perjantai 20. tammikuuta 2012

Yllätyksenä vapaapäivä

Olen ajatellut ottaa tavaksi juttuja kirjoittaessani listata päivän pienen ilon. Joku bloggaaja, ikävä kyllä en muista kuka, teki taannoin niin, ja ajattelin silloin, että hieno tapa huomata huonompinakin päivinä, että pieniä iloja löytyy aina.

Mutta tänään listalla on iso ilo: vapaapäivä lasten kanssa kotona yllättäen! Tosiasiassa meillä on Pikkusiskon sairauslomapäivä, mutta koska lapsonen ei ole sairas, niin pidin myös Isosiskon kotona tyttöjen vapaapäivää viettäen. Pikkusisko siis aloitti eilen illalla antibioottikuurin streptokokki A:n kantajana. Päiväkotiryhmässä oli ollut oikein epidemia angiinasta ennen joulua (minä en tiennyt siitä mitään), ja koska sama jatkui tammikuussa, koko ryhmä testattiin päiväkodissa. Ryhmästä löytyi seitsemän oireetonta kantajaa! Eräs lapsi oli sairastanut taudin jo joulukuussa saaden lääkityksen, mutta oli kantaja tässäkin testissä. Ilmeisesti angiina pääsee leviämään juuri näin, oireettomien kantajien kautta, eikä streptokokista ole helppo päästä eroon.

No, tämähän on siis sinänsä huono uutinen, koska jokainen antibioottikuuri lapsella sotkee vatsan toimintaa sekä suolistoflooran, mutta parempi, että hoidetaan oireeton tauti kuin että lapsi olisi kuumeesta heikko kurkkukipuinen raasu. Lääke itsessään on kamalan pahaa, ja Pikkusisko taistelee kovasti vastaan jokaista millilitraa, jota tavaraa pitää niellä. Kymmenen millilitraa on todella paljon.

Mutta eilen hakiessani lapsia päiväkodista kesken päivän, tajusin, että loistavaa, meillä alkaa viikonloppu jo nyt! Tyttösetkin olivat hurjan iloisia, etenkin, kun kukaan ei ole sairas.

Tänään siis:
* Nukuin puoli kahdeksaan asti heräten vain hieman välillä. Tytöt olivat syöneet aamupalan jo: kinuskiset Jacky-makupalat, maitoa ja marjakeittoa. Tuosta kinuskivanukkaasta en ollut niin innostunut, sillä ne oli tarkoitettu jälkiruoaksi jonakin päivänä. Mutta ihailtavaa oma-aloitteisuutta ei pidä tuomita...
* Lapset katsoivat lastenohjelmia tv:stä livenä, mitä yleensä emme tee, vaan katsomme tallennettuja ohjelmia meille sopivaan aikaan. Samaan minä luin työsähköposteja ja nautin omaa aamupalaani.
* Palloilimme yöpuvuissa yhteentoista asti - ihanaa!
* Tehtyämme aamutoimet hyvin myöhään, lapset leikkivät keskenään ja minä tein rauhassa lounasta. Arki-iltaisin ruoanlaitto ei ole "rauhassa" tekemistä.
* Lounaan jälkeen päätimme vielä hetken sulatella ruokaa pelaamalla Junior-Carcassonnea Isosiskon kanssa. Pikkusisko halusi leikkiä omia leikkejään. Hirmukiva peli tuo Carcassonne.
* Ulos lähdimme ennen kahta, mahtavaan lumisateeseen. Isosisko hiihteli, veimme roskia, teimme lumitöitä, lapset kaivoivat lumen alle majaa, laskimme pihan aurauskasaa pitkin alas, lapset kaivoivat lumilinnaa, juttelin naapurin rouvan kanssa... Siinä vierähti mukavasti yli kaksi tuntia.
* Kun alkoi väsyttää ja tyttöset hiukan riitautua, lähdimme sisään välipalalle. Tarjolla lämmintä kaakaota ja kurkkuleipää sekä kiisseliä. Massut sopivan täynnä tytöt makailivat hetken sohvalla, mutta pian jatkoivat täysin sovussa yhteisiä leikkejään. Minä luin taas vähän sähköposteja.
* Tunti sitten kiitin tyttöjäni. He kysyivät, että mistä kiitos. Sanoin, että kiitos ihanasta vapaapäivästä teidän kanssanne! Minulla oli loistopäivä, vaikkei ihan huutamatta selvittykään (onko sellaisia päiviä edes?).

