuussa 90-vuotta, jos sinne asti elonpäiviä riittää. Odotamme juhlaa kovasti, vaikka papan alzheimer onkin nykyisin vähän kurja vieras kaikissa suhteissamme.
    Hän on minulle erityisen tärkeä, koska olen ollut heidän luonaan paljon pienestä pitäen. Ja miten hän onkaan nauttinut puuhista vielä minun lasteni kanssa.

    VastaaPoista
  7. Todella ihanasti kirjoitit isoisästäsi! Ja hienoa, että hän saanee tämänkin tekstin vielä lukea. Omista isovanhemmistani viimeisin kuoli vuonna -98 ollessani 25-vuotias. Tuntuu välillä pahalta, kun ajattelen, että osaisin nyt arvostaa heitä paljon enemmän kuin tuolloin oman itsenäistymiseni hektisinä vuosina. Mutta niin se elämä menee.

    VastaaPoista
  8. Kiitos kaunis, Sari! Onpa hienoa, että sinulla pappa on ehtinyt jo noin korkeaan ikään! Alzheimer on kyllä ikävä juttu; läheinen muuttuu kovasti. Onneksi olet saanut viettää aikaa jo kauan pappasi kanssa, ja lapsesi myös!!

    Kiitos, Mirka-muru! Yritän ehtiä printata uusimmat juttuni tämä mukaan lukien ja lähettää taas isovanhemmilleni. He nimittäin seuraavat blogiani paperilla...

    Ihan sama juttu minulla, että kun toinen pappani kuoli ollessani 26-vuotias, tajusin vasta jälkeenpäin, mitä kaikkea olisin halunnut häneltä kysellä hänen elämästään ja mielipiteistään. Mutta kuten sanoit, niin se elämä menee.

    VastaaPoista
  9. Kyyneleitä.. Niin koskettavaa, mutta samalla lohduttavaa lukea sun kirjoitus meidän ihanasta, rakkaasta papasta. Kuten itsekin sanoit, tuntuu tosiaan niin oudolta sanoa "pappa", kun aina tottunut kutsumaan häntä etunimellä :-) Aivan mahtavasti olet kirjoittanut kaikki nämä ihanat tarinat. Tekisipä itsekin mieli tulostaa sun postaus ja laittaa valokuvakansion väliin :) Voimaa ja haleja <3

    VastaaPoista
  10. Kiitos muru-pieni! Kyyneleet ovat nyt herkässä täälläkin. Tänään rakkaallamme on ollut huono päivä, eikä huomisesta tiedä, että onko sitä vielä hänelle.

    VastaaPoista
  11. Vielä pikku lisäys omista isovanhemmista; todellakin, vain toisen mummon sain todella tuntea. Ja minulla oli ilo, tarkoitan tätä todella, ilo, olla mummon sairaalavuoteen äärellä, kun hän veti viimeisen henkäyksensä 95-vuotiaana, minun pikkuinen mummoni. Se oli juhlava hetki, jonka muistan aina.

    VastaaPoista
  12. Kirjoitat niin kauniisti ja koskettavasti omasta isoisästäsi, että minulle tulee ikävä omiani. Toista en koskaan edes ehtinyt tuntea, sillä hän menehtyi isäni ollessa vasta 12-vuotias. Toinen isoisäni kuoli ollessani 22-vuotias. Hän eli pitkän elämän -92 vuotta- ja minulla oli se onni että asuimme yhdessä lukuunottamatta isoisäni viimeistä elinvuotta.
    Monta mukavaa ja lämmintä muistoa on yhteisiltä vuosilta; mm. muistan elävästi kuinka hän hieroi ja lämmitti pienen tytön pakkasen kylmettämiä varpaita koulusta tullessa.

    Voimia sinulle ja kaikille läheisillesi; toivottavasti teillä on vielä aikaa saada uusia muistoja.

    VastaaPoista
  13. Mags, onpa hienoa, että sait olla paikalla silloin. Liikutuin kovasti tästä kommentistasi, koska tuo "minun pikkuinen mummoni" kertoo niin paljon sinun tunteistasi häntä kohtaan!

    Ritva_47, kiitos kovasti ja anteeksi, että aloit ikävöidä isoisiäsi! Onpa ollut rikkaus elää saman katon alla isoisän kanssa! Minä asuin kaksi ensimmäistä vuottani pappani ja mummoni, äitini ja kahden sisarensa kanssa, kun isäni vielä asui kotonaan, mutta siitä ajasta en tietenkään muista mitään...

    Ihana muisto tuo varpaiden lämmitys. Sellaisia ne parhaat muistot ovat, pieniä hetkiä yhdessäolosta.

