Lauantain hurma

Viime lauantaita odotin kuin kuuta nousevaa. Pelkäsin, että flunssani takia se menee mönkään. Olin aivan varma, että viime metreillä tapahtuu jotakin, joka estää minua tai Rva Kepposta osallistumasta Koukussa Kortteihin -tapaamiseen. Mitään dramaattista ei tapahtunut!!!

Osallistuimme siis Rva Kepposen kanssa tapahtumaan hän flunssan jälkiaalloissa, minä alkavan flunssan kourissa, mutta hauskaa oli silti. Koko päivä askartelua. Mielestämme kello 17 tuli kuitenkin hiukan liian aikaisin, sillä molemmilla oli huisi vire päällä vielä päättymisaikaan.

Alkuun pääsemiseen meni hiukan aikaa. Tapaamisen alussa oli esittelykierros ja ehdottomasti pakollinen kauppakierros paikalle tulleiden askartelukauppiaiden aarteiden parissa. Sitten hiukan kahviteltiin, sitten jatkoin vielä vähän ostoksia, kunnes lopulta pääsimme levittämään askartelutarvikkeet pöydillemme. Minulla alkuun pääseminen oli jotenkin hankalaa. Pää oli niin tukossa flunssan takia ja särkylääkkeiden voimalla jaksoin olla pystyssä, joten tuntui, että luovuus oli täysin kadoksissa.

Mutta siitä se sitten kuitenkin lähti rullaamaan. Löysin kuvan, jota halusin käyttää isoäitini 80-vuotissynttärikortissa, ja värimaailman löysin paikan päältä ostamastani paperivihkosesta. En tavoitellut taivaita; en halunnut edes leimailla; tein vain sen, mihin silloin kykenin. Ja tykkään lopputuloksesta!

Kultamummelini täyttää huhtikuussa 80 vuotta.

Tein myös toisen kortin, mutta koska sen saaja tiirailee tätä blogia säännöllisesti, laitan kuvan vasta annettuani kortin hänelle... Otin kuvia myös Rva Kepposen korteista, mutta ne ovat vieläkin puhelimessani, josta en ole saanut ladattua niitä koneelle. Onneksi Kepposka laittoikin ne jo näytille omaan blogiinsa, josta voitte käydä hakemassa hyvää mieltä!

Laitan tähän mukaan vielä aiemmin kiireessä kyhäämäni kortin ystäväni pikkutytölle. Aina näitä jää laittamatta näytille välillä. Tämäkin viikko on mennyt flunssassa, vaikka parina päivänä töissä olinkin. Tänään on ollut ihan oikea lomapäivä, mutta sairastaessa - köhiessä ja levätessä - sekin on jo kulunut. Pian lähden hakemaan tyttösiäni päiväkodista, ihanaa!

Kaunista ja mukavaa viikonloppua kaikille!

Vihdoin tunnustuksia tunnustukselle!

Ihana Eloise  Eloisen eteisessä -blogista ja Kätevä Ystäväni Haltiakummi Haltiakummi-blogista antoivat minulle tämän mahtavan tunnustuksen jo helmikuussa, mutta tätä ennen en ollut ehtinyt pysähtyä miettimään kysymyksiin vastauksia. Vihdoin tuli hetki, jolloin oli hyvä keskittyä näin mukavaan asiaan. Eloisella on blogi, joka päivittyy verkkaisesti, mutta sitäkin punnitumpien ajatusten ja ihanien kuvien kera. Haltiakummi kirjoittaa elämänsä iloista hersyvän hauskalla tyylillä, ja esittelee myös tuotoksiaan mm. korttiaskartelun ja korujen teon saralla. Näitä blogeja seuraan nautinnolla!

*Edit* Koska kahlaan vasta nyt pikkuhiljaa helmikuun blogijuttuja, huomasin toisen huipun Kätsyn eli Rva Kepposen tunnustuksen Pikku Kepponen -blogista vasta nyt!!! Kiitos murunen! Rva Kepponen kirjoittaa ja valokuvaa ahkerasti askartelemiensa korttiensa ja taidokkaiden ompelustensa lisäksi aivan älyttömän sööttejä poikiaan, joiden ansiosta perheessä on vauhtia ja paaaaljon sattumuksia sekä positiivista poikaenergiaa.