Tästä on hyvä jatkaa viikonloppuun, jolloin tytöt lähtevät mummolaan yökylään ja me mieheni kanssa Chisun konserttiin. Saimme tankattua kivasti yhdessäoloa tyttösten kanssa, mikä ei olekaan ihan mitätön juttu. Minulle se on yksi tärkeimmistä, mitä on!

lauantai 14. tammikuuta 2012

Vuoden 2011 viilattavat

Blogini aloittamisen jälkeen tapanani on ollut palata vuoden vaihtumisen jälkeen omaan Vuoden viilattavaa -listaani. Vuonna 2011 listallani oli muutamia asioita, joista pari pitäisi siirtää ikuisuuslistalle, jos sellaisen joskus teen.

1. Pidä parempaa huolta siitä maallisesta tomumajastasi.
Tämä asia on joka vuosi aivan yhtä tärkeä, ellei sitten koko ajan tärkeämpi iän karttuessa. Ja joka vuosi se on aivan yhtä vaikea viilattava. Mistä lie johtuu. Pitääkö sitä sairastua vakavasti ennen kuin ottaa tosissaan terveytensä? Olen aina ollut perusterve, enkä lainkaan onnettomuusaltis, joten ehkäpä otan terveyteni liian itsestäänselvästi. Kohta se ei sitä enää ole. Tänä vuonna tulee täyteen neljäkymmentä vuotta...

Plussat ja miinukset:
+ Kesä oli ensimmäinen pitkään aikaan, kun olin lomalla vain neljä viikkoa. Edellinen kesänihän oli kotiäidin viimeinen kesä ja aivan mahtava sellainen. Mutta ensimmäistä kertaa aikoihin aloitin jotakin "uutta" liikuntaa - lähdin kävelylle ja otin pienet hölkkäjaksot melkein heti alusta alkaen mukaan.

+ Plussana pitää mainita kyseisen lenkkeilyn jatkumisen! Ei ole pitkään aikaan tapahtunut, että jatkaisin niin mielelläni jotain liikuntaan liittyvää. Toki lähtemisen helppous vaikuttaa - sen kun vain pukee asianmukaiset talvivermeet ja astuu ovesta ulos...

+ Erityisplussan ansaitsee asenteeni liikkumista kohtaan. Kuten aiemmassa postauksessa mainitsin, lähden lenkille, kun huvittaa ja tekee mieli. Enkä anna raippaa selluliitin valtaamalle pyllylleni, vaikken lähtisikään lenkille kuin kerran kahdessa viikossa. Kuulostelen hyviä fiiliksiäni ja nautin niistä. Tämä on jotain uutta minulle. Se on ehkä viime vuoden suurin saavutukseni.

+ Karkkilakkoni tai "en käytä" -asenteeni karkkia kohtaan pysyi ennallaan marraskuuhun asti. Sallin itselleni karamellejä perheeni syntymäpäivinä, matkoilla tai muuten erityistapauksissa. Se toimi aika hyvin. Kun "erityisaika" meni ohi, karkinsyöntikin jäi. Melkein koko vuoden.

+ Syksyllä aloin työpaikkaruokalassa harrastaa pitkän tauon jälkeen taas keittoja silloin tällöin. Se tuntuu hyvältä. Yritän valita mahdollisimman usein keiton, mutta talvella se on vaikeampaa, koska maha huutaa lämmintä ja tuhtia ruokaa. Silti joka viikko syön ainakin kerran keittoa.

