lauantai 16. kesäkuuta 2012

Karjalan mummo

Minulla on toinenkin isoäiti, josta en olekaan vielä omaa juttua tänne kirjoittanut. Hän on se mummelini, jolta sain isäni kautta tummat hiukset ja tummanruskeat silmät. Karjalan peruja nimittäin. Hän oli pikkulottana sodassa ja lähti pikkutyttönä kahteen kertaan evakkoon Viipurista, pääsemättä enää sinne perheineen palaamaan.
Kultamummelini 17-vuotiaana tyttösenä vuonna 1948.
Minulla on paljon hyviä muistoja lapsuuden ajoilta mummostani, jota edelleen kutsun etunimellä. Olen joskus maininnutkin, että kolme neljästä isovanhemmastani oli 41-vuotiaita ja yksi 46-vuotias syntyessäni, joten he tuskin täyttivät mummojen ja vaarien määritelmää mielessäni. Siispä olen aina ollut etunimipohjalla heidän kanssaan. Vaikkakin lempinimiä minä heille olen kyllä antanut, kuten kultamummeli.

Mummoni täytti viime kesänä 80 vuotta. Jostain syystä unohdin ottaa kuvan hänelle tekemästäni onnittelukortista, ja tarina mummostanikin jäi kesäkiireiden jalkoihin. Nyt on aika korjata tuo puute.

Jonkun juttuni kommenteissa kerroin seuraavan tarinan, joka jo lapsena jäi mieleeni mummoni monista jutuista. Hänellähän siis suu kalkatti ja kalkattaa edelleen jatkuvasti, ja niitä tarinoita, hauskoja ja välillä vakavampia on riittänyt tähän päivään asti.

Mummoni oli 10-vuotiaana evakkojunassa äitinsä ja neljän sisaruksensa kanssa. Kesken peltoaukeaman tuli ilmahälytys, ja juna pysähtyi. Kaikki syöksyivät lumiselle pellolle pois junasta, josta saattoi tulla vihollisen tulituksen kohde seisoessaan näkyvänä keskellä peltoa. Jokaiselle perheelle oli jaettu valkoinen lakana, jonka alle piiloutua, jotta sulautuisi lumiseen maisemaan. Mummoni huomasi seisovansa junan vieressä yksin, erossa perheestään. Ketään ei enää näkynyt missään. Silloin juoksi sotilas lumipuvussaan hänen luokseen, ja kaappasi tytön kainaloonsa ja syöksyi jorpakkoon. Koko ilmahälytyksen ajan sotilas suojasi pientä tyttöä omalla kehollaan valkoisen lumipukunsa avulla. Mummoni sanoi, ettei koskaan ennen eikä koskaan tapahtuman jälkeenkään ole tuntenut olevansa niin turvassa kuin silloin tuon sotilaan kainalossa ilmahälytyksen ajan.

Tarina on mielestäni erityisen koskettava, koska näin aikuisena sitä ajattelee, että sotilaskin oli vain ihminen, todennäköisesti nuori sellainen, eikä paljon olisi pommia vaimentanut, jos sellainen olisi kohdalle osunut. Mutta hän onnistui luomaan mummolleni turvan tunteen, joka jäi mieleen hänen loppuiäkseen.

Kun ilmahälytys oli ohi ja ihmiset palasivat junalle, mummoni löysi muun perheen, ja matka Karjalasta pois jatkui. Arvailin aina isomummoni tuntoja, kun yksi lapsista katosi pommituksen ajaksi kokonaan. Mikä huoli, ja lopulta huojennus, kun tyttö löytyi ehjänä!

Mummoni perheineen selvisi evakkoreissuista ja sodasta hengissä, mutta toki henkisiä arpia sota jätti. Mummoni mielestä isovaarini ei koskaan toipunut toisesta evakkoreissusta, sillä joutui jättämään Viipuriin jo toisen omin käsin rakentamansa talon tietäen, ettei koskaan enää pääse palaamaan. Sota jättää jälkensä kaikkiin tavallaan.

Aikuisena toimelias mummoni sai lempeän ja viisaan pappani kanssa kaksi ruskeasilmäistä poikaa, myöhemmin yhteensä viisi lastenlasta. Minä olen heistä vanhin. Onnekkain mielestäni myös, sillä tunsin isäni isän meistä pisimpään, 26-vuotiaaksi asti, ja mummoni olen tuntenut jo neljäkymmentä vuotta! Nyt on lapsenlapsenlapsiakin kertynyt jo neljä.
Kaunis mummoni 34-vuotiaana - vain seitsemän vuoden päässä isoäidiksi tulostaan!

Tältä karjalaiselta mummolta olen kuullut monia muistoja omaan lapsuuteni liittyen. Vietin lapsena mummoni ja pappani kanssa kesiä mökillä, kun vanhempani olivat töissä ja pikkusiskoni päiväkodissa. Mummoni oli työssä käyvä nainen, tarkka kirjanpitäjä. Kesäisin hän kävi töissä mökiltä käsin, joten vietin päivät pappani kanssa kahden ja iltaisin mummo tuli taas hoitamaan ruokapuolta, perinteiseen tapaan.

Ne olivat ihania kesiä. Vapauden kesiä. Mökkinaapurina muutaman kilometrin päässä oli maalaistalo, jossa oli ikäisiäni lapsia. Siellä pääsin lypsämään lehmää, ruokkimaan kanoja ja sikaa, hoivaamaan kehitysvammaista vasikkaa, joka kuljeskeli pihapiirissä yhden kesän vapaana, kunnes se päästettiin vihreämmille laituimille. Paljon mukavia muistoja isovanhemmistani on vielä mielessä noilta ajoilta eritoten.

