sunnuntai 1. toukokuuta 2011

Raskain sydämin

Astun pääsiäisenä auringon valaisemaan huoneeseen mummoni perässä. Näen heti rakkaamme sängyssään, järkyttävästi muuttuneena sitten maaliskuisen tapaamisen. Tästä äitini jo hiukan varoitteli. En kuitenkaan ala itkeä heti, vaan hymyilen kiitollisena siitä, että vielä tapaamme; iloisena siitä, että rakkaamme on vielä siellä. Iloisena seuraan myös rakkaamme onnellista ilmettä, kun hän huomaa, että mummoani seuraan tosiaan minä, joka tulen yllätyksenä käymään.

Halaamme oikein kovasti rutistaen, suukotamme. Onpa ihanaa, että vielä nähdään, sanon. Tunne on molemminpuolinen. Tänään olen täällä ajan kanssa, ilman mitään kiirettä, vihdoinkin. Saan istua rakkaamme vieressä, pitää kädestä, silitellä ja ennen kaikkea jutella. Sormissa on vielä roimasti puristusvoimaa, sillä rakkaamme vielä treenaa sormivoimiaan sängyn pohjalta käsin. Puheesta on välillä vaikea saada selvää, mutta se ei haittaa; ymmärrämme toisiamme joka tapauksessa.

Vietän hiukan aikaa aivan kahden kesken mummoni lepäillessä päiväsalin puolella. Rakkaamme ottaa välillä mikrounia, aivan hetkittäisiä poissaoloja nykyhetkestä, silmät puoliummessa leväten. Annan hänen lepäillä; hän on nykyään kovin väsynyt.

Hoitajia piipahtaa välillä käymään. Rakkaamme on ennallaan: vitsailee ilkikurisesti ja saa hoitajat naureskelemaan. Ihanaa huomata, että ulkokuoresta huolimatta sisällä on edelleen rakas, jonka tunnen niin hyvin.

Mutta rakkaamme ei voi hyvin. Hän heikkenee päivä päivältä enemmän. Enää ei lehdenluku kiinnosta, eikä ruoka tahdo pysyä sisällä. Kun hän nousee istumaan minun jäädessä selkänsä taakse, nousee itkuni. Ennen niin vahva selkä on niin laiha. Silitän hartioita, selkää koko istumisen ajan samalla kyynelehtien. En voi mitään, suru nousee hetkessä pintaan.

Iltapäivän ajan haluan hieroa laihtuneita jalkoja, pitää kädestä kiinni, sillittää poskesta, halata. Yritän tankata tuntumaa käden yllättävän sileästä selkämyksestä, jotta sen muistaisin sittenkin, kun emme enää tapaa. Painan mieleeni tuttuja kasvojen ja sormien muotoja, vaikka ne kovasti hoikistuneet ovatkin. Olen onnellinen siitä, että saan viettää aikaa rauhassa siinä vuoteen vierellä. En haluaisi lähteä pois lainkaan.

Kuitenkin lähdemme mummoni kanssa, kun rakkaamme alkaa nukkua. Nähdään huomenna vielä, sanon. Kauniita unia, olet rakas; niin sinäkin rakas ipana. Toivon, että yö sujuu rauhallisesti.

Illalla mummoni puhelin soi, rakkaamme on epävarma siitä, missä on, kenen sängyssä, missä hänen rakkaimpansa, mummoni on. Hiukan hätääntynyt, sekava rakas. Hoitaja juttelee, että kaikki hyvin, häntä hoidetaan parhaillaan, eikä kipuja ole.

Meille jää hiukan paha mieli rakkaamme puolesta. Kysyn mummoltani, haluaisiko hän käydä vielä sairaalassa. Olemme yhtä mieltä siitä, että lähdetään käymään. Onneksi lähdimme. Rakkaamme on hereillä, hiukan hoitoa vailla. Pyydämme hoitajaa tekemään työtänsä, mutta hoidamme rakastamme itsekin. Se tuntuu hyvältä. Kun varsinaiselle tilanteelle ei mitään voi tehdä, tuntuu erityisen hienolta, kun voi tehdä jotain konkreettista hyvää rakkaallemme.

Mummon kanssa juttelemme, ettei meistä hoitoalalle olisi vieraita hoitamaan. Mutta tämä hoitaminen ei haittaa yhtään, sen vain ilolla tekee. Se on rakkautta.

Lähdemme kotiin nukkumaan, kun rakkaamme rauhoittuu yöunille. Kaikki on kunnossa, siitä pidämme huolen, vaikka hiukan mietityttääkin lähteä pois; rakkaamme lähdöstä kun ei voi tietää. Tuntuu kuitenkin, ettei ole vielä aika. Lähdemme nukkumaan. Olemme väsyneitä, surullisia myös, mutta lohdullista on, ettei mummollani ole yksinäinen yö edessä, vaan olemme yhdessä tässä tilanteessa.