- Keväällä fyysisestä kunnosta huolehtiminen oli aika alhaalla tärkeysjärjestyksessä. Talvi oli pitkä, harvoin kulkevasta bussiaikataulusta riippuvainen, täynnä kuuden aamuja, vaikka elimistöni herää mieluiten kello kahdeksalta, ihania talvihetkiä, mutta silti jotenkin väsynyt talvi.

- Ihanat joogatunnit, joilla olin maanantaisin käynyt, jäivät helmikuun jälkeen kokonaan pois, sillä töissäni alkoi kiireinen aika, enkä enää sujuvasti saanut, tai viitsinyt, tehdä aikaa klo 15.10 alkavalle joogatunnille. Tekosyy sinänsä, mutta jostain syystä en jaksanut lähteä sinne enää.

- Syömiseni eivät ole juuri parantuneet. Vaikka kotiäitivuosina haaveilin muiden tekemistä ruoista, ja etenkin salaateista, niitä en töissä edelleenkään valitse pääateriaksi, lisukkeeksi vain. Se ehkä johtuu siitä, että talvella syön mieluummin lämpimiä ruokia, sekä siitä, että vatsani ei tunnu osaavan aina nätisti sulattaa tuoreita kasviksia, vaan protestoi kivulla. Makeaa syön edelleen päivittäin.

- Karkkilakkoni koki pahan takaiskun loppusyksystä, kun olin väsynyt, oikeastaan uupunut, ja stressaantunut. En jaksanut taistella makeankaipuuta vastaan, vaan söin karkkia ja suklaata, kun oli tarvis. Mutta plussana se, etten ole sitä enää harmitellut. Näin mentiin, ja katsotaan, miten mennään vuonna 2012.

2. Pidä parempaa huolta sisäisestä minästäsi.
Olen halunnut päästä irti tunnesyömistäni, olla armollisempi itselleni ja hyväksyä itseni sellaisena kuin olen. Paljon on tehtävää, mutta syksyn aikana koen harpanneeni tällä saralla isonison askeleen eteenpäin. 

Plussat ja miinukset:
+ Löysin armollisen itseni, kun muutin ikiaikaista asennettani liikkumiseen alkusyksystä. Minulla ei ole yhtään tavoitetta liikunnan suhteen. Olen aidosti sitä mieltä, että parempi vaikka kerran kuukaudessa kuin ei ollenkaan (sekin on kokeiltu). Kieltäydyn potemasta huonoa omatuntoa, jos en jaksakaan lähteä lenkille, vaikka aioin.

+ Toisaalta, kun olen ajatellut lähteväni lenkille, enkä jaksaisi lähteä, jaksan tsempata paremmin, että lähde vaan, edes ajattelulenkille. Siitä seuraa suoraan tyytyväisyyttä itseeni.

+ Olen melkein jo hyväksynyt, etten tule todennäköisesti koskaan olemaan liikuntakärpäsen puraisema. Riittää, kun pieni liikuntakirppu puraisi heinäkuussa ja purema kutittaa harvakseltaan.

+ Olen pitänyt kiinni kätevien ystävieni tapaamisista, sillä he tuovat aitoa iloa ja jaksamista aikana, jolloin ystäviin ylipäänsä ei tule pidettyä juurikaan yhteyttä.

+ Nautin omista lapsistani joka päivä. Otan mieluusti vastaan heiltä halipusu-hoitoja ja iloitsen, kun he ovat iloisia.

- Syön edelleen, kun minulla on tylsää, kun haluan jotain kivaa piristystä itselleni helposti (kun en vaikka voi lähteä talosta ulos mihinkään), kun kaipaan hemmottelua (usein). Suruuni en kumma kyllä erityisesti syö.

- Koska syksy oli raskas ja uuvuttava, ja sisäinen kaistani tukossa, en tehnyt yhtään korua ja korttejakin askartelin verraten vähän. En löytänyt syksystä mitään muuta iloa tuovaa harrastusta itselleni kuin nuo satunnaiset lenkit. Kaipaan koruilua ja askartelua ihan itseksenikin. Lasten kanssa olen tehnyt kumpaakin, mutta kyllä haluaisin jaksaa taas itseksenikin.

- Oloni on edelleen saamaton, kun en saa tartuttua ikuisuusraivausprojekteihin täällä kotona. Oikeasti kärsin sekamelskasta, mutten edelleenkään jaksa tarttua hommiin, kun tiedän, etten saa niitä kuitenkaan loppuun järjellisessä ajassa.

- Työelämässä on stressaava ja epävarma aikakausi. Minulla on motivaatio-ongelmia, vaikka paikka paikoin koen entisenlaista innostusta joidenkin työtehtävien myötä. Mietin jatkuvasti, mitä haluan tehdä isona.

3. Pidä huolta UNESTASI.
Tämän viilauksen lisäsin listalle viime vuonna töihinpaluun jälkeen, sillä arkiaamuni tosiaan alkavat 6.15 herätyksellä, mikä on illanvirkulle kellogeenilleni kiduttavan aikaista. 

Plussat ja miinukset:
- Unen määrässä en ole onnistunut lainkaan petraamaan. Joudun edelleen heräämään arkisin 6.15, mutta maltan alkaa nukkumaan vasta 23.00 jälkeen, joskus puolenyön jälkeen. Ongelma on, että virkistyn klo 21 jälkeen hurjasti, ja nautin päivän ainoasta ajasta, jolloin kukaan ei vaadi minulta mitään. Viikonloppuna sitten yritän nukkua hiukan pidempään tai otan päiväunet, jos tulee sellainen hetki. Mutta eihän se riitä. Tietenkään.

Näistä viilauksistahan siirtyy suurin osa (taas) suoraan tälle vuodelle. Pitää silti hiukan pureksia niitä ensin ennen kuin kirjoitan ne tänne muistiin.

maanantai 9. tammikuuta 2012

Vuosi 2011 pähkinänkuoressa

Viimeviikkoisella, ensimmäisellä talvihölkälläni mietiskelin kulunutta vuotta, sen parempia ja huonompia hetkiä. Ja tuli tarve pistää pränttiä paperille.

Vuonna 2011:
* Koin valtavan menetyksen, kun rakas pappani poistui tästä maailmasta äitienpäivän jälkeisenä päivänä pitkän sairauden päätteeksi. Tämä oli minulle vuoden suurin ja merkittävin tapahtuma, joka tuntuu vielä pitkään.

* Ilojakin löytyi. Pienempi maailman ihanimmista tyttösistä täytti helmikuussa kolme vuotta, isompi joulukuussa kuusi. Tuntui, ja tuntuu edelleen, että olen päivä päivältä kiitollisempi lapsistamme ja siitä, että he ovat terveitä ja onnellisia.

* Suurella ilolla ja ylpeydellä seurasin, kun Isosiskolla loksahti pian viisivuotissynttärien jälkeen lukemisen tekniikka kohdalleen. Itse lukeminen alkoi enemmän kiinnostaa syksyllä eskarin myötä. Muita uusia vuoden aikana kertyneitä taitoja olivat muun muassa uiminen, apupyörittä ajaminen ja kirjoittaminen.

* Onnellisena olen seurannut myös Pikkusiskoa, joka vuoden aikana on kasvanut pikkulapsesta selvästi isommaksi tytöksi; joka oppi reippaasti polskuttelemaan kellukkeilla, vaikka edellisenä kesällä arasteli kylmää vettä. Uutena taitona vuoden aikana tuli myös pyörällä polkeminen hurjaa vauhtia niin, että jarruttaminenkin onnistui. Ja hurjan paljon hienoja ajatuksia ja sanomisia...

* Kävimme talvilomalla Vuokatissa, jossa laskettelin vuosien tauon jälkeen varovaisesti. Kivaa oli! Isosisko oli ensimmäistä kertaa laskettelusuksilla ja oppi laskemaan minua paljon, paljon nopeammin ja sujuvammin.

* Olin alkuvuodesta vielä innoissani töistä syksyisen töihinpaluun jälkeen, mutta innostus vaihtui stressiksi organisaatiomuutoksen myötä jo toukokuun tienoilla. Tilanne paheni vielä elokuussa, eikä sen jälkeen työniloa ole toistaiseksi juuri näkynyt.

* Lähdin kävelylle heinäkuun puolivälissä mökillä ja hölkkäsinkin hetken. Siitä lähti tämä minulle uskomaton asenne liikuntaan: ei paineita liikkumisesta, tai sen säännöllisyydestä, kunhan vaan tuntuu hyvältä lähteä jotain tekemään. Nyt hölkkään helposti jo yli puoli tuntia - hitaasti, mutta varmasti.

* Lenkki-innostuksen siivittämänä aloin nousta joka aamu töissä portaat neljänteen kerrokseen. Sekin on jotain. :)

* Pääsimme mieheni kanssa pitkästä aikaa kaksinlomalle pariksi yöksi, joista ensimmäisen vietimme Haikon kartanohotellissa, ja toisen kotona. Onnistunut miniloma kahdelle.

* Syksyllä totesin, että kaistanleveys on syöty; kaista tukossa; luovuus hukassa. Piti alkaa miettiä, mitä asioita kotona voi siirtää ihanan mieheni huolehdittavaksi, kun syksyyn asti minä olin muistanut ja suunnitellut käytännössä kaiken pyörityksen perheessämme. Projekti jatkuu.

* Vuoden aikana oli muutama virallisempi rakkaiden Kätevien Emäntien eli Kätsyjen tapaaminen, sekä useakin epävirallisempi, jopa aika ex tempore -tapaaminen. Ne hetket toivat massoittain hyvää mieltä ja myönteistä energiaa. Kiitos vain kovasti, että olette olemassa Mirka, Rva Kepponen, Haltiakummi, Lehtokotilo ja Anna!

* Kortteja syntyi vuoden aikana 55 kappaletta; koruja vain seitsemän. Toivon lisää luovuutta, vähemmän tukkoa ja enemmän energiaa vuodelle 2012, jotta korurintamalla jaksaisin taas päästä vauhtiin, sillä korujen teko on todella kivaa.

* Loppuvuodesta alkoivat yöheräämiset lasten takia helpottaa, sillä kumpainenkin lapsista pysyy nyt yöllä pääsääntöisesti omassa sängyssään satunnaisia öitä meidän huoneessamme pahojen unien takia. Kuuden vuoden väsymys ehkä alkoi hiukan jo hellittää.

Vuoden aikana alkoi pikkuhiljaa tuntua, että on siivottava vanhaa pois alta, jotta uutta voi tulla tilalle. Pätee sekä roinaan että päänuppiin. Vuosi 2012 voi olla minulle muutosten vuosi sen lisäksi, että täytän neljäkymmentä.

Viime marraskuulta mieheni antama ihana "muuten vaan" -kimppu.
Minulla on ihana mies.

lauantai 7. tammikuuta 2012

Hymyssä suin hölkäten

Koin tänään jonkinlaisen flown lenkillä. Luulisin. Alku oli tahmeaa; ensimmäisen vartin tuntui, että sekä jalkani että vaatteeni painoivat tonnin. Sitten, kuten yleensäkin vartin jälkeen, hölkkä alkoi kulkea. Kahdenkymmenen minuutin kohdalla minulle tuli yllättävä fiilis, ja aloin hymyillä leveästi - ihan niin, että hampaat näkyvät. Hymyilin pitkään. Tulvahti sellainen onnellinen olo. Sen, kun tajusin, melkein aloin itkeä, koska se oli taas niitä pieniä hetkiä, jotka pitää painaa mieleen.

