perjantai 3. kesäkuuta 2022

Hajanaisia mietteitä puolikuntoiselta keväältä

Olen tehnyt viimeisen kolmen kuukauden aikana vähemmän töitä kuin pitkään aikaan: korona jätti hiukan epätasapainoa kehooni. Siispä ajallisesti minulla on ollut enemmän aikaa pohtia, ainakin periaatteessa. Toipumisen alkuvaiheessa keskittyminen oli minimaalista, kuten myös jaksaminen, enkä jaksanut edes lukea kirjoja. Lehdetkin kangersivat. Katsoin lähinnä suoratoistopalveluista sarjoja ja makasin sohvalla, kun muutaman tunnin työpäivästä selvisin.

Kevät meni jotenkin ohi, ja nyt onkin jo kesä. Vointini on parempi - siitä kertoo myös viime aikojen kaksi luettua kirjaa, joista toisen 650-sivuisen hotkaisin yhtenä kauniina lauantaina, kun oli mahdollisuus ottaa lunkisti eli lähinnä lukea. Se kertoo jo, että keskittymiskykyni alkaa palautua, samoin jaksaminen.

Olen myös käynyt niin sanotusti kivoissa riennoissa, en niinkään juhlimassa, mutta blogiystävieni (nyk. ystävieni) kanssa aarrekarttapäivää viettämässä, komediaklubi-illassa ja elokuvissakin. Ja puutarhamyymälässä. Lauantaina olemme menossa ensimmäistä kertaa vuosiin lakkiaisiin ja seuraavana viikonloppuna juhlimme pienimuotoisesti pyöreitä kotosalla. Elämä alkaa taas aktivoitua.

Mutta se on tiedättekö jännä juttu, että vaikka sairaana tai puolikuntoisena viikkokausia hoippuessa ja lääkärissä ja laboratoriokokeissa ravatessa on ollut huolta ja ihmetystä, että eikö mitään vieläkään löydy, ja jos ei löydy, niin milloin tämä loppuu, olen ollut kumman kärsivällinen ja useimmiten ihan tyytyväinenkin kotona jumittaessa.

Jollain tapaa ollut ehkä sama fiilis kuin silloin, kun korona oli uutta: sai jäädä kotoa käsin tekemään töitä, tuli lisää vapaa-aikaa työmatkakulkemisen jäätyä pois ja niin edelleen, miinuspuolena tietysti nyt, ettei ole jaksanut paljon mitään, mitään kivaakaan tekemistä. Toki on ollut myös hyviä uutisia, jotka ovat osaltaan lisänneet kärsivällisyyttä: olen monelta osin erittäin terve!

Mutta johan nyt koronan takia sitä sorttia on ollut jo pari vuotta tarjolla, ja silti olen jaksanut lojua lähes toimettomana. Olen miettinyt syitä tälle, ja yksi selkeä syy on, että minä viihdyn kotona. Olen kaikkein mieluiten kotona, vaikka kyläilykin on kivaa. Kotona on aivan ihanaa. Vielä parempi, jos saisi olla enemmän yksin kotona. Koronahan tuotti sen, että meillä on ollut kaksi aikuista lähes koko ajan kotona yli kahden vuoden ajan, ja osin lapsetkin. Se on ollut tosi hyväkin juttu (etenkin alussa), mutta pitkän päälle vähän puuduttavaa.

Koska mieleni on ollut kuitenkin aika rauhallinen, tietyistä perheenjäsenten haasteista murehtimisesta huolimatta, täytyy epäillä, että jostain syystä olen tarvinnut tätä pakollista pysähtymistä, tai ainakin hidastamista. Kun keho ei pysy vauhdissa mukana, pakko on mielenkin levätä, kun ei jaksa edes lukea ja itseään sivistää millään tavalla.

En ole siis laittanut kotia kuntoon (liian raskasta), en ole laittanut vielä myöskään vaatekaappia kuntoon (liian raskasta), enkä ole laittanut kuormittunutta mieltäkään kuntoon, ainakaan tietoisesti (liian raskasta pohdittavaa). Olen levännyt.

Ja siitä levosta on virinnyt pikkuruisia oivalluksia arjen keskelle. On vahvistunut ymmärrys siitä, että tarvitsen aikataulutonta aikaa enemmän palautuakseni työviikosta ja arjesta. Sen olen jo aiemmin huomannut, että voin paremmin, jos viikonloppuna on sovittua menoa tai puuhaa vain toiseksi päiväksi, ja toisena saa nukkua rauhassa, eikä ole paineita suorittaa - korkeintaan pistää pyykkiä pyörimään tms.

Tämän vajeen olen tajunnut jo vuosia sitten: tarvitsen todellisuudessa hyvin paljon yksinoloaikaa kompensoidakseni ihmiskeskeistä ja sosiaalista työtäni. Aikaa vain olla omien ajatusten keskellä ilman keskeytyksiä. Haasteeni on tietysti se, että elän perhe-elämää, eikä yksinolo kotona ole niin helposti järjestettävissä, jos ympärillä riehuu pandemia ja sen myötä lockdown.

Tarvitsen ehdottomasti enemmän kivaa tekemistä päiviini. Jokaiseen päivään. Pientä kivaa, joka ei vaadi mahdottomia panostuksia puitteisiin tai lähtemiseen. Kuten korttiaskartelua, jota en olekaan tehnyt aikoihin. Tai leikkokukkakimppujen tekemistä, tai tähän vuodenaikaan kesäkukkien laittoa ja hoitoa ulkona. Tai omia cappuccino-hetkiä lehden kera terassilla tai ulkona.

Keho kertoo, että se tarvitsisi myös liikuntaa, joka on ollut viime aikoina rajoitettua, mutta jo ennen sairastumistanikaan en ollut kovin innokkasti liikkumassa vaan aiemmat liikuntaharrastukset olivat hiipuneet. En ole luonnostani yhtään liikkuva, koska olen niin hyvin mukavuudenhaluinen ja laiska, kun johonkin sohvaan pääsen istumaan. Käytän aina mieluummin päätäni kuin kehoani, mutta se ei taida olla kovin pitkä tie.

Ruokahaluni oli pitkään jollain tapaa vajaa, mutta haju- ja makuaisti ovat koko ajan olleet ennallaan. Samoin makeahammas. Sen olisin toivonut katoavan, ja että olisi tehnyt mieli vain terveellisiä juttuja, mutta ei. Suklaa, lakritsa ja jäätelö, suurimmat iloni sohvalla maatessa sarjoja katsellessa, ovat tuoneet mielihyvää päiviini, kun ei ole jaksanut muutakaan kivaa tehdä. Mutta on tässä nyt herkuteltu jo kolme kuukautta erityisesti ja se alkaa tuntua ja näkyä.

Vuoden alussa ajattelin, että keväällä ulkoilen ja liikun paljon, niin olen juhannuksen jälkeen ulkomaan reissullamme sitten hyvässä kunnossa kävelypäiviä ajatellen, ja ehkä jopa mahdun kesävaatteisiini. Se suunnitelma nyt meni mönkään heti maaliskuussa.

Jäljellä on näitä "pitäisi"- ja "pitäisi" -asioita. Jotka perinteisesti riivaavat meiltä ja aiheuttavat suuresti syyllisyyttä siitä, ettei saa niitä aikaan. Ja tuollainen syyllisyys kuormittaa ihan turhaan ihmistä.

Nyt, kun minut on suurelta osin julistettu varsin terveeksi, olisi oiva hetki ottaa tästä onkeeni ja alkaa ylläpitää tuota arvokasta terveyttä tavalla tai toisella tai monella. Toivon sen olevan helpompaa nyt, kun olen saanut lepuuttaa osin myös kuormittunutta mieltäni fyysisen levon ohella.

Tuntuu kuin olisin kerännyt voimia täällä kotona ollessa, mutten niinkään fyