keskiviikko 3. elokuuta 2011

Loman jälkeen

Ensimmäinen viikko töissä heinäkuun loman jälkeen. Maanantaina ei olisi millään huvittanut puunata itseään ja lähteä töihin, väsyttikin. Naamani sai 98 %:sti meikittömän loman ja iho voi todella hyvin. Edes saunan jälkeen ei ole juuri kasvojen ihoa kiristänyt! Viimeisen lomaviikon rytmikin oli aivan mitä sattuu, eli käytännössä myöhään nukkumista, myöhään nukkumaan menemistä, kun vietin neljä yötä kotona yksin perheen mökkeillessä. No, lomat, aivan kaikenlaiset, loppuvat aikanaan. Tänään olen jo tottuneempi arkirutiineihin.

Maanantaiaamu kotona sujui loistavan hyvin; otimme tyttösten kanssa pehmeän laskun syömällä aamiaisen yhdessä. Haikeutta oli silti ilmassa lapsia päiväkotiin viedessä.  Pikkusisko oli ollut reipas ja hyvällä tuulella koko aamun, kunnes päiväkodin ulko-ovella tutun hoitajan ja oman ryhmän lasten ulos tullessa kääntyi halaamaan jalkojani ja purskahti itkuun sylissäni. Joskus arkeen on rankkaa palata.

Onneksi otin kunnolla aikaa ensimmäiselle aamulle, joten ehdimme yhdessä purkaa laukut ja saattaa Isosiskon omaan ryhmäänsä ja vielä sylitelläkin ennen kuin vein Pikkusiskon pihaan hoitajan huomaan. Sinne jäi tyttönen ihan reippaasti, mutta äidin mielessä vielä viipyi pienen rakkaan purkaus.

Kun Pikkusisko näki mieheni iltapäivällä päiväkodin pihalla, purskahti hän itkuun. Koko pitkän päivän ikävöinti purkautui siinä isin sylissä. Neljässä viikossa tottuu pieni ihminen lomaan.

Isosisko siirtyi esikouluryhmään, Pikkusisko jatkaa omassaan nähden siskoaan paljon vähemmän kuin ennen; eskariryhmä kun sijaitsee päiväkodin toisessa päässä. Eivätkä he enää ulkoilekaan samalla pihalla täysin samaan aikaan, paitsi iltapäivän loppupuolella. Isosisko on innoissaan eskarista, todellakin. Pikkusiskolle varmaan valkenee vasta hetken päästä, mikä on tilanne. Toisaalta, tässä on pienemmällä vuosi aikaa totutella isompaan eroon, kun isompi siirtyy kouluun.

Tiistaiaamuna Isosisko oli edelleen innoissaan eskarista, ja Pikkusiskokin jäi iloisena hoitoon. Pois hakiessa ei Pikkusiskoa enää itkettänyt, kertoi mieheni. Pian sitä näköjään pieni tottuu taas päiväkotiinkin, kun paikka on tuttu.

Tänään oli minun vuoroni hakea rakkaat ipanat hoidosta. Pikkusisko huomasi minut omalla pihallaan jo kaukaa. Juoksi iloisena vastaan ja rutistimme toisiamme pitkään. Molemmilla oli ollut ikävä. Isosiskolla omalla pihallaan oli puuhat kesken. Oli opeteltu hulavanteen pyöritystä. Silmät loistaen hän esitteli ystävän kanssa taitojaan.

Äidille silti jäi pieni haikeus ensimmäisiltä aamuilta lapsista erotessa. Jäi tunne, että ei sen näin pitäisi mennä, että olemme perheenä yhdessä vain yhden kuukauden kesällä, yhden viikon joulun jälkeen ja yhden talvella. Ja siinäkin on yksi viikko ylimääräistä, lomarahoja lomaksi vaihtamalla saavutettua. Viikonloppu on jotenkin lyhyt jakso pitkien arkiviikkojen välissä.