Tuttuun tapaan tunnustuksen saajan tulee hiukan avautua kanssaihmisille, lukijoille ja muille bloggaajille vastaamalla seuraaviin kysymyksiin:

Milloin aloitit blogisi?

Innostuin bloggaamisesta vuoden 2009 marraskuussa, kun kaipailin kotiäitinä ikiomaa väylää ulkomaailmaan, vaikka kökötin kotona lasten kanssa. Blogini on siis noin 1 v 4 kk vanha!

Mistä kirjoitat blogissasi ja mitä kaikkea se käsittelee?

Alunperin halusin blogista kotiäidin varaventtiilin, mitä se olikin, ja samalla siitä tuli paikka esitellä koruharrastukseni hedelmiä. Sittemmin siitä tuli kanava myös uudelleen leimahtaneen kortti-innostukseni tuloksille. Välillä laitan kuvia leipomuksistani, tai nettikauppalöydöistäni, mutta enimmäkseen minulta tulee blogiini tekstiä kuvien ollessa vähemmistönä. Kirjoitan myös minulle tärkeistä ihmisistä tai tapahtumista.

Edelleen blogini on keino purkaa asioita, iloisia, surullisia ja siltä väliltä, nykyään työssäkäyvän äidin vinkkelistä. Harmi vain, ettei vuorokaudessa ole enempää tunteja! Blogini jää usein lapsipuolen asemaan, koska nuo oikeat lapset tarvitsevat äitiä kuitenkin enemmän kuin minä blogia.

Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?

Tähän kysymykseen kukaan ei koskaan vastaa, että oma blogi on vain niin vietävän hyvä ja mukaansatempaava, etteivät muut pärjää vertailussa lainkaan! No, en minäkään. Tosiasia on, että blogini on aivan yhtä erityinen kuin minä itse. Ja minä olen aivan yhtä erityinen kuin kaikki muut blogikollegat, koska jokainen on oma yksilönsä, ja juuri sen vuoksi erityinen.

Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?

Oma blogi oli loistoidea, joka auttoi jaksamaan tuota hiukkasen pieneen piiriin keskittynyttä, joskin ihanaa elämänvaihetta pikkuisten kanssa kotona. Oli upeaa saada vastakaikua muilta samassa tai täysin eri elämäntilanteessa olevilta ihmisiltä, joista osasta tuli sittemmin ystäviä, joita näen myös kasvokkain!

Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?

Ehkä nykyisen kirjoitustiheyden. : ) Mutta koska se on enemmän kiinni elämänvaiheesta kuin halusta, en siitä huolta kanna, enkä stressiä ota. Kirjoitan aina, kun pystyn, välillä asiasta, toisinaan asian vierestä!

Tämä tunnustus pitäisi jakaa viidelle muulle blogille, mutta viime aikoina tunnustuksia on jonkin verran täällä pyörinyt, enkä ole ehtinyt käytännössä yhtään vierailla muiden blogeissa, en vanhoissa tutuissa, enkä uusissa, joten taidan jättää tunnustusten jaon seuraavaan kertaan. Mielestäni kaikki seuraamani blogit ansaitsevat tällaisen upean bloggaajan tunnustuksen, sillä jokaisessa niistä on jotain erityistä!

Supervaarini

Minulla on supervaari, äitini isä. En kutsu häntä vaariksi tai papaksi, vaan etunimellä, kuten kaikkia isovanhempiani, sillä hänestä tuli isoisä vasta 41-vuotiaana. Se on minun ikäni reilun kahden vuoden päästä! Ei siis pappa mikään papparainen silloin ollut, eikä vielä 80-vuotiaanakaan.

Vaarini on aina ollut sellainen turvallinen, puolustava isähahmo huolehtimassa lastensa, lastenlastensa ja lastenlastenlastensa perään. Kukaan ei voisi olla meistä ylpeämpi kuin sukumme kantaisä yhdessä isoäitini kanssa. Mutta on hänessä toinenkin puoli, terässellainen. Hän on luonteeltaan sotilas, vaikkei sotilashommissa ollutkaan. Suoraselkäinen, miehekäs ja karskikin. Luotettava. Karismaattinen.