    Tänään on hyvä päivä. Kuulin, että papallani oli hyvä yö ja hyvä päivä, eikä ehkä vielä tulekaan eron hetki!

    VastaaPoista
  14. Älä pahoittele minun ikävöimistäni... olen herkkis luonteeltani ja tunteet vain nousivat pintaan. Mukava kuulla että papallasi on ollut hyvä päivä ja yö. Vaalikaa näitä hetkiä ja muistoja... ne ovat arvokkaita nyt ja vielä arvokkaampia myöhemmin.

    VastaaPoista
  15. Huomaan eläväni mukana ja odottavani uutisia pappasi tilanteesta. Johtuneeko iästä vai mistä, että tunnun reagoivan entistäkin herkemmin muiden tuskaan,hätään,suruun, pelkoon mutta myös ilon ja onnen hetkiin.
    Olen aina ollut herkkä - ja herkemmäksi tunnun vain muuttuvan. Onko se sitten hyvä vai ei - kukapa sen osaisi sanoa.
    Tiedän olevani jopa yliherkkä joissakin suhteissa ja sen tiedän, että se ei ainakaan helpota elämääni.
    Tiedän sen, etten saisi niin suuresti ottaa toisten suruja mieleni päälle kannettaviksi, mutta minkäpä sitä luonteelleen mahtaa...
    Ja toisaalta kun on itse joutunut kokemaan surua ja hätääkin erilaisten elämänkokemusten kautta,tietää ainakin suurin piirtein mitä tunteita toinen ihminen käy lävitse.
    Olet ajatuksissani, Leonida.Toivon voimia sinulle ja läheisillesi.

    VastaaPoista
  16. Kiitos paljon mukana elämisestä, Ritva_47! Minulla on vähän samaa vikaa ollut ikää tullessa enemmän, erityisesti lasten saamisen jälkeen.

    Pappani tilanne tällä hetkellä on oikein hyvä. Se huono yö oli kivulias ja lääkkeitä lisättiin, mutta että se seuraavakin päivä oli väsynyt ja tokkurainen johtui siitä, että hänelle tökättiin jotain psyykenlääkkeitä (tarkoitus oli kai saada hänet rauhallisemmaksi kipujen keskellä), eikä hän ole ikinä vastaavia käyttänyt, joten todella voipunut tokkura oli tuloksena. Onneksi mummoni sai sovittua, että lääkettä annetaan vain illaksi ja yöksi, että pappa saa nukuttua rauhallisemmin. Sen jälkeen pappani on ollut päiväsaikaan aivan entisensä, jaksaa lukea lehtiä ja jutella aivan normaalisti ym. Juttelimme puhelimessakin eilen!

    Mutta tietenkin sitä on varautunut joka päivä siihen, että tulee ikäviä uutisia.

    VastaaPoista
  17. Moi Vuokatista! Yhdyn edellisiin kommentaattoreihin:) Kaunista tekstiä minun ihanasta isästäni:) Kiitos!
    Hänelle ja kaikille meille läheisille voimia ja haleja.
    t. nuorimmainen

    VastaaPoista
  18. Kiitos tätikulta itsellesi!

    Juttelin supervaarini ja mummoni kanssa muutama päivä sitten, ja hekin olivat saaneet tämän tekstin (laitoin menemään postitse). Molemmat tykkäsivät kovasti, mikä merkitseekin todella paljon minulle. Pappani ei ollut kuulemma koskaan lukenut kenenkään kirjoittavan niin kauniisti kenestäkään, mihin totesin, että helppoahan se oli, kun oli totta joka sana.

    Ihanaa lomaa teille toivottavasti pilvettömän taivaan alla!

    VastaaPoista
  19. Mielessä pyörii, millainen supervaarisi vointi on? Miten jaksat itse?
    Voimia ajatusten siivin sinulle ja läheisillesi!

    VastaaPoista
  20. Ihanaa, että muistat. Tällä hetkellä jonkinlainen status quo. Koska kipulääkitystä on jouduttu lisäämään, myös sekavuus lisääntyy. Silti meillä vielä on pappamme myös omana itsenään suurimman osan ajasta. Juttelemme välillä puhelimitse.

    Minun piti lähteä huomenna vielä katsomaan häntä, mutta olen ollut viime lauantaista asti flunssassa, tänään taas enemmän kuin eilen, joten en pääse mukaan! Se on todella kurjaa, koska en tiedä, koska on seuraava mahdollisuus mennä - vai ehdinkö lainkaan.

    VastaaPoista

Odotan innolla kommenttejasi!