tiistai 17. heinäkuuta 2012

Reality check

Olen niitä onnellisia, joilla on asiat todella hyvin. Siis vaikka työni syö nykyään liikaa energiaa antamatta sitä takaisin, on elämäni muilla alueilla asiat todella hyvin: minulla on hieno mies, jota rakastan, ihanat ja terveet lapset, paljon läheisiä perheenjäseniä, jopa mummot elossa; on ystäviä, vanhoja ja uusia, uudehko koti, jossa toivomani iso piha ja niin edelleen; ei liikaa rahahuolia, vaikkemme mitään varakkaita olekaan.

Silti sitä huomaa ärsyyntyvänsä pikkuasioista, haaveilevansa välillä parista vapaapäivästä yksin autiolla saarella. Tai edes kotona. Tuskastuvansa epämääräisiin ikuisuussotkuihin huoneiden nurkissa, tarttumatta kuitenkaan toimeen. Ja niin edelleen.

Kunnes tulee päivä, jona suunnitelmat yllättäen menevät uusiksi. Se päivä koitti viime torstaina. Minulla oli lähtö töihin ja muun perheen piti lähteä mökille lomailemaan. Aikaisin aamulla ensin Pikkusisko kömpi väliimme pahan unen takia. Melkein heti sen jälkeen Isosisko tuli perään mukaan. Oli ihana köllötellä siinä hetki perheen kanssa ennen töihin lähtöä.

Pikkusisko nousi hetken päästä leikkimään, mutta Isosisko halusi jäädä makailemaan isänsä kainaloon vielä hetkeksi. Itse nousin tekemään aamutoimia, joiden lomassa kävin silittämässä Isosiskon selkää. Selkää, joka oli yhtäkkiä paljon kuumempi kuin hetki sitten. Hain kuumemittarin. Se näytti lukemaa 38 astetta. Jaa-a, totesin miehelleni, taitaa mökkireissu hiukan siirtyä.

Lähdin töihin, jonne sain jonkin ajan päästä mieheltäni viestin, että kuume oli noussut 39.9 asteeseen, ei muita oireita. Odottelimme sitten kuumelääkkeen vaikutusta. Parin tunnin päästä tuli taas viesti, että kuume edelleen korkea, ja että mies yrittää saada ajan lääkärille, sillä tytön vointi huononi.

Matkalla lääkäriin Isosisko oksensi autoon. Aluksi lääkäri epäili poskiontelontulehdusta, mutta saatuaan verikokeiden tulokset hän passitti mieheni tyttöjen kanssa erikoissairaanhoidon pariin, toisin sanoen sairaalaan.

Siispä meillä olikin treffit perheen kanssa sairaalassa. Aika treffit olivatkin. Isosisko meni huonoon kuntoon; juotuaan tilkan mehua hän antoi ylen uudelleen. Sitten päästiinkin tarkkailuhuoneeseen lepäämään. Ei se pieni jaksanut olla enää pystyssäkään.

Tutkimuksiin, verikokeisiin ja tulosten odotteluun meni aikansa; tippakin laitettiin, sillä lapsi oli melko kuivunut oksentamisen ja juomattomuuden takia. Pieni raasu oli niin urhea ja reipas, vaikka oli niin kipeä, ettei todellakaan olisi tarvinnut olla yhtään urhea. Silti, päivystävän lääkärin mielestä tyttösen olisi labratulosten arvon perusteella pitänyt olla huomattavasti sairaampi.

Ystäväni on töissä kyseisessä sairaalassa. Ilokseni hän kävi meitä tervehtimässä ja sain mahdollisuuden kysellä hiukan tarkemmin siitä, miltä tilanne näytti. Kohonneiden valkosoluarvojen takia oli kuulemma selvää, ettemme pääsisi lapsen kanssa yöksi kotiin.

Mieheni lähti sitten viemään kärsivällisesti koko päivän mukana hengaillutta Pikkusiskoa yökylään ja hakemaan yökamppeita meille. Lopulta saimme myös tulehdusarvon, joka oli pienellä viiveellä noussut korkealle sekin. Antibiootit suoraan suoneen olivat siis tarpeen, sillä epäilynä oli yleistynyt ylätieinfektio, sepsis, vanhan kansan suussa verenmyrkytys. Isosiskolla oli ollut yskää ja kuumetta aiemmin, mutta oli ollut jo monta päivää kuumeeton, lämmötön ja yskääkin oli enää kerran päivässä. Ja sitten tuli tämä.

Lopulta pääsimme lastenosastolle omaan huoneeseen. Minä sain patjan tyttösen sängyn viereen. Meillä oli oikein turvallinen olo taitavien ja mukavien hoitajien ja lääkärien käsissä. Etenkin, kun tippa ja antibiootit alkoivat purra ja Isosiskon kunto kohentua. Hän jopa kyseli, että saako täällä iltapalaa lainkaan...