Työuransa hän teki edustustöissä silloisen ajan mukaan kosteiden lounaiden ja sikarien parissa mummoni ollessa kotona kolmen tyttären kanssa. Niiltäkin ajoilta löytyy kaikenlaisia urotekoja kerrottavaksi. Vaarini nauttii suuresti jakaessaan tarinoitaan kuulijoilleen. Hän on aina ollut myös aika tulisieluinen tyyppi, aina valmiina syöksymään barrikadeille korjaamaan vääryyksiä, silti hemmotellen mummoani näyttäen sanoin ja teoin kuinka ihana nainen hän on, ja kuinka paljon mummoani rakastaa. Vieläkin kertoo.

 Isovanhempani keväällä 1952.

Hän on myös taiteellinen sielu, pianonsoittaja. Hänen 1920-luvun Grotrian Steinwegillään, pianojen Rolls Roycella, opettelin nuotteja kuusivuotiaana. Hänen esimerkkinsä innoittamana aloitin pianonsoiton kymmenvuotiaana. En tosin jatkanut kuin muutaman vuoden, kunnes löysin hevoset, mutta rakkaus pianomusiikkiin ja pianoihin säilyi. Ikinä en tietenkään oppinut soittamaan tai improvisoimaan niin hienosti kuin pappani, joka soitteli pianoa omaksi ilokseen, ja välillä kuulijoidenkin iloksi joskus pianobaareissa käydessään.

Vaarillani on myös poikkeuksellinen fysiikka. Hänen elämäntyylillään joku muu olisi jo haudassa. Häneltä muun muassa halkesi munuainen hänen liukastuttuaan rasvaläiskään autokorjaamon montun reunalla. Ja joku muu olisi kaikkien niiden kosteiden lounaiden ja illallisten jälkeen jo kuollut maksakirroosiin, mutta vaarillani ovat kaikki maksa-arvot ym. pysyneet aina loistavina. Kumma juttu.

Yksi sankaritarina liittyy saunassa liukastumiseen, jonka seurauksena vaarilleni tuli jalka hyvin kipeäksi. Hän kärsi, käveli ja sinnitteli parin kuukauden ajan, kunnes totesi, että kai sitä pitää lääkäriin mennä, koska jalka ei tunnu paranevan. Lääkäri totesi akillesjänteen katkenneen, eikä pappani olisi kuulemma pitänyt pystyä edes kävelemään jalalla. Ilmeisesti kipukynnys oli niin suuri, että kävely onnistui. Jalka jouduttiin sitten leikkaamaan, koska jänne oli parissa kuukaudessa jo ehtinyt lyhentyä sen verran, että se piti venyttää paikalleen.

Hyvä tuuri oli matkassa papallani kuusikymppisenä, kun tuli sydänvaivoja, ja hän pääsi ohitusleikkaukseen. Neljän ohituksen jälkeen sydän taas pelitti, on pelittänyt jo kaksikymmentä vuotta. Täydellä teholla.

Omien lasteni myötä oli suunnattoman hienoa huomata, kuinka pappakultani on myös ihana, tunteellinen pehmo! Isosiskon ristiäisten jälkeisenä päivänä isovanhempani tulivat vielä meillä käymään. Istutin silloin pappani sohvalle ja tökkäsin vauvan hänen syliinsä ihka ensimmäistä kertaa. Pappani ihan suli silmissä, piti lapsenlapsenlastaan siinä sylissä ja sanoi, että kylläpä tämä tuntuukin mukavalta. Aina vieraillessamme isovanhemmillani, hän niin mielellään katselee ja sylittelee tyttöjämme. Hänestä oikein huomaa, kuinka paljon hän välittää noista pikkuisista tättäröistä. Ja meistä isommistakin, sekä kaikista sukuun tulleista siipoistakin.

Yksi tärkeä äänimuisto minulla on papastani; C-kasetilta bittimuotoon siirretty äänitys, jossa hän lukee minulle satuja ollessani neljä, viisi vuotta vanha. Kasetin toisella puolelle oli äänitetty hänen pianonsoittoaan. Nuo tiedostot odottavat hiukan editointia, mutta haluan sen tehdyksi ensi tilassa, jotta pappani voi lukea satuja minun lisäkseni lapsilleni...

