keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Korttitehdas toiminnassa

Viime aikoina on syntynyt poikkeuksellisen paljon kortteja. Osa tarpeeseen, osa varalle. Kyllä se käsillä näpertely on erityisen hyvä keino ottaa taukoja vaikkapa suremiseen.

Iloista äitienpäivää leikkisälle äidilleni! 

Äidille päätyi muuten lahjaksi Lempeä kevät, johon hän ihastui. Olin aikonut pitää korun itse, mutta äidilleni se sopii itse asiassa paljon paremmin kuin minulle.

Onnellista äitienpäivää, kultamummelilleni!

Hyvää 61-vuotissyntymäpäivää HH!

HH:n lahjapaketti kortteineen.

 
Home sweet home. Onnea uuteen kotiin Hymytytölle!

Home sweet home 2.

With love.
With thanks.

Loput korteista on varalla, että voin lähettää, kun tulee kiireinen tarve... Yleensä kyllä teen kortit saajalle suoraan, mutta olen todennut, että jonkinlainen korttivarasto on silti tarpeen tilanteisiin, joissa ei ole aikaa tehdä korttia varta vasten.

Sunnuntaina pääsen askartelemaan ihanien Kätevien Emäntien kanssa Haltiakummin kotiin. Siellä todennäköisesti syntyy uusien korttien lisäksi hedelmällisiä keskusteluja sekä jonkin verran myös tyytyväistä maiskutusta... Maltan tuskin odottaa!

maanantai 9. toukokuuta 2011

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Onni olla äiti

Tänään on se päivä, jota etenkin lapset ovat odottaneet. Koko viikon on ollut supatusta ja salaisuuksia. On puhuttu yllätyksistä, joista ei saa kertoa minulle. Olen kyllä yrittänyt udella parhaani mukaan ovelastikin, mutta molemmat lapset ovat olleet hiljaa. Kuitenkin se taidan olla minä, joka odotin eniten äitienpäivää.

Eilisten iltamenojen takia en nähnyt ipanoitani lainkaan hereillä, joten tänä aamuna olin jo melko malttamaton tyttösiäni näkemään, ikävä kun oli. Heräsin itsekseni työhuoneen sohvalla jo puoli kahdeksan. Nukuin työhuoneessa korvatulppien kanssa, jotta saisin koko yön nukuttua, sillä meillä on jo pidempään ollut öisin jonkin verran trafiikkia meidän sänkyymme. Lapset olivat jo hereillä, mutta kummallisen hiljaisia onnistuivat olemaan. Edes alakerrasta ei kuulunut juurikaan ääniä. Torkahtelin hieman, luin kirjaa, mies kävi tulostamassa jotain äitienpäivää itselleen muistilapuksi, luin vaihteeksi lehteä, viihdyin itsekseni.

Alakerrassa oli jonkin aikaa aivan hiljaista. Ihmettelin, minne perhe katosi, mutta jatkoin oleilua työhuoneessa, ihan mukavasti itsekseni, koska minähän vielä "nukuin". Jossain vaiheessa alkoi taas kuulua alakerrasta ääniä, mikä oli hyvä, sillä alkoi jo olla nälkä. Huhuilin huomenet alas, josta vastattiin kolmiäänisesti huomenta, ja että kaikki ei ole vielä valmista. Odottelin vielä hetken. Sitten supinaa, kilinää, kolinaa, äänet rappusissa ja rakas perheeni tuli oviaukosta sisään. Rakkaat.

Isosiskolla oli käsissään ihana, iso valkovuokkokimppu pikkumaljakossaan, Pikkusiskolla kasa kortteja, ja miehelläni aamiaistarjotin täynnä herkkuja! Olinpa onnellinen, kun sain halia pikku otuksiani, ja sitä isompaakin, ja katsella yhdessä, mitä ihanuuksia sain.

Kukkia äidille. 
Valkovuokot ovat kyllä niin kevättä. Perhe oli käynyt ne aikaisin aamulla poimimassa jostakin omasta vakiopaikastaan.

Tyttösten kortit äidille.
 Perhosteema ja sisällä mitä ihanimmat tekstit. Kumpikin oli itse myös allekirjoittanut kortin.

Perheen lahjakortti äidille.
Ihana perhosteema jatkui tässä kortissa, jossa toivotusten lisäksi oli kerrottu lahjani.

Osa herkkuaamiaisestani.
En tajunnut ottaa kuvaa kauniista kattauksesta ja herkuistani heti, joten kuvasta puuttuu croissant suolaisella täytteellä, suurin osa croisantista hillotäytteellä sekä toiveeni mukaiset banaaninmuotoiset pikkuleivokset.
Lasissa Mimosa, eli roséekuohuviiniä ja Brämhultsin appelsiini-mansikkamehua, kupissa cappuccino vaniljasiirapilla, jugurttikupissa vanilja-mustikkajugurttia leseillä sekä tuoreilla karhunvatukoilla, herkullinen hedelmäsalaatti sekä tuoreita mansikoita. NAM!

Alakerrassa on vielä toinen kimppu valkovuokkoja sekä kimppu vaaleanpunaisia tertturuusuja. Päivä on mitä mahtavin, auringossa lämmintä ja perhe lähellä.

Onnellista äitienpäivää tai muuten vain kevätpäivää kaikille!

tiistai 3. toukokuuta 2011

Käsille töitä

Tässä raskaissa vesissä soudellessani olen muutaman kerran onnistuneesti paennut tuntemuksiani kortin- ja koruntekoon. Se kummasti piristää.

Tämä kortti tuli tehtyä iltamyöhään seuraavan päivän vierailua varten. Saaja oli rakas serkkuni, jonka "näköinenkin" tuosta kortista tuli.

Onnea uuteen kotiin, rakas L.!

Koru syntyi sitten yllättävän jouhevasti kauniiden ajatusten siivittämänä. Riipuksen otin ilmaiskorusta, josta purin käyttökelpoiset osat uusiokäyttöön. Olen jo pitänyt korua pari kertaa. Harkitsen myös rannekorun tekoa sille pariksi.

Kaulakoru 42 cm Kauniita ajatuksia.
Fasettihiottuja ruusukvartseja, foliosiemenhelmiä, hopeoidut korunosat ja kristalliriipus korumetalli-istutuksella.

Sormia syyhyttää korttien teko, mutta eniten estää tavaroiden esilleotto ja poislaitto, sillä siinä on hiukan hommaa. Tässä talossa, kun ei voi jättää leimoja ja musteita irrallaan pöydälle odottamaan seuraavaa inspiraatiota...

sunnuntai 1. toukokuuta 2011

Raskain sydämin

Astun pääsiäisenä auringon valaisemaan huoneeseen mummoni perässä. Näen heti rakkaamme sängyssään, järkyttävästi muuttuneena sitten maaliskuisen tapaamisen. Tästä äitini jo hiukan varoitteli. En kuitenkaan ala itkeä heti, vaan hymyilen kiitollisena siitä, että vielä tapaamme; iloisena siitä, että rakkaamme on vielä siellä. Iloisena seuraan myös rakkaamme onnellista ilmettä, kun hän huomaa, että mummoani seuraan tosiaan minä, joka tulen yllätyksenä käymään.

Halaamme oikein kovasti rutistaen, suukotamme. Onpa ihanaa, että vielä nähdään, sanon. Tunne on molemminpuolinen. Tänään olen täällä ajan kanssa, ilman mitään kiirettä, vihdoinkin. Saan istua rakkaamme vieressä, pitää kädestä, silitellä ja ennen kaikkea jutella. Sormissa on vielä roimasti puristusvoimaa, sillä rakkaamme vielä treenaa sormivoimiaan sängyn pohjalta käsin. Puheesta on välillä vaikea saada selvää, mutta se ei haittaa; ymmärrämme toisiamme joka tapauksessa.

Vietän hiukan aikaa aivan kahden kesken mummoni lepäillessä päiväsalin puolella. Rakkaamme ottaa välillä mikrounia, aivan hetkittäisiä poissaoloja nykyhetkestä, silmät puoliummessa leväten. Annan hänen lepäillä; hän on nykyään kovin väsynyt.

Hoitajia piipahtaa välillä käymään. Rakkaamme on ennallaan: vitsailee ilkikurisesti ja saa hoitajat naureskelemaan. Ihanaa huomata, että ulkokuoresta huolimatta sisällä on edelleen rakas, jonka tunnen niin hyvin.

Mutta rakkaamme ei voi hyvin. Hän heikkenee päivä päivältä enemmän. Enää ei lehdenluku kiinnosta, eikä ruoka tahdo pysyä sisällä. Kun hän nousee istumaan minun jäädessä selkänsä taakse, nousee itkuni. Ennen niin vahva selkä on niin laiha. Silitän hartioita, selkää koko istumisen ajan samalla kyynelehtien. En voi mitään, suru nousee hetkessä pintaan.

Iltapäivän ajan haluan hieroa laihtuneita jalkoja, pitää kädestä kiinni, sillittää poskesta, halata. Yritän tankata tuntumaa käden yllättävän sileästä selkämyksestä, jotta sen muistaisin sittenkin, kun emme enää tapaa. Painan mieleeni tuttuja kasvojen ja sormien muotoja, vaikka ne kovasti hoikistuneet ovatkin. Olen onnellinen siitä, että saan viettää aikaa rauhassa siinä vuoteen vierellä. En haluaisi lähteä pois lainkaan.

