keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Lasten suusta ja päästä

Sain ehkä parhaan kohteliaisuuden ikinä, kun kolmasluokkalainen Isosisko kertoi kaverilleen, joka juuri oli saanut luvan jäädä meille syömään, että "meidän äiti ei tykkää ruoanlaitosta, mutta tekee ihan sikahyvää ruokaa!".

Se on todellakin laimeasti sanottu, etten tykkää laittaa ruokaa. Todellisuudessa inhoan kaikkea siihen liittyvää (syöminen on kivaa, tosin), ja se, että nykyään joudun pääasiassa vastaamaan arkiruoanlaitosta (koska olen kotona siihen aikaan ensimmäisenä), aiheuttaa minulle hurjasti stressiä ja ärsytystä. Pidän kyllä leipomisesta, joten täysin turhake keittiössä en ole, luojan kiitos!

Pikkusisko on sellainen pohtivainen tapaus. Hänellä on nyt kuusivuotiaana eskarilaisena erityisen paljon ajatuksia ja kysymyksiä elämän isoista asioista. Eräänä päivänä hän oli isänsä kanssa ruokapöydän äärellä, isä tietokoneen kanssa ja hän tussitaulun parissa. Isä ei saanut katsoa, mitä tyttönen tauluunsa raapusti, ennen kuin se oli valmis. Taulussa luki täysin virheettömästi kirjoitettuna:

RAKASTAN SINUA ISI
JOS MUSTA LUOVUT KUOLEN POIS

Huh, mikä viesti. Ja sitten hän pyyhki isi-sanan ja korvasi sen äidillä, että viesti menee perille myös minulle. Olemme usein puhuneet siitä, kuinka Pikkusisko ja Isosisko ovat parhainta, mitä meille on tapahtunut, ja että päivät, jolloin he syntyivät, olivat elämäni onnellisimmat. Ja että rakastan heitä aina, vaikka mikä olisi, ja vaikka mitä tekisivät. Näitä Pikkusisko joskus illalla miettii ja varmistelee, että "vaikka minä tekisin miljoona kertaa jotain tuhmaa, sinä silti rakastaisit minua".
Luimme juuri jotakin Grimmin saduista, jossa isä sanoo tyhmälle pojalleen, että tämä aiheuttaa vain harmia hänelle, eikä hän halua nähdä tätä enää ikinä. Minä siihen totesin, että olipa kamalasti sanottu omalle lapselle. Pikkusisko rutisti minua ja sanoi, että "sä et äiti ikinä sanoisi minulle noin". Ja oli tietenkin ihan oikeassa.

Olen iloinen, että pieni puhuu ja kyselee paljon, sillä siten olemme paremmin kartalla siitä, millaiset asiat toista pohdituttavat. Isosisko ei ole kysellyt yhtä paljon, sillä hän on luonteeltaan erityyppinen, mutta usein osaan kyllä lukea hänestä, mitä hän ehkä on ajatellut jostakin asiasta, muttei ole tullut sanoneeksi sitä ääneen. Jotenkin rivien välistä. Sitten kyselen häneltä, että oliko ajattelemani asia se, mistä kiikastaa, ja välillä on osunut oikeaan. Onneksi. Ja jos ei ole osunut oikeaan, tyttö on osannut arveluistani poimia oikean suunnan ja selvittää minulle, mitä on ajatellut, tai miltä on tuntunut.

Kuinkahan kauan vielä pääsen lasteni "pään sisään" näin suhteellisen vaivattomasti? Jossain vaiheessa lienen tunkeilija, jolle ei kerrota mitään ylimääräistä. Onneksi elämme tätä hetkeä!
Tämä ihanuus kortiksi odotti minua eräänä iltana yllärinä yöpöydällä - kuopus oli itse jo nukkumassa. <3 <3 <3

9 kommenttia:

  1. Tätä postausta ei voinut lukea itkemättä :) Ihania lapsia ja niin liikuttavia kirjoituksia ja tuo kortti...Kauhee ikävä teitä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On ne kyllä liikkiksiä, useimmiten... Koitetaan päästä näkemään pian, jooko?

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Juuri sellainen "sydämeni suli sitä lukiessa" -tyyppinen kortti. :)

      Poista
  3. Oi elämä. Eihän tuollaista olekaan. Huikean ihanat lapset sulla. Nyyh!

    Jotenkin saan lohtua siitä, et keittiönvihaaja olet sinäkin. Olisi ihan tykätä ruoanlaitosta. Miksen?
    Mitä ruokaat sä nyt teit kun sitä niin kehuttiin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On ne suloisia tapauksia mustakin.

      Olisi niin suunnattoman kätevää tykätä ruoanlaitosta, etenkin arkiruoan, kun sitä on niin paljon tarjolla. ;) Mut ei, ei.

      Siis kehut tuli ennen kuin ruoka oli valmis, mutta onneksi se maistui (vähänkö paineita oli!). No, ruoka oli jauhelihakeitto pienellä twistillä. Muuten ihan peruskeitto (jauheliha, peruna, porkkana, sipuli, pari valkosipulinkynttä, keittojuurespussi, härkäfondia, mausteita), mutta joukkoon purkki tomaattimurskaa, puoli purkkia kikherneitä ja puoli pussia Koskenlaskija-murua. Tuli ihan namia!

      Poista
  4. Mullakin tuli melkein tippa linssiin noista sun lapsista!!

    Mä tykkään ruuanlaitosta jos sitä voisi tehdä vain silloin tällöin, mutta että monta kertaa viikossa....nappar inte. Unelmani olisi kokkimies ja sitten varmaan kävisi niin, ettei se jaksaisi kokkailla enää kotona ;)

    Puss sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapset on mainioita, kaikki lapset siis!

      Mutta sulla on kyllä mun mielestäni asiat hiukan paremmin tässä asiassa, kun kerran tykkäät ruoanlaitosta silloin tällöin sentään.

      Ja joo, kuulemma kokit ei välttämättä jaksa enää kotona kokata. Vähän sama kuin kampaajat ei jaksa enää iltaisin hoitaa kaikkien kavereiden hiuksia.

      Poista

Odotan innolla kommenttejasi!