Minun supervaarini on rohkea. Hän ei pelkää kuolemaa, ei kipuja. Hän on ollut jo kauan sinut sen kanssa, mitä tuleman pitää. Suurin suru hänellä on, että joutuu jättämään mummoni yksin. Yhteistä aikaa heillä on enää vähän, mutta liki kuusikymmentä vuotta sitä takana. Silti isovanhempieni hurtti huumori vielä kukkii. Tässä reilu viikko sitten mummoni oli tullut sairaalaan pappaani katsomaan, kun pappa kertoi, että sängyn vieressä olevaa pissapussia tyhjennettäessä hoitaja oli onnistunut valuttamaan pussin sisällön lattialle. Pappani totesi mummolle, että olipa hyvä, ettet tullut tänne juuri silloin ja liukastunut ja saanut kalloasi halki. Minustahan olisi tullut leski! Me kaikki läheiset olemme nauraneet juttua kovasti, sillä niin tyypillistä huulenheittoa se oli. : D

Nytkin sairaalassa ollessaan hän on hyvällä mielellä, ruoka maistuu, veriarvot täysin kohdallaan, kivut hallinnassa ja kaikki hyvin. Silti loppu voi tulla minä päivänä tahansa, sillä tauti etenee sisäpuolella pikkuhiljaa. Tapasimme eilen pappani koko perheen voimin. Siitä jäi hyvä mieli, vitsailimme entiseen tapaan, mutta emme kaihtaneet myöskään tosiasioita. En voi tietää, oliko se viimeinen tapaamisemme. Toivon ettei, mutta jos oli, niin toivon vaarini toteuttavan toiveeni, että tulisi vierailemaan sitten jälkeen päin uniini, koska ikävä tulee olemaan suuri. Suren menetystäni etukäteen, koska tiedostan niin selvästi sen laajuuden. Papastani en ole huolissani; hänellä asiat ovat, ja tulevat olemaan, hienosti.

Kuopuksen kortti ja hiukan elämää

Onpa taas vierähtänyt aikaa edellisestä jutusta. Ja silti olen edelleen samassa aiheessa... Sain vihdoin ladattua kuvan kortista, jonka tein ihanalle kultatähdelleni kolmivuotissyntymäpäiville. Tyttönen tykkäsi kortista ja minusta oli ihana sitä tehdä, vaikka pikkutunneille se taas meni.

Kuva on tällä kertaa rajaamaton ja käsittelemätön, sillä koneemme, missä kuvankäsittelysoftat sijaitsevat, on "kaput" tällä hetkellä.

Rakas Pikkusisko 3 vuotta.

Alkaa tuntua vanhalta virreltä, mutta harvinaisen vähän aikaa ja jaksamista on ollut viime aikoina tänne kirjoitella. Bussimatkoilla kyllä puhelimen kautta luen muiden blogeja, mutta sitä kautta ei kyllä kommentteja viitsi jättää, eikä omia juttuja kirjoitella.

No, eipä tässä kovasti mitään ole tapahtunutkaan. Mutta silti monenlaista asiaa päässä pyörii. Eniten ehkä se, että erittäin rakas pappani on nyt terminaalivaiheessa syöpäsairaudessaan ja huonot uutiset voivat yllättää minä päivänä tahansa. Kävimme perheeni kanssa häntä ja mummoani katsomassa pari viikkoa sitten. Ihanaa oli nähdä ja hän edelleen aivan samanlainen kuin ennen; sairaus ei päälle päin juuri näy. Hyvällä mielellä hän oli sairaalassa; ei ollut mitään hätää. Nyt jännäämme, että ehdimmekö vielä juhlia hänen 80-vuotissyntymäpäiviään viikonloppuna sairaalassa. Pappani on itse suunnattoman rohkea, ei pelkää kuolemaa, ei kipuja. On sinut tämän asian kanssa. Me muut emme taida olla.

Sen lisäksi mielessä pyörii ensi viikon talvilomareissumme. Ei kyllä tunnu niin järin tärkeältä tuo matka Vuokattiin, mutta sitäkin pitää suunnitella ja ennen kaikkea pakata ennen perjantaita. Ja onhan siellä tietenkin hauskaa; meillä on aina hauskaa äitini, siippansa ja siskoni perheen kanssa. Pitkä reissu tulossa, kun käymme matkan varrella appeni luona (yöpymässä lähinnä), pappani juhlissa (toivottavasti, toivon kovasti, että ehdimme), josta jatkamme määränpäähämme. Siellä mökkeilemme lähisuvun kanssa sitten viikon kaikenlaisten talvilajien parissa uimista unohtamatta.

Blogini on siis lomalla viikonlopusta seuraavan viikon loppuun. Ei sillä, että sitä huomaisi tällä nykyisellä päivitystahdilla...