Esikoinen on jo isompi, ensi vuonna napanuora venyy ja paukkuu ekaluokkalaisen kanssa. Miten sitä sellaisen kestää, kun nyt jo on ikävä pieniään?

Loma on tosiaankin ohi.

11 kommenttia:

  1. Voi miten sydäntä riipii <3 Ihanaa että teidän kultalinnut tottuivat hyvin arkeen, vaikka äidille tekeekin vielä tiukkaa. Vaikka yhteiset hetket ovat vähissä kaikkien tehdessä omat työpäivänsä, niin kuulostaa ainakin siltä että tytötkin tykkää päikkypäivistään, ja ovat onnellisia oppiessaan uutta. Varmasti vaikeita tilanteita, mistä minä en vielä tiedä mitään.

    Mutta silti ajattelen niin että lapsilla on oikeus käydä päikyssä, tutustua muihin hyviin aikuisiin, oppia toimimaan ryhmässä, nauttia yhdessä tekemisestä, saada ystäviä ja kokea niitä iloisia hetkiä, mistä saa ylpeänä hymyssä suin ja silmät loistaen kertoa äidille ja isille päivän päätyttyä :) Toisaalta, olisihan se ihanaa pitää enemmän lomaa siitä arjesta, edes vähän enemmän, mutta aina se ei vaan ole mahdollista... Ja onneksi ette ole vuorotöissä, se se vasta sotkisikin tuon hyvien yhteisten hetkien pakan! :)

    Ihania elokuun öitä, aurinkoisia hetkiä ja onnenapiloita teille kaikille, varsinkin sinulle ihana äiti-ihminen :)

    VastaaPoista
  2. Meillä kaksi isointa ovat olleet ihan tohkeissaan siitä, kun näkee taas kavereita. Minustakin päiväkoti tekee lapsille omalla tavallaan ihan hyvää, mutta haluaisin edelleen lyhentää päiviä. Elättelen vähän toiveita, että jos voisin tehdä töitä yksin tai pomon kanssa, niin voisin aloittaa etäpäivät jo ennen klo 7. Sitten olisi paljon aikaa iltapäivällä yhteiseen oleiluun.

    VastaaPoista
  3. Kiitos murut!

    Kyllä olen ihan samaa mieltä, että kyllä näin isoille lapsille päiväkoti on hyvä paikka monestakin syystä, ei vähiten kaverien takia. Olen tykännyt kovasti tästä meidän päiväkodista ja hoidosta siellä.

    Enemmän harmittaa arjen nopea ohi soljuminen, kun iltaisin alkaa itsellä jo olla jaksaminen vähissä, niin ei tule puuhattua yhdessä niin paljoa kuin voisi, jos aikaa ja energiaa olisi enemmän, kuten lomilla. Viikonloppuisin toki aikaa ja voimia on enemmän, mutta sinne painottuu myös pakollisia kodin "ylläpitotöitä", joita ei arki-iltaisin ole jaksanut tehdä...

    Niin, lyhyempää työpäivää ja useampia etäpäiviä haikaillessa....

    Haltiakummi, en tajua, miten vuorotyön tekijät oikeasti saavat arkensa järjestettyä lasten kanssa! Tai varmasti saavat, kun on pakko, mutta tuottaa varmasti hiukan enemmän päänvaivaa ja vaatii enemmän luovuutta ja energiaa kuin tämä minun kuvioni.

    VastaaPoista
  4. Mun kommentti on nyt vähän yleisemmältä tasolta peräisin. Eikä edes suoranaisesti liity tähän kirjoitukseesi, mutta kumpuaa kyllä näistä mietteistä. En tiedä olenko jotenkin idealisti vai pelkästään ylikiltti suorittaja, mutta uskon ainakin itse, että meillä kullakin on eräänlaisia velvollisuuksia myös muita kuin pelkästään itseämme ja lapsiamme/perhettämme kohtaan. Jos joku on hyvä jossain ammatissa, on hienoa, että hän voi ja haluaa tehdä työtään ja jaksaa sumplia siihen sekasotkuun mukaan vielä perheenkin. Vähän aatteelliselta tuntuu myös sanoa, että meillä olisi jopa velvollisuus työhön yhteisen hyvän vuoksi. Ei ole tarkoitus paasata, mutta monista käydyistä kesksteluista tulee usein sellainen olo (ei siis millään pahalla ketään kohtaan, vähiten sinua Muruseni :) että ihmiset helpostikin ottaisivat vain rusinat pullasta, hoitaisivat lapset kotona maailman tappiin ja suorittaisivat näin "hyvän äidin" tutkinnon.

    Itse koen eräänlaista sisäistä paloa työskennellä, ja kun olen töissä, on työ minulle se kaikkein tärkein juttu, kotona taas päinvastoin. Tietysti ongelmia ja huonoa omatuntoa riittää loputtomiin, kun joutuu sovittamaan elämäänsä kaiken haluamansa, mutta minulle se on tärkeää. Enimmäkseen päivät sujuvat hyvin näinkin, mutta myönän, että siloin kirpaisee, kun lapseni odottavat pk:n pihassa hakijaa kaikkein viimeisenä. Siitä tosin voin syyttää työmatkaa eli Kehä1:n ruuhkaa, enkä niinkään työtäni.

    Viikonloppuisin yritetään nauttia sitten ihan koko rahan edestä yhteistä perhe-elämää.

    VastaaPoista
  5. Itku on varsin luonnollinen tapa reagoida eroon, loman loppumiseen...voisi tehdä hyvää jopa meille aikuisille - pikkuisen itkaista loppunutta lomaa, alkavaa arkea. Pienellä on takana monta ihanaa viikkoa omien rakkaiden kanssa ja siirtyminen hoitotätien, vaikkakin tuttujen huomaan. Hyvin se tähtönen siellä pärjää...<3

    VastaaPoista
  6. Minä tykkään tehdä töitä. Töissä ollessa en ajattele juuri muita asioita, en oikein ehtisikään. Välillä on ollut niin kiire, että jos se jatkuisi samanlaisena, uupuisin vuodessa, tai puolessa. Riippumatta mitä työtä milloinkin teen, teen sitä korkealla työmoraalilla ja ylpeydellä.

    Mutta minä teen töitä kovassa korporaatiomaailmassa, ja vaikka olenkin hyvä siinä, mitä teen, ja tykkään työstäni, en koe mitään velvollisuutta tehdä töitä juuri tämäntyyppisille yrityksille, joita kiinnostaa vain voiton tuottaminen. Mutta koska työtä on tehtävä elämisen lisäksi yhteiskuntamme pyörittämiseksikin, teen niitä töitä, joista tykkään, ja joista saan riittävästi palkkaa.

    Mutta, jos leikin ajatuksella, että lotossa osuisi miljoonien potti meille, olen aika varma, että heittäisin hyvästit yritysmaailmalle. Ryhtyisin vapaaehtoistyöhön. Tekisin töitä vähemmän.

    Näen itseni helpostikin vanhainkodeissa pitämässä vanhuksille seuraa. Salaa haaveilen myös sijaislapsesta tai kriisiperheydestä (jota Tiitu harjoittaa) tai mistä vain, joka auttaisi lapsia ja nuoria. Tosin, luulen, etten kestäisi lasten kauheita kohtaloita, vaan menisin itse rikki, joten ehkäpä se elämän ehtoon helpottaminen olisi enemmän minun juttuni.

    Tai sitten voisin ryhtyä life coachiksi auttamaan ihmisiä elämänsä kriisikohdissa. Tai tekemään mitä vain sellaista, mikä auttaa ihmisiä. Millä on merkitystä ihmisen tasolla.

    Uskon, että jos minulla olisi sama työ kuin sinulla, kutsumusammatti, jolla on oikeasti merkitystä ihmisille yksilöinä, kokisin joskus vähemmän harmitusta siitä, että työ vie leijonanosan elämästä, ja että lapset ovat siinä häviäjiä, tietämättään tietenkin.

    Minulle on siis ehdottomasti tärkeämpää aika lasteni kanssa kuin sen yrityksen kanssa, joka haluaa tahkota rahaa. Siispä haaveilen lyhyemmästä työviikosta ja säännöllisistä etäpäivistä...

    VastaaPoista
  7. Eloise, viestisi olikin ilmestynyt edellisen kommenttini kirjoittamisen aikana!

    Juu-u, itkun tirautus auttaa moneen asiaan! Kyllä sen huomaan, että pikkutähtönen tottui jo tiistain paikkeilla uusiin kuvioihin. Ihan kivasti on mennyt kotonakin iltaisin. On ihanaa kuitenkin tietää, että molemmat pienet ovat erittäin hyvässä hoidossa, jonne he lähtevät ilolla ja jonne voin heidät huoletta jättää, kun velvollisuudet kutsuvat...

    VastaaPoista
  8. OIjoi, miten hieno ja hyvä vastaus! :) Arvasinkin, että puutut juurikin tuohon yritysmaailman ongelmatiikkaan. Niin minäkin tekisin, jos se olisi työpaikkani! Sitä paitsi nuo lottovoittajan haaveet voivat joskus nousta siivilleen ja kantaa, jos on halua ja uskallusta. Aika moni irtirepäisyn tehnyt on tyytyväinen. Sitä paitsi luulen, että varsinkin nykyaikana yritysmaailma on todella niin kova, että harva jaksaa sen kelkassa eläkkeelle saakka. Tai sitten sairastuu ennen aikojaan.

    Sitä olen kyllä myös miettinyt ystävän kanssa, että tekevätkö kaikki nykyään lyhennettyä työaikaa ja miten se todella on mahdollista jokaisessa perheessä. Nimittäin suurin osa lapsista tuodaan pk:iin vasta kahdeksan jälkeen aamulla ja haetaankin aiemmin kuin meidän muksut. Mä en ihan ymmärrä, että miten se onnistuu jokaiselle muulle paitsi meille!? Jos mun työ alkaa 7:45, se tarkoittaa sitä että lapset on siellä 7:15. Se ei tietenkään tunnu hyvältä, mutta hyväksyn sen osana kokonaisuutta. Onneksi mulla on vastapainona näitä ylimääräisiä vapaaviikkoja. En todellakaan tekisi tätä työtä 46 viikkoa vuodessa vaan olisin telakalla lepäämässä alta aikayksikön.

    VastaaPoista
  9. Kunhan keksii hyvän syyn repäistä itsensä irti sekä tavan elättää perhettä, saattaapi olla, että siihen tartun. Tai sitten isona vaihdan ammattia...

    Meillä on miehen kanssa normaali 8 h työaika, kumpikaan ei tee säännöllistä reissutyötä, ei vuorotyötä, eikä sellaista kellokorttityötä, että pitäisi olla juuri tietyllä kellonlyömällä töissä. Siksi meillä onnistuu vallan mainiosti se, että toinen vie aamulla lapset päiväkotiin kello kahdeksaksi aamupalalle, ja toinen hakee heidät sieltä iltapäivällä neljältä. Päivä rajoittuu silloin kahdeksaan tuntiin ipanoilla ja silti me vanhemmat pystymme tekemään kumpikin täyden päivän työmatkoineen.

    Mutta, kaikessa on aina mutta, esim. talvella, kun kuljen töihin julkisilla, enkä autolla, ja on vuoroni hakea lapset, periaatteessa minun pitäisi olla töissä jo klo 7.10, jos haluaisin ehtiä tehdä täyden päivän ennen kuin joudun lähtemään bussille klo 15.10. Busseja menee sen verran harvakseltaan meille päin, että olen päiväkodilla jo 15.50. Seuraavaan bussiin hypätessä olisin paikalla noin 16.25.

    En koskaan jaksa herätä niin aikaisin, että olisin töissä heti seitsemän jälkeen, aikaisintaan 7.45. Mutta jos päiväni jää lyhyemmäksi, teen sitten vähän pidempään töitä sellaisena päivänä, kun olen lasten vientivuorossa aamulla. Tasapainottuu ihan hyvin.

    Mutta sitä en tiedä, miten homma hoituisi, jos työajat vaihtelisivat paljon, olisi pakko olla juuri tiettyyn aikaan töissä, saati jos pitäisi olla yöllä tai illalla töissä. Tai jos olisi yksinhuoltaja.

    Että kovin kiitollisena täällä ollaan tällaisesta työtilanteesta.

    VastaaPoista
  10. Ihmettelit miten vuorotyötä saavat perheen asiat rullaamaan töiden ja lastenhoidon suhteen.
    Minulla on asiasta lyhyt kokemus kymmenen vuoden takaa, kun mies oli (ja on edelleen kaksi-vuorotyössä ja myös itse olin muutaman kuukauden kaksivuorotyössä.
    Oma työni oli toisella paikkakunnalla; meidän kummankin aamuvuorot alkoivat klo 6.00 ja iltavuorot kklo 14.00.
    Saimme järjestettyä niin että olimme eri aikaan aamu-ja iltavuoroissa eli kun minulla oli aamuvuoro, miehelllä oli iltavuoro.
    Käytännössä tämä tarkoitti sitä että mies ja minä näimme kunnolla toisiamme vain viikonloppuisin...kommunikoimme viikolla kirjeillä keittiönpöydällä ja jos oikein tärkeä asia oli niin puhelimitse.
    Syy miksi tällaiseen järjestelyyn päädyimme, oli lasten paras. Koululaisten ei tarvinnut yhtenäkään aamuna lähteä kouluun yksin, aina oli äiti tai isä kotona...ja melkein aina kun he tulivat koulusta, niin lähes samaan aikaan tuli toinen meistä kotiin (minä hieman myöhemmin kun työni oli naapuripaikkakunnalla)
    ja pienin sai mennä hoitoon hetkeksi perhepäivähoitajalle melkein naapuriin, siihen asti kun aamuvuorolainen pääsi töistä.
    Kyllähan järjestely joskus tuntui raskaalta, mutta ajattelimme todellakin vain lasten parasta, emmekä itseämme.
    ja loppujen lopuksi tuotakaan tilannetta ei tarvinnut jaksaa kuin muutama kuukausi, kun meitä määräaikaisten työsopimuksia ei enää jatkettu "tuotannollisista ja taloudellista syistä".
    Työttömyyskään ei sitten enää kirpaissut kauan, kun sanoin pienimmälle että äidin ei tarvitse enää maanantaina mennä töihin ja sain lapsen iloisen halauksen ja toivotuksen "Onneksi olkoon!"
    Kaikilla vuorotyötä tekevillä ei ole mahdollista järjestää vuorojaan niin kuin meillä, mutta meillä se onneksi onnistui.

    VastaaPoista
  11. Kiitos asian valaisemisesta, Ritva! Onneksi ei teilläkään tuo aika mahdottoman kuuloinen vuorotyörupeama kestänyt kovin kauaa kuitenkaan. Tietenkin työttömyys korvaavana tilana on varmaan ollut myös kova paikka, mutta silloin voi ainakin satsata lasten kanssa oloon.

    Mutta perhe-elämä, jossa perhe on kokonaisuudessaan koolla vain viikonloppuisin, olisi kyllä minulle aika rankkaa. Kaikkeen kai tottuu, mutta toivon kyllä kovasti, etten joudu sellaisen tottumaan.

    Että tsemppiä ja suuri kunnioitukseni kaikille teille, jotka jaksatte pyörittää vuorotyöläisen tai yksinhuoltajan arkea pienten lasten kanssa!

    VastaaPoista

Odotan innolla kommenttejasi!