Suhteemme kultamummelini kanssa on aikuisuuteni aikana ja pappani kuoleman jälkeen muuttunut. Ei ole herkkua jäädä leskeksi vasta 68-vuotiaaana, kun olisi toivonut vielä monia yhteisiä eläkevuosia aviopuolison kanssa. Itse elän niitä paljon puhuttuja ruuhkavuosia, joten en pääse soittelemaan saati käymään toisessa kaupungissa mummoni luona niin paljon kuin haluaisin. Yritän kuitenkin olla mukana mummoni elämässä niin paljon kuin mahdollista. Näitä blogitekstejä tulostan molemmille isoäideilleni, jotta he puolestaan pääsevät osalliseksi elämästäni blogimaailmassa, jonne valikoiden tarinoitani kerron.

Hienoa on mielestäni se, että mummoni on aina pysytellyt hyvin ajan hermolla. Lukee sanomalehtiä ja kuuntelee uutisia, ja hänen kanssaan voi keskustella muun maailman asioista. Hän myös rakastaa kuulla suvun pienimpien kuulumisia ja nauttii erityisesti heidän tapaamisistaan, mikä on minusta tietysti ihanaa. On rikkaus, että saa jakaa omat lapsensa omien isovanhempiensa kanssa. Osaan arvostaa sitä vielä paremmin nyt, kun kaksi neljästä isovanhemmastani on jo poissa.

Tältä mummeliltani olen imenyt lapsesta asti humoristisen tarinankertojan vaikutteita sekä oppinut, että nuorena kannattaa hiukan seikkailla. Mummoni lähti 50-luvulla töihin englantilaiseen sairaalaan ystävänsä kanssa, mikä ei ollut siihen maailman aikaan kovin tavallista. Itse lähdin lukion jälkeisenä välivuotena puoleksi vuodeksi au pairiksi Englantiin parin viikon varoitusajalla. Se tosin ei enää siihen aikaan ollut kovinkaan kummallista. :) Mutta kannattaa siis elää niin, että on vanhana muisteltavaa!

Toivon pian 81-vuotiaalle kultamummelilleni terveyttä ja monia vuosia lisää, jotta saamme edelleen kulkea minun elämäni mittaista yhteistä polkua niin pitkään kuin mahdollista. Olet minulle tärkeä!

10 kommenttia:

  1. Ihana ja niin lämmin kirjoitus kultamummelistasi.
    Minäkin toivon hänelle vielä paljon terveita ja mukavia päiviä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Rva Kepponen!

      Olen iloinen, että kultamummeli pääsi juhlistamaan syntymäpäiviämme, jolloin puolet mummoistani pääsi siten paikalle. :)

      Poista
  2. Kaunis kirjoitus ja niin mielelläni luen näitä muisteluitasi; oma 'mummokultamummoni' on jo ajat sitten manan majoille mennyt eikä yhtään isovanhempaa ole enää kuin muistoissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos, Mags!

      On kivaa, että meitä ihmisiä on laidasta laitaan, niin jokaiselle jutulle löytyy joku lukija. Osaan kyllä kuvitella, ettei kaikkia kiinnosta tarinat jonkun mummoista. ;)

      Poista
  3. Minä myös pidän näistä muisteluistasi; kirjoitat niin kauniisti, että on suorainen ilo - ja etuoikeus - saada lukea näitä muisteluita :)

    Itselläni on vain vähän muistoja omista mummoistani; toisesta mummosta vain se 2,5-vuotiaan muisto viimeiseksi jääneestä sairaalareissusta. Toisesta mummosta muistan kesälomareissut mummolaan ja jouluksi tulleet "mummolan paketit" joissa oli aina kaikille mummon neulomia sukkia ja lapasia. Parasta oli kuitenkin aina se lahjojen mukana tullut "mummolan tuoksu" jota piti tuoksutella pitkän aikaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ritva!

      Eikö vain ole ihanat muistot nuo mummolan paketit ja kesälomareissut puhumattakaan mummolan tuoksusta? Ne on niitä parhaita...

      Vielä on yksi isovanhemmista käymättä läpi. Ensimmäinen rakkaista, joista jouduin luopumaan jo melkein 14 vuotta sitten. Isäni isä, viisas ja lempeä mies...

      Poista
  4. Olipa koskettavasti ja kauniisti kerrottu, varsinkin se evakkomatka. Minunkin isoäitini oli kotoisin Viipurista ja joutui sieltä lähtemään evakkoon nuorena tyttönä. Hyviä vuosia vielä mummollesi! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, M. Metrossa, kun tulit mukaan! Pitääkin käydä kurkkaamassa elämääsi Amsterdamissa, varsin mukavassa kaupungissa...

      Kun tuo sodan ikäpolvi vanhenee ja pikkuhiljaa nukkuu pois, on ikävä ajatus, että ensimmäisen käden tieto siitä, millaista sota on aikuisen tai lapsen silmin täällä meillä päin ollut, katoaa.

      Onneksi tämän mummon muistot ovat vielä minunkin kuultavinani... :)

      Poista
  5. Voi, miten kaunis tarina!! Mummosta on niin monta muistoa minullakin... Pitäisiköhän minunkin yrittää jonkin sortin tarinaa vääntää :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Pohdiskelija! Odotan mielenkiinnolla sinun mummosi tarinaa!!! :)

      Tervetuloa...

      Poista

Odotan innolla kommenttejasi!