sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Candy strike revisited

Aina välillä muistan karkkilakkoni. Siis sillä tavalla, että "niin, karkkejakin voisi syödä, ellei olisi lakossa". Otin alunperinkin tähän toiseen vajaan vuoden mittaiseen lakkooni rennomman meiningin kuin ensimmäisenä vuonna, jotta näkisin, voinko jatkaa näin esimerkiksi vuosikausia.

Päätin siis syödä karkkia vain omien perheenjäsenteni syntymäpäivinä ja pääsiäisenä, kunnes pääsen joululomalle, jolloin syön rajoituksetta siihen asti, kunnes aloitan seuraavan lakkoni. Nämä kaksi lakkoani ovat alkaneet tammikuun puolivälin tienoilla.

 Eniten minun tekee mieli suklaatäytteistä Porvoon lakua, jos jotain karkkia halajan.
Kuva lainattu Pandalta.

Tähän mennessä tänä vuonna olen syönyt karkkia lakon aikana seuraavasti:
  1. Helmikuussa Ruotsin risteilyllä kuopuksen syntymäpäivien yhteydessä.
    Viime vuonna olin karkitta Ruotsin risteilyn ja koin jääväni jostain paitsi. Karkit jotenkin kuuluvat oleellisesti Ruotsin laivan fiilikseen, ja tuntuu tyhmältä etsiä kalpeita vaihtoehtoja, kun iltamme lasten nukkumaanmenon jälkeen kuitenkin kuluivat hytissä jutellen, lukien ja jotakin napostellen.

    Tänä vuonna risteilymme osui aika hyvin kuopuksen syntymäpäivän aikoihin, joten söin mennen tullen karkkia hyvällä omatunnolla - ja jätin karkit varsinaisilla synttärijuhlilla väliin.

    Johtopäätös: Jatkossa annan itselleni luvan syödä karkkia Ruotsin risteilyllä ja ulkomaanmatkoilla, rajoituksetta. Nykyisellään matkustan niin vähän, ettei ulkomaanmatkailu lakkoani pääse pilaamaan.

  2. Pääsiäisen ajan.
    Tämä oli hyvä päätös. Viime vuonna tuntui aika olmilta jättää suklaamunat ja pääsiäiskarkit väliin muiden niitä mussuttaessa. Toisaalta, tokihan pasha ja mämmi ovat makeata kerrakseen, mutta kyllä pääsiäismunissa joku fiilisjuttu on, etenkin lasten kanssa. Olin kyllä nirso pääsiäismunien suhteen, enkä halunnut syödä ihan mitä tahansa markettimunaa.

    Johtopäätös: Olen tyytyväinen, jos alan nirsoilla karkkien suhteen. Kun syö harvoin suklaata, miksi tyytyä kakkosluokan markettimättöön, jos voi etukäteen suunnitella itselleen hiukan luksusta ja hankkia laatumunaa... : P

  3. Omana ja miehen syntymäpäivänä söin ilolla ulkomaansuklaita, suklaatäytteisiä Porvoon lakuja, karpalonougatia ja vaahtokarkkeja.
    Meillä on mieheni kanssa syntymäpäivät perättäisinä päivinä, joten siinä on juhlantynkää kerrakseen. : ) Jos nyt jotain ei-pyöreitä-vuosia enää tässä iässä kannattaa niin liputtaakaan. Karkit maistuivat, mutta "maisti" ei jäänyt päälle.

    Johtopäätös: Kun on juhlittavaa, ei tarvitse pingottaa. Juhla loppuu aikanaan, ja mussutus myös!

  4. Ylimääräistä karkinsyöntiä kurssipäivinä!
    Olen käynyt kolmella kurssinpätkällä maalis-kesäkuussa. Ensimmäisellä kurssilla oli niin tajuttoman hyvät tarjoilut - terveellistä ja herkullista syötävää Jamie Oliverin tapaan - koko päivän tarjolla, ettei kurssikarkkeja olisi edes kaivannut. Toinen ja kolmas kurssi olivat pudotus normaaliin, ja tarjoilut kurssipäivinä rajoittuivat aamun sämpylään, vaihtelevan hyvään lounaaseen ja iltapäivän epäterveelliseen viineriin tai vastaavaan.

    Näillä kahdella jälkimmäisellä kurssilla ensimmäinen päivä meni meillä kaikilla vielä hyvin, karamellit joka pöydässä saivat jäädä koko lailla rauhaan. Mutta iltapäivällä kaikilla tuntui polttoaine loppuvan ja meininki oli nuutunutta. Viineri tuli syötyä nälkään, vaikken edes pidä niistä.

