Minulla on
supervaari, äitini isä. En kutsu häntä vaariksi tai papaksi, vaan etunimellä, kuten kaikkia isovanhempiani, sillä hänestä tuli isoisä vasta 41-vuotiaana. Se on minun ikäni reilun kahden vuoden päästä! Ei siis pappa mikään papparainen silloin ollut, eikä vielä 80-vuotiaanakaan.
Vaarini on aina ollut sellainen
turvallinen, puolustava isähahmo huolehtimassa lastensa, lastenlastensa ja lastenlastenlastensa perään. Kukaan ei voisi olla meistä ylpeämpi kuin sukumme kantaisä yhdessä
isoäitini kanssa. Mutta on hänessä toinenkin puoli, terässellainen. Hän on
luonteeltaan sotilas, vaikkei sotilashommissa ollutkaan.
Suoraselkäinen, miehekäs ja karskikin. Luotettava. Karismaattinen.
Työuransa hän teki edustustöissä silloisen ajan mukaan kosteiden lounaiden ja sikarien parissa mummoni ollessa kotona kolmen tyttären kanssa. Niiltäkin ajoilta löytyy kaikenlaisia urotekoja kerrottavaksi. Vaarini nauttii suuresti jakaessaan tarinoitaan kuulijoilleen. Hän on aina ollut myös aika
tulisieluinen tyyppi, aina valmiina syöksymään barrikadeille korjaamaan vääryyksiä, silti hemmotellen mummoani näyttäen sanoin ja teoin kuinka ihana nainen hän on, ja kuinka paljon mummoani rakastaa. Vieläkin kertoo.
Isovanhempani keväällä 1952.
Hän on myös
taiteellinen sielu, pianonsoittaja. Hänen 1920-luvun Grotrian Steinwegillään, pianojen Rolls Roycella, opettelin nuotteja kuusivuotiaana. Hänen esimerkkinsä innoittamana aloitin pianonsoiton kymmenvuotiaana. En tosin jatkanut kuin muutaman vuoden, kunnes löysin hevoset, mutta rakkaus pianomusiikkiin ja pianoihin säilyi. Ikinä en tietenkään oppinut soittamaan tai improvisoimaan niin hienosti kuin pappani, joka soitteli pianoa omaksi ilokseen, ja välillä kuulijoidenkin iloksi joskus pianobaareissa käydessään.
Vaarillani on myös
poikkeuksellinen fysiikka. Hänen elämäntyylillään joku muu olisi jo haudassa. Häneltä muun muassa halkesi munuainen hänen liukastuttuaan rasvaläiskään autokorjaamon montun reunalla. Ja joku muu olisi kaikkien niiden kosteiden lounaiden ja illallisten jälkeen jo kuollut maksakirroosiin, mutta vaarillani ovat kaikki maksa-arvot ym. pysyneet aina loistavina. Kumma juttu.
Yksi sankaritarina liittyy saunassa liukastumiseen, jonka seurauksena vaarilleni tuli jalka hyvin kipeäksi. Hän kärsi, käveli ja sinnitteli parin kuukauden ajan, kunnes totesi, että kai sitä pitää lääkäriin mennä, koska jalka ei tunnu paranevan. Lääkäri totesi akillesjänteen katkenneen, eikä pappani olisi kuulemma pitänyt pystyä edes kävelemään jalalla. Ilmeisesti kipukynnys oli niin suuri, että kävely onnistui. Jalka jouduttiin sitten leikkaamaan, koska jänne oli parissa kuukaudessa jo ehtinyt lyhentyä sen verran, että se piti venyttää paikalleen.
Hyvä tuuri oli matkassa papallani kuusikymppisenä, kun tuli sydänvaivoja, ja hän pääsi ohitusleikkaukseen. Neljän ohituksen jälkeen sydän taas pelitti, on pelittänyt jo kaksikymmentä vuotta. Täydellä teholla.
Omien lasteni myötä oli suunnattoman hienoa huomata, kuinka pappakultani on myös
ihana, tunteellinen pehmo!
Isosiskon ristiäisten jälkeisenä päivänä isovanhempani tulivat vielä meillä käymään. Istutin silloin pappani sohvalle ja tökkäsin vauvan hänen syliinsä ihka ensimmäistä kertaa. Pappani ihan suli silmissä, piti lapsenlapsenlastaan siinä sylissä ja sanoi, että kylläpä tämä tuntuukin mukavalta. Aina vieraillessamme isovanhemmillani, hän niin mielellään katselee ja sylittelee tyttöjämme. Hänestä oikein huomaa, kuinka paljon hän välittää noista pikkuisista tättäröistä. Ja meistä isommistakin, sekä kaikista sukuun tulleista siipoistakin.
Yksi tärkeä äänimuisto minulla on papastani; C-kasetilta bittimuotoon siirretty äänitys, jossa hän lukee minulle satuja ollessani neljä, viisi vuotta vanha. Kasetin toisella puolelle oli äänitetty hänen pianonsoittoaan. Nuo tiedostot odottavat hiukan editointia, mutta haluan sen tehdyksi ensi tilassa, jotta pappani voi lukea satuja minun lisäkseni lapsilleni...
Minun supervaarini on
rohkea. Hän ei pelkää kuolemaa, ei kipuja. Hän on ollut jo kauan sinut sen kanssa, mitä tuleman pitää. Suurin suru hänellä on, että joutuu jättämään mummoni yksin. Yhteistä aikaa heillä on enää vähän, mutta liki kuusikymmentä vuotta sitä takana. Silti isovanhempieni hurtti huumori vielä kukkii. Tässä reilu viikko sitten mummoni oli tullut sairaalaan pappaani katsomaan, kun pappa kertoi, että sängyn vieressä olevaa pissapussia tyhjennettäessä hoitaja oli onnistunut valuttamaan pussin sisällön lattialle. Pappani totesi mummolle, että olipa hyvä, ettet tullut tänne juuri silloin ja liukastunut ja saanut kalloasi halki. Minustahan olisi tullut leski! Me kaikki läheiset olemme nauraneet juttua kovasti, sillä niin tyypillistä huulenheittoa se oli. : D
Nytkin sairaalassa ollessaan hän on hyvällä mielellä, ruoka maistuu, veriarvot täysin kohdallaan, kivut hallinnassa ja kaikki hyvin. Silti loppu voi tulla minä päivänä tahansa, sillä tauti etenee sisäpuolella pikkuhiljaa. Tapasimme eilen pappani koko perheen voimin. Siitä jäi hyvä mieli, vitsailimme entiseen tapaan, mutta emme kaihtaneet myöskään tosiasioita. En voi tietää, oliko se viimeinen tapaamisemme. Toivon ettei, mutta jos oli, niin toivon vaarini toteuttavan toiveeni, että tulisi vierailemaan sitten jälkeen päin uniini, koska ikävä tulee olemaan suuri. Suren menetystäni etukäteen, koska tiedostan niin selvästi sen laajuuden. Papastani en ole huolissani; hänellä asiat ovat, ja tulevat olemaan, hienosti.