Aamulla vien mummoni sairaalaan ja käyn katsomassa rakastamme ennen kuin lähden hakemaan perhettäni. Aamu näyttää hyvältä. Rakkaamme on tyytyväinen, hoidettu ja siisti. Nähdään iltapäivällä murunen.

Palaamme iltapäivällä perheeni kanssa. Rakkaamme on kovin väsynyt ja vain nukkuu. Vietämme hiukan aikaa sairaalassa, jospas vaikka rakas hiukan siitä piristyisi. Hyvästellessämme, kun olen jo jättänyt toivon siitä, että rakkaamme jaksaisi olla hereillä, tapahtuu ihme: hän herää meitä tapaamaan, huomaa lapset, mieheni, lasten piirrustukset, lapset sanovat heipat ja kaikki on hetken hyvin. Kun jäämme hetkeksi huoneeseen mummoni ja tätini kanssa, suru ottaa vallan, koska tajuan nyt olevan hyvästien aika minun ja rakkaamme välillä. En usko, että ehdimme enää tavata tämän jälkeen, sillä asun sen verran kaukana.

En haluaisi päästää rakkaamme kättä lainkaan, enkä myöskään lähteä. Hetken luulemme, että rakkaamme jo jätti meidät, sillä hengitys pysähtyy pitkäksi aikaa. Maailman hirvein tunne. Mutta vielä hän havahtuu hetkeksi vaipuakseen uudelleen omaan maailmaansa. Emme tiedä, tuleeko lähtö jo tänään, vai ei, mutten millään haluaisi lähteä. Rakkaamme on muissa maailmoissa, kun minun on lähdettävä. Supatan korvaan sanoja, mutten tiedä, kuuleeko hän. Suukotan poskea, joka tuoksuu ihanalle, tutulle eau de colognelle, ja halaan vielä.

Lähden raskain sydämin kotimatkalle perheeni kanssa. Soitan vielä illalla, ja siitä eteenpäin joka päivä kerran tai pari. Saan jutella parikin kertaa rakkaamme kanssa, hyvänä hetkenä jopa. Se lohduttaa, vaikka koko ajan pelkään, ja toisaalta toivon, että se on viimeinen kerta. Rakkaamme kuitenkin kärsii, eikä elämä ole enää kummoista, kun juuri mitään ei pysty enää itse tekemään, ja kipujakin on välillä. Tunteet ovat ristiriitaiset. Toisaalta sitä haluaisi pitää rakkaan hengen luonaan niin pitkään kuin mahdollista, mutta toisaalta toivoisi, että enkelit jo hakisivat rakkaan luokseen, että pääsisi rauhaan.

Rakkaamme matka keskuudessamme jatkuu kuitenkin vielä - kuinka kauan, sitä ei tiedä kukaan.

19 kommenttia:

  1. Kirjoitat tilanteesta niin kauniisti ja koskettavasti.

    Toivotan sinulle voimia tuleviin päiviin *iso hali*

    VastaaPoista
  2. Kyllä täällä tuli tippa silmäkulmaan ='(

    Voimia jaksaa!

    VastaaPoista
  3. Kiitos molemmille. Tämä kaikki ylläoleva on painanut minua koko tämän kiireisen viikon. Eilen oli jotenkin erityisen raskas päivä, joten oloani helpotti, kun sain kirjoitettua tätä asiaa "ulos".

    VastaaPoista
  4. Säilö rakas ystävä nuo kalliit hetket juuri noin!
    Onnellisimpia muistojani on, kun sain viettää viimeiset tunnit 98-vuotiaan Mummoni luona, pitää häntä kädestä hänen henkäistessään viimeisen kerran. Pyhä hetki.

    VastaaPoista
  5. Näin yritän kovasti. Kiitos!

    Muistan, että mainitsit aiemmin jo mummosi ja kirjoitit jotenkin liikuttavasti hänestä muutaman sanan, joista näki, kuinka tärkeä hän oli sinulle.

    VastaaPoista
  6. Täälläkin itketään, toivon enkeleitä rakkaasi matkalle ja teille tueksi. Halauksin <3!

    VastaaPoista
  7. Kiitos paljon, Eloise. On jotenkin haluton ja lyhytpinnainen olo, eikä mikään oikein huvita.

    Mietin pääsiäisenä mökillä, että mikä olisi paras tapa päästä tästä yli. Tulin tulokseen, ettei ole muuta tapaa kuin vain elää surun läpi, etukäteen ja lopun jälkeen. Surra niin kauan kuin surettaa.