Yö ei ollut erityisen rauhallinen, mutta mieleni oli rauhallinen, sillä sain olla yhdessä ihanan tyttöni kanssa huoneessa, jota hän sanoi kodikkaaksi, hänen olonsa kohentuessa koko ajan. Olimme kuin herran kukkarossa.

Perusterve ja vahva tyttäremme toipui ällistyttävän nopeasti selviten vain vuorokauden tipalla ja antibiooteilla suoneen annosteltuna. Suun kautta jatkuva hevoskuuri antibiootteja jatkuu yhdeksän päivän ajan.

Emme ole viettäneet aikaa sairaalassa, joten oli pysäyttävää yhtäkkiä olla siellä potentiaalisesti hyvinkin vakavan taudin takia. Ja vaikka kaikki meni hyvin ja luotimme hoitoon, oli kuitenkin kyse oman lapsen sairastamisesta, eivätkä verikokeet tai tipassa oleminen olleet mitenkään kivaa, vaikka kipuja ei paljoa ollut.

Meille yllättävä sairaalareissu oli iso juttu. Miten pärjäävät ne lapset ja vanhemmat, jotka sairastavat paljon, ehkä kroonisestikin, ja mahdollisesti kuolemanvakavia tauteja? Miten sellaisen kestää?

10 kommenttia:

  1. itsekin sairaalassa lapsen kanssa aikaa viettäneenä - meilläkään ei mitään hengenvaarallista - tiedän sinun tunteesi. Huoli ja hätä on aina läsnä vanhemmalla kun lapsi sairastaa.
    Kun tilanne on ohitse onnellisesti, mieleen kohoaa suunnaton kiitollisuus - edes sisarusten kinastelua ei jaksa harmitella; päinvastoin se tuntuu ja kuullostaa jopa mukavalta. Onhan silloin se varmuus, että kaikki ovat kotona ja terveitä.

    Olen myös joutunut sivusta seuraamaan perhetuttujen taistelua lapsen syöpää vastaan. Säännöllisin väliajoin olimme yhteydessä shokkiuutisen jälkeen, urhea potilas kävi hoitojen välillä jopa normaalia kouluakin.
    Sain lapsen äidin ja isän puheista melkoisen hyvän käsityksen siitä, mitä he joutuvat käymään lävitse; lopullisesti silmat avautuivat kun erikoissairaanhoitaja kävi vanhempainillassa koululla kertomassa lasten syöpäosaston arjesta sekä siitä, miten ja mitä luokan lasten ja perheiden on otettava huomioon, kun luokassa on mukana syöpää sairastava lapsi.
    En tiedä miten tuollaisen jaksaa, mutta varmaan siinä on kuitenkin kantavana voimana usko paremmasta ja tevehtymisestä, niin kauan kuin lääkärit eivät sitä toivoa vie. Eikä ystäviemme perheeltä tätä toivoa koskaan viety; silloinen pieni potilas on nyt kaunis, nuori nainen joka on opiskelemassa itselleen unelmiensa ammattia.Omaa ja perheen jäsenien terveyttä arvostaa ihan eri tavalla ... kun on nähnyt heidän taistelunsa.

    Ne kerrat ,jolloin olemme joutuneet olemaan sairaalassa lapsen kanssa, ovat saaneet arvostamaan sairaanhoitajien ammattikuntaa; meille ainakin kiireenkin keskellä jaksettiin aina ystävällisesti vastata, kun kyselimme tilanteesta.... ja heillä oli totisesti kiire - mm. jouluaatto-iltana,kun osasto oli täynnä lapsia ja vapailta hälytettiin lisätyövoimaa...
    Totuus on että sairaalahenkilökuntakin on varmasti aina vain tiukemmalla kaikkien vaatimusten keskellä. Jos joku hoitoalan ihana enkeli tämän näkee, niin toivon heille voimia jaksaa tärkeää ja arvokasta työtään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin arvostan kovasti hoitajia ja heidän työtään. Mielestäni heille pitäisi antaa mahdollisuus (aikaa ja resursseja) tehdä työtään myös välillä vaikkapa istahtamalla yksinäisen potilaan viereen vaihtamaan kuulumisia perushoidon lisäksi. Uskon, että se vaikuttaisi myös parantumisen tahtiin...

      Ihanaa, että sinulla on tuollainen onnellinen kokemus lapsen syövästä selviämisestä!

      Täältä lähtee myös terveisiä näille enkeleille, tuntemilleni ja tuntemattomille, kiitos jaksamisesta hoitaa meitä muita!