Kuitenkin lähdemme mummoni kanssa, kun rakkaamme alkaa nukkua. Nähdään huomenna vielä, sanon. Kauniita unia, olet rakas; niin sinäkin rakas ipana. Toivon, että yö sujuu rauhallisesti.

Illalla mummoni puhelin soi, rakkaamme on epävarma siitä, missä on, kenen sängyssä, missä hänen rakkaimpansa, mummoni on. Hiukan hätääntynyt, sekava rakas. Hoitaja juttelee, että kaikki hyvin, häntä hoidetaan parhaillaan, eikä kipuja ole.

Meille jää hiukan paha mieli rakkaamme puolesta. Kysyn mummoltani, haluaisiko hän käydä vielä sairaalassa. Olemme yhtä mieltä siitä, että lähdetään käymään. Onneksi lähdimme. Rakkaamme on hereillä, hiukan hoitoa vailla. Pyydämme hoitajaa tekemään työtänsä, mutta hoidamme rakastamme itsekin. Se tuntuu hyvältä. Kun varsinaiselle tilanteelle ei mitään voi tehdä, tuntuu erityisen hienolta, kun voi tehdä jotain konkreettista hyvää rakkaallemme.

Mummon kanssa juttelemme, ettei meistä hoitoalalle olisi vieraita hoitamaan. Mutta tämä hoitaminen ei haittaa yhtään, sen vain ilolla tekee. Se on rakkautta.

Lähdemme kotiin nukkumaan, kun rakkaamme rauhoittuu yöunille. Kaikki on kunnossa, siitä pidämme huolen, vaikka hiukan mietityttääkin lähteä pois; rakkaamme lähdöstä kun ei voi tietää. Tuntuu kuitenkin, ettei ole vielä aika. Lähdemme nukkumaan. Olemme väsyneitä, surullisia myös, mutta lohdullista on, ettei mummollani ole yksinäinen yö edessä, vaan olemme yhdessä tässä tilanteessa.

Aamulla vien mummoni sairaalaan ja käyn katsomassa rakastamme ennen kuin lähden hakemaan perhettäni. Aamu näyttää hyvältä. Rakkaamme on tyytyväinen, hoidettu ja siisti. Nähdään iltapäivällä murunen.

Palaamme iltapäivällä perheeni kanssa. Rakkaamme on kovin väsynyt ja vain nukkuu. Vietämme hiukan aikaa sairaalassa, jospas vaikka rakas hiukan siitä piristyisi. Hyvästellessämme, kun olen jo jättänyt toivon siitä, että rakkaamme jaksaisi olla hereillä, tapahtuu ihme: hän herää meitä tapaamaan, huomaa lapset, mieheni, lasten piirrustukset, lapset sanovat heipat ja kaikki on hetken hyvin. Kun jäämme hetkeksi huoneeseen mummoni ja tätini kanssa, suru ottaa vallan, koska tajuan nyt olevan hyvästien aika minun ja rakkaamme välillä. En usko, että ehdimme enää tavata tämän jälkeen, sillä asun sen verran kaukana.

En haluaisi päästää rakkaamme kättä lainkaan, enkä myöskään lähteä. Hetken luulemme, että rakkaamme jo jätti meidät, sillä hengitys pysähtyy pitkäksi aikaa. Maailman hirvein tunne. Mutta vielä hän havahtuu hetkeksi vaipuakseen uudelleen omaan maailmaansa. Emme tiedä, tuleeko lähtö jo tänään, vai ei, mutten millään haluaisi lähteä. Rakkaamme on muissa maailmoissa, kun minun on lähdettävä. Supatan korvaan sanoja, mutten tiedä, kuuleeko hän. Suukotan poskea, joka tuoksuu ihanalle, tutulle eau de colognelle, ja halaan vielä.

Lähden raskain sydämin kotimatkalle perheeni kanssa. Soitan vielä illalla, ja siitä eteenpäin joka päivä kerran tai pari. Saan jutella parikin kertaa rakkaamme kanssa, hyvänä hetkenä jopa. Se lohduttaa, vaikka koko ajan pelkään, ja toisaalta toivon, että se on viimeinen kerta. Rakkaamme kuitenkin kärsii, eikä elämä ole enää kummoista, kun juuri mitään ei pysty enää itse tekemään, ja kipujakin on välillä. Tunteet ovat ristiriitaiset. Toisaalta sitä haluaisi pitää rakkaan hengen luonaan niin pitkään kuin mahdollista, mutta toisaalta toivoisi, että enkelit jo hakisivat rakkaan luokseen, että pääsisi rauhaan.

Rakkaamme matka keskuudessamme jatkuu kuitenkin vielä - kuinka kauan, sitä ei tiedä kukaan.