Ja se oli vasta viime tiistaina, kun menetin varsinaisen talvihölkkäneitsyyteni! Lenkki oli melkein nelikymmenvuotisen elämäni ensimmäinen sohjossa ja jään keskellä. Tänään tuli sitten toinen talvilenkki tehtyä; tällä kertaa osin lumisateessa.

Minähän en ole mikään liikkuja, ikinä en ole ollut. Mutta viime heinäkuussa pitkän liikkumattomuuden jälkeen aloin käydä kävelylenkeillä musiikkia kuunnellen. Tahti oli tyyliin kaksi biisiä kävellen, yksi hölkäten. Kovin usein en lenkkeillyt, joku viikko pari kertaa, joskus kerran, välillä kerran kahdessa viikossa. Puhelimeni Sports Trackerin mukaan olen elokuun puolivälistä tähän asti käynyt 20 kertaa lenkillä. Eli sellaisen neljä kertaa kuussa. Joulukuussa oli jopa kolmen viikon tauko. Nyt vasta laskin kertoja ensimmäisen kerran. Aiemmin olisin seurannut lenkkieni "metriikkaa" huomattavasti tarkemmin ja tavoitehakuisemmin.

Ja tämä on tapahtunut täysin ilman erityisiä tavoitteita, vain hyvällä fiiliksellä. Lähden lenkille silloin, kun jaksan. Hölköttelen hitaasti, mutta varmasti, yleensä vähintään puolituntisen, kävellen sekä alussa että lopussa vaihtelevasti.

Talvilenkkeilyni mahdollistavat ensimmäiset nastatossuni. Mieheni on myös innokas juoksija - innokkaampi kuin minä - ja hänen linkkivinkkinsä kautta tulin kokeilleeksi suomalaisia Sarva-juoksukenkiä. Sain ne joululahjaksi äidiltäni ja hänen mieheltään, ja tosi hyvät tossut ne ovatkin!

Talvilenkkeilyni mahdollistajat: Sarva Xtiro -nastajuoksukengät ja "gaitorit" eli nilkkasuojat.



No, mikä sitten on muuttunut aiempiin vuosi(kymmeni)in nähden? Tänä syksynä ensimmäistä kertaa annoin itselleni luvan olla tuntematta huonoa omatuntoa liikkumattomuudestani, tai siitä, jos liikunkin vain kerran viikossa, enkä suositeltua kolmea kertaa per viikko, tai puolta tuntia joka päivä. Päätin, että sen, minkä liikun, pitää tuntua kivalta, eikä suorittamiselta.

Kokeilin alkusyksystä lähikoululla yhden ohjaajan zumbatunteja, sillä zumbasta pidän todellakin, mutta kävin vain pari kertaa, sillä tyyli oli liian repivä, liian jumppamainen ja nilkkani tulivat kipeiksi. Etsin edelleen hyvää zumbatuntia...

Isänikin oli ihmeissään, kun kerroin käyneeni lumilenkillä hölkäten. Lenkkeily ei varsinaisesti ole ollut enintä minua. On minulla tosin hiukan hölkkätaustaa: noin 18-20-vuotiaana kävin juoksemassa jonkin aikaa säännöllisestikin, jopa ystävänikin kanssa, mutta se hiipui, kun ystävä muutti ulkomaille ja taisin palata poikaystävän kanssa yhteen. Tai jotain. Laji ei tuntunut niin omalta silloin, että olisi tullut jatkettua pidempään.

Tällä hetkellä tuntuu hyvältä. Ei minulla ole mitään tavoitteita hölkän suhteen, en edes haaveile juoksemisesta, menen vain fiiliksen mukaan. Ja se tuntuu erityisen hyvältä päänupissa!

Vähemmän otsaryppyisellä lenkillä ehtii pysähtyä ottamaan kuvan vaikkapa purosta lumen keskellä.