    VastaaPoista
  8. Se on ainut oikea tapa, surulle pitää antaa tilaa, se ottaa paikkansa kuitenkin tavalla tai toisella. Kun isäni kuoli, yritin olla niin reipas äitini vuoksi, järjestelin hautajaisia, tuin käytännön asioissa, olin huolissani äidin jaksamisesta... Toki itkinkin niinkuin isäänsä vain itkeä voi, mutta kuitenkin, yritin kantaa äitiä ja jaksaa lasten vuoksi, hekin kun surivat. Tunsin, ettei muuta vaihtoehtoa ollut. Kun äiti alkoi olla pahimmasta ohi, minä sairastuin johonkin kummaan virukseen, joka piti otteessaan kuusi viikkoa... luulen, että keho suri ja laittoi minut pakkolepoon.
    Surulla on tehtävänsä, olen näin jälkeenpäin sitä mieltä, että aina ei tarvitse jaksaa. Lapsillekin voi kertoa, että äitiä nyt vähän surettaa. He kun ovat sellaisia ilmapuntareita, että aistivat kuitenkin.
    Suru kertoo rakkaudesta, siksi sillä on myös positiivinen kaikunsa <3...

    VastaaPoista
  9. Ja ihana tuo kuva, se kertoo niin paljon...

    VastaaPoista
  10. Viisaita sanoja, Eloise. Lapset tietävät kyllä tilanteen. Sairaala ja kuoleminen hiipivät jo leikkeihinkin, mutta ehkäpä he siten käsittelevät itselleen aika abstraktia asiaa.

    Kuvan halusin itselleni muistaakseni sileät kämmenselät ja tutut sormet, jotka eivät enää koskaan soita pianoa.

    VastaaPoista
  11. Rakas Leonida! Viimeiset jäähyväiset ovat unohtumattomat. Minä olen onnellinen, että sain kerran kertoa kaiken sen, mikä sydämessäni kasvoi, sanoa jäähyväiset, kertoa rakkauden. Suru tulee, sekin voi olla kaunis. Se on rakkautta. Siunausta perheellenne!

    VastaaPoista
  12. Voimia!
    Viimeiset hetket ovat unohtumattomia ja on hienoa, että olet saanut vielä tavata pappasi. Itsellekin tuli kyynel silmään, kun tiedän, että sama on edessä jossain vaiheessa. Emme ole koskaan valmiita luopumaan!

    VastaaPoista
  13. Enkeleitä ja rauhallista matkaa rakkaallenne, kovasti voimia, jaksamista ja noiden kauniiden muistojen vaalimista sinulle Leonida. Sanasi ovat niin kauniita, ja onneksi ikuisia.

    VastaaPoista
  14. Kiitos teille tuestanne, murut.

    Soitin aamulla mummolle ja sain jutella pappanikin kanssa - oli hyvä ja selkeä hetki, muutaman sanan jaksoi vaihtaa. On hyvin kypsä nykytilanteeseen ja toivoisi pääsevänsä jo pois. Mummonikin on jo aika väsynyt katkonaisista sairaalaunista ja pitkistä päivistä. Tiedän kyllä, minkä toiveen esitän uudelle kuulle.

    VastaaPoista
  15. Voi Leonida... itku tuli kun luin sanojasi.
    Huomaan että oli erittäin korkea aika käydä vierailulla luonasi näin virtuaalisesti.
    Omat huolet ja stressi tulevista juhlista tuntuu nyt taas niin turhalta ja suorastaan turhamaiselta.Toki meilläkin eletään elämän tummien vesien kanssa; en ole voinut olla ajattelematta, onko äidilläni ja mieheni äidillä viimeinen äitienpäivä luonamme. ikä on jo kummallakin sellainen ; lisäksi kummallakin on terveys huolestuttavasti heikentynyt.Sitäkään en tiedä jaksaako kumpikaan mummuista tulla juhliimme...tuntuu todella haikealta kaiken ilon keskellä.
    Mutta ei minun pitänyt itsestäni ja tunteistani sinulle kirjoittaa vaan kertoa, että olen ajatellut sinua ja tilannettasi, vaikka vasta nyt tulin taas vierailulle.
    Toivon sinulle, perheellesi, vaarillesi ja mummullesi ja kaikille muillekin läheisillesi enkeleitä tueksenne. Voimia ja lämmin halaus sinulle, ystäväni!

    VastaaPoista
  16. Kiitos ajatuksistasi ja kaikesta!

    VastaaPoista
  17. Nyt mua kyllä itkettää ihan kamalasti! Lämpimiä ajatuksia teille kaikille! <3

    VastaaPoista
  18. Samaa ollut liikkeellä täällä. Kipuja on nyt enemmän, ja morfiinia annetaan kipupumpun lisäksi välillä suoraan suoneen tai lihakseen, eikä määrälle ole laitettu rajaa. : (

    Kiitos paljon, murunen!

    VastaaPoista
  19. Olet ajatuksissani,ystäväni!

    VastaaPoista

Odotan innolla kommenttejasi!