    Toisesta kurssipäivästä eteenpäin karamellipurkit tyhjenivät pöydissä jo aamupäivällä. Kun kurssi on erittäin tiivis ja vaativa, se syö energiaa enemmän. Kaikki mussuttivat karkkeja joko nälkäänsä tai verensokerin laskuun. Myös minä.

    Ensin ajattelin, että hyi minua, mutta sitten totesin, että tärkeintä itse asiassa oli asenne, jolla karkkeja söin, eikä se, että niitä ylipäänsä söin. Nimittäin, en tarttunut karkkeihin normaalilla herkutteluasenteella, vaan ikäänkuin olosuhteiden pakosta. En tosin ollut tuonut kotoa banaania tai muuta mukaani, muistamattomuuttani tai laiskuuttani, mutta siitä en itseäni ruoskinut. Totesin, etten olisi jaksanut keskittyä kurssilla asiaan, ellen olisi syönyt jotain väliaikoina. Enkä jatkanut karkkien syömistä enää kotona.

    Johtopäätös: Kun päädyn poikkeustilanteeseen, jossa vaikkapa ainoa tarjolla oleva suuhunpantava on karkkia ja minulla on nälkä, ilman muuta syön karkkia. Hätä ei lue lakia.
Toisin sanoen, onnistuin siinä, mitä karkkilakollani tavoittelenkin: normaalimpaa suhdetta karkkiin. Että joskus voin syödä karkkia - hetkellisesti vaikka paljonkin - mutta ilman, että karkkivaihde jää pidempään päälle.

Tämä tuntuu sopivan minulle. Jää hyvä mieli; en erityisemmin tunne jääväni paitsi mistään; koen voivani jatkaa näin pidempään. Tykkään olla armollinen itselleni. Kieltäminen ei toimi.

Seuraavan kerran syön karkkia joulukuussa esikoisen syntymäpäivänä. Tai hyvällä mielellä matkalla, jos sellaiselle päädymme. Ensi vuonna voi olla, etten aloita enää karkkilakkoa vaan "minulla on tapana syödä karkkia vain juhlahetkinä"!

4 kommenttia:

  1. Sulla on kyllä ihailtavaa itsekuria. Kunpa vain pystyisin samaan!

    VastaaPoista
  2. Mutta tiedätkös, tämä ei ole vaatinut oikeastaan itsekuria, pelkkää päätöstä ja sen aktiivista muistamista. Minulla EI ole itsekuria (muuten urheilisin kolme kertaa viikossa), enkä usko, että itsekurilla oikeasti pääsisi onnellisena elämänsä loppuun asti.

    Minä uskon pieniin, konkreettisiin tapojen muutoksiin, joita tekee tarpeeksi harvakseltaan, että niistä tulee pysyviä tapoja...

    Mutta siis minulla on tonneittain niitä huonoja tapoja, joista pitäisi päästä eroon, joten en ole vielä kovinkaan hyvä muutosesimerkki. ; D

    VastaaPoista
  3. Hyvä kirjoitus, Leonida, kuten myös edellinen kommenttisi! Juuri tuota pientä muutosta minäkin ajan takaa. Ja nyt, tänä keväänä, minulle on tullut jonkinlainen uusi varmuus siitä, että tallattu tie on nähty ja muutoksen pitää tapahtua. Olen siihen myös enemmän kuin halukas ja valmis, joten nämä omat pienet muutokseni ovat tapahtuneet itseasiassa hyvinkin helpolla, toistaiseksi.

    Pahoja tapoja riittää kyllä täälläkin, että ihan täydellinen en vielä ole...

    VastaaPoista
  4. Kiitos Mirka!!

    Hassua, että täälläkin on samaan aikaan kanssasi kokkautumassa jonkinlainen kypsyys tähänastiseen tieheni. Sellainen "tarttis tehrä jotain" -fiilis alkaa vahvistua. Siitä on vielä pitkä matka toteutukseen, mutta olen kyllä toiveikas, että ehkä minustakin jossain vaiheessa tulee valmis muillekin muutoksille...

    Kuinkahan kauan kestää ennen kuin hyvästä tavasta tulee se oikea tapa, jolloin entinen huono tapa tuntuu vaikealta ja oudolta?

    VastaaPoista

Odotan innolla kommenttejasi!