      Poista
  2. Minusta tuo kuulosti ihan keuhkokuumeelta. Sairastin itse samanlaisen viime talvena ja silloin lääkäri sanoi, että se tulee usein juuri noin, että on ollut pikkuflunssa, jonka jälkeen kuume nousee yhtäkkiä tosi korkealle ja tulehdusarvot nousevat. Itselläni oli lopulta CRP 344 ja se tiesi viikkoa sairaalassa ja tiputuksessa. Hienoa, että selvisitte noin vähällä. Lapset kyllä onneksi paranevat hyvin pikaisesti. Nykyisin on ihana, että vanhemmat saavat olla sairaalassa lasten kanssa koko ajan. Ennenhän se ei ollut mahdollista. Mutta kyllä se aina kummasti maanpinnalle pudottaa kun lapsi sairastuu ja muistaa taas miten hyvin asiat ovatkaan normaalioloissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olitpa todella huonona, tuon CRP:n perusteella siis! Onneksi selvisit viikon sairaalakäynnillä...

      Tämä ei ollut keuhkokuume, keuhkokuvat olivat kunnossa. Eikä ollut umpisuolikaan. Diagnoosi on yleistulehdus, sepsis, koska sitä ei saatu paikannettua mihinkään tiettyyn kohtaan. Lääkäri soitteli eilen ja sanoi, että usein lapsilla veriviljelykään ei nappaa bakteeria, jolloin diagnoosi jää eri syiden eliminoimisen, leukosyyttien ja CRP:n varaan. Antibioottivaste myös antaa osviittaa siitä, mikäli kyseessä on ollut bakteeritulehdus.

      Minulle oli todella tärkeää saada olla lapsen kanssa yötä samassa huoneessa. Tyttö sanoi, että jos minä en olisi saanut jäädä yöksi sairaalaan, ei hänkään olisi jäänyt. Vastasin siihen, että hän oli sen verran sairas, että olisi joka tapauksessa joutunut jäämään sairaalaan yöksi, mutta että minä en olisi lähtenyt minnekään, vaan olisin nuokkunut jossain tuolissa vaikka huoneen ulkopuolella, jos huoneeseen ei olisi mahtunut. :)

      Jäin kyllä miettimään Lastenklinikan tilannetta, kun vanhemmat eivät voi yöpyä samassa huoneesa lapsen kanssa, sillä huoneissa on useampi potilas. Jonkin aikaa sitten oli se uutinen pikkulapsesta joka kuoli yksin sairaalassa, kun vanhemmat eivät saaneet jäädä yöksi, eikä kukaan hälyyttänyt heitä ajoissa paikallekaan. Sitä juttua lukiessa kyllä itku tuli.

      Toivotaan, että Lastenklinikalle tehdään se paljon puhuttu remontti mahdollisimman pian.

      Poista
  3. Vastaukset
    1. Kiitos Hymyilevä tyttönen!

      Kaikesta päätellen sinullakin on kaikki taas hyvin... :)

      Poista
  4. Oih, ihanat kultalinnut isosisko ja pikkusisko, ihanaa että heillä on kaikki taas hyvin! Hienoa että miehesi kanssa reagoitte ripeästi noin nopeasti etenevään sairauteen, ja voi mitä onnea sekä viisautta oli arjessanne matkassa. Mahto olla pitkä yö sairaalan patjalla <3 Ihanaa että isosisko taltutti rajun taudin niin nopeasti, reipas pikku toipilas.

    Ja sen verran noihin mietteisiin, että kyllä niille kauniille sanoille, hymylle ja toisen kuulemiselle on aina hetkensä ihan jokaisessa sairaalassa, jos vaan haluaa ja jaksaa käyttää aikansa niin. Voi kun sen muistaisi että toisen rutiini ja arki voi olla toiselle ainutkertaista ja siksi niin kovin hämmentävää sekä pelottavaakin. Tilanteet, ihmiset, tavat ja hetket ovat niin erilaisia, voi kun usein osaisi tulkita ne oikein.

    Onnea teille tuhannesti - parantukaa hyvin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanainen Haltiakummi!

      Se on muuten jännää, miten sitä oman lapsensa tuntee. Oli sellainen pieni huoli töihin lähtiessä sinä aamuna, että mitenkähän on, nouseeko kuume vielä, ja kun se nousi, tuli mieleen, että noinkohan joudutaan sairaalassa käymään...

      Hienoa kuulla, että sijaa hetkeen pysähtymiselle on sairaalassakin. Varmaan antaa lisää sisältöä työhön sekin.

      Mutta tuopas pätee kaikkiin: osaisipa tulkita tilanteet oikein eri ihmisten kanssa...

      Poista
  5. Hyvä, että hakeuduitte ajoissa hoitoon ja isosisko parani nopeasti.

    Noissa tilanteissa sitä usein huomaa, kuinka paljon aikaa menee kaikenlaiseen toissijaiseen ja kuinka tärkeää terveys ja läheiset ovatkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri niin, rakkaat ihmiset lähellä ovat tärkeintä, mitä on.

      Nyt, kun perhe on lomailemassa mökillä (ja minä riudun viimeiset päivät töissä ennen lomaa), toisaalta nautin yksinolon illoista, mutta samalla ikävöin pieniä nassikoitani, joita ilman elämä olisi kumman tyhjää...

      Poista

Odotan innolla kommenttejasi!