perjantai 7. syyskuuta 2012

Mitähän mulle oikein kuuluu?

Nettihiljaisuuteni blogijuttujeni välillä tuntuu pysyvän nykyään aika pitkänä. Mieli tekisi kirjoittaa enemmän, useammin, syvällisemmin, kevyemmin, hauskemmin, asioista ja asioiden vierestä. Mutta tällä hetkellä elämä taitaa olla muualla kuin täällä.

Muiden juttuja luen harvakseltaan, purskeissa, kommentoin vähemmän. Kuitenkin luen ilolla ja kiinnostuksella aina, kun vain ehdin. Siis vaikken kommentoisi, rakkaat blogiystäväni, käyn kyllä lukemassa tarinoitanne ja jokaisen niistä, vaikkakin usein viiveellä.

Tänä syksynä on ollut tohinaa. Isosisko aloitti koulun, Pikkusisko jatkoi päiväkodissa ja koko perheen arkirutiinit erityisesti aamuisin ovat olleet muutoksen kourissa. Kaikki on lasten osalta hyvin; lomat on lusittu, ja syksy etenee omaan tahtiinsa.

Ikuisuusprojekteja minulla riittää edelleen. Työhuoneessa on entistä suurempi kasa kaikenlaista paperia, joka pitäisi lajitella roskiin meneviin ja säilytettäviin. Lastenvaatteissa ja -kengissä on menossa kaudenvaihdos samaan aikaan kirpputoriprojektin kanssa, mikä tarkoittaa, että joka puolella lojuu nyssäköitä ja epämääräisiä kasoja odottamassa siirtoa jonnekin.

Muistelen edelleen ilolla toukokuista syömätapojeni järkeistämiskokeiluani, jonka aikana minulta putosi parissa viikossa kolme kiloa, eikä nälkä vaivannut, kun huolehdin riittävästä proteiininsaannista ja vältin tyhjiä hiilihydraatteja. Kutsuin sitä tietoiseksi syömiseksi tai semikarppaukseksi. En silti ole niin paljoa saanut irti itsestäni, että olisin kokeillut samaa uudelleen, vaikka serkkuni häät ovat lauantaina. Jos loman lopussa olisin aloittanut uuden kokeilun, olisi varmaan vähemmän turvonnut ja edes hitusen kevyempi olo tanssia viikonloppuna.

Vuosi sitten heinäkuussa aloittamani harvakseltaan lenkkeily on ollut juuri sitä - harvaa. Korkeintaan kerran viikossa, välillä kerran kahdessa olen lähtenyt pikkuhölkkälenkille, yleensä lähinnä reiluksi puoleksi tunniksi ja se on siinä. Sain syntymäpäivälahjaksi toivomani kahvakuulan, mutta koska kevään girya-kurssista oli jo niin kauan, olen autuaasti unohtanut tekniikat, sekä hukannut saamani ohjekirjan. Kun kirja löytyy, voin alkaa harjoittelun. Enkä tietenkään voi googlata kahvakuulatekniikkaohjeita, vaan odotan, että saamani ohjelehtinen ilmestyy jostakin.
Viime syksynä istuttamani liljan sipulit puskivat onnistuneesti tiensä rotkolemmikin ja kirjokuunliljan väliin.
 
Olen myös Rillan innoittamana aloittanut pienimuotoisen huonekalun tuunauskokeiluni. Tyttöjen huoneessa on Ikean Leksvik-kirjahylly, pieni sellainen, jonka olen hionut ja pariin kertaan vahannut valkoiseksi. Ainakin pari kerrosta lisää vahaa tarvitaan ennen kuin olen tyytyväinen. Projekti edistyy hitaasti. On ollut kai kiirettä. Seuraavan kerran, kun innostun vastaavasta tuunailusta, muistuttakaa tästä ja kuinka hitaasti se edistyi. Lasten kirjat ovat olleet kasoissa lasten makuuhuoneen lattialla monta viikkoa.

Plussapuolella on ehdottomasti se, että tämän kuun lopussa aloitan puolentoista vuoden tauon jälkeen taas liikunnan kuntoklubilla, jossa aion käydä zumbatunneilla sekä body&mind-tyyppisissä harjoituksissa. Saatanpa kokeilla myös giryaa, mutta yritän olla ahnehtimatta näitä mielessäni, etten pety liikaa, jos en saakaan itsestäni tarpeeksi irti käydäkseni kaksi kertaa viikossa klubilla. Mieheni siis laski, että pitää käydä kaksi kertaa viikossa siellä, että kuukausimaksu käy halvemmaksi kuin kertamaksut.

Ensi viikolla alkaa työnantajan kustantama neljän kerran juoksukoulu. Kerta teoriaa, pari kertaa juoksentelua ulkosalla ja viimeinen kerta kuntosalilla venyttelyjä ja palauttavia harjoituksia.

Olen hautonut korttiaskartelutarpeitani ruokapöydän toisessa päässä kesästä asti, jotta sain tehtyä serkulleni ja tulevalle miehelleen onnittelukortin. Sen valmistuminen oli täysin riippuvainen siitä, että kaikki laatikot ja tarvikkeet olivat kasassa pöydän päässä monta kuukautta. Kuvan kortista laitan tänne vasta häiden jälkeen...

Olen myös käynyt yhdessä työhaastattelussa. Ystäväni on töissä rekrytointifirmassa, jossa kollegansa etsi työntekijää asiakasfirmalleen. Soitettuani tälle kollegalle sain kutsun haastatteluun. Haastattelu meni loistavasti ja lopputuloksena rekrytoija kertoi antavansa tietoni ja suosituksensa minusta eteenpäin asiakasyritykselleen. Olin hyvin tyytyväinen tähän ottaen huomioon, etten ole hakenut töitä yli 11 vuoteen ja hakutaitoni olivat jotakuinkin ruosteessa. Työtä en kuitenkaan saanut, sillä juuri ennen haastatteluani asiakasfirma oli jo haastatellut jotakuta muuta ja alkanut palkkausprosessin hänen kanssaan. Minun osaltani hieno asia oli, että asiakasyritys oli kuitenkin nähnyt vaivaa selvittääkseen olisivatko mitenkään voineet palkata kahta henkilöä, sillä olimme molemmat niin vahvoja kandidaatteja.

Hyvä kokemus joka tapauksessa, ja tilaisuus tuli minulle pyytämättä ja yllätyksenä, kuten nykyään sanotaan. Hiukan tuli lisää varmuutta siihen, että ura saattaisi urjeta myös muualla. Nykytyönantajani arvomaailma ja tapa kohdella työntekijöitään on hyvin kaukana siitä, millaiseen firmaan aikanaan menin töihin, joten tosissani harkitsen hakeutumista muualle. Tosin se saattaa viedä kauan aikaa ja on raskas prosessi; upeita ja taitavia työnhakijoita on pilvin pimein tarjolla. Tällä hetkellä alallani on täysin työnantajan markkinat.

Samaan aikaan pohdin, että jatkanko "valitsemallani tiellä" vai kuuntelenko sisintäni ja katson mihin se vie. Tosin tällä hetkellä sisin vasta liikuskelee levottomasti ilman mitään suuntaa. Ei mikään simppeli yhtälö, kun en ole kuitenkaan ainoa, jota tekemäni valinnat koskevat.

Suomi on virallisesti taantumassa, kuten uutisissa pari iltaa sitten kerrottiin. Kuinka se perhettäni konkreettisesti koskettaa, jää nähtäväksi.

6 kommenttia:

  1. Ihana saada seurata mietteitäsi ja elämäänne edes pienestä kurkistusikkunasta tämän kautta.
    Mieheni juuri eilen kysyi, mitä teille kuuluu. Kerron täältä paloja.
    Halauksin ystävä Tampereelta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos rakas ystävä viestistä! <3

      Soitellaan ihan livenä - pian! Iso halaus koko perheelle!

      Poista
  2. Kiva kuulla sinusta! Kaikki kuulostaa olevan ihan mallillaan, nmä ravinto- ja liikuntajututhan ovat nnitä, joita AINA pitäisi ja pitäisi lisätä. Silti sentään liikut! Anna elämän viedä....se on uudistavaa, piristävää ja jännittävääkin... Pus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Pohdiskelija! Aika mallillaan asiat ovat, eikä mitään isoja ongelmia ole.

      Yritän parhaillaan selvittää, onko työpuolella tuntemukset työuupumusta, pitkäaikaisketutusta vai tervettä tarvetta vaihtaa maisemaa... Ei aina ihan helppo tunnistaa, kun aikaa päänuppinsa kanssa kahden ei ole juurikaan. :)

      Iso halaus myös sinulle - kiva, että jaksat vielä seurailla näitä harvoja postauksiani! <3

      Poista
  3. Voi miten suuria ajatuksia tiivistettynä tähän kirjoitukseen. Minä olen miettinyt niin paljon tuota työkuviota itseni osalta, ja minuun kolahti tuo toteamuksesi; "Nykytyönantajani arvomaailma ja tapa kohdella työntekijöitään on hyvin kaukana siitä, millaiseen firmaan aikanaan menin töihin, joten tosissani harkitsen hakeutumista muualle." Sepä se. Minä puntaroin myös tuota, että menisinkö sinne mihinkä sydän sanoo. Tosin, tässä pyörityksessä en ole yhtään varma että mitä se sydän sanookaan :) Mutta kumminkin.

    Voi kun näkisimme pian, söisimme jotain ihanaa (tietenkin terveellistä, toki ;) ja saisimme nähdä kaikkia ihania kätsyjä... Se kuulostais kyllä aikasta hyvältä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri noin: tässä pyörityksessä en minäkään ole yhtään varma, mitä sydän sanoo! Ollaan siis samassa veneessä.

      Tänään kuulin, että minulla saattaa olla mahdollisuus tehdä muutos valitsemalla itse tietyllä tavalla. Sitä pitää puntaroida huolella, kunhan kuulen tarkemmin asiasta...

      No niinpä, olisi mahtavaa nähdä ja syödä. :)

      Poista

Odotan innolla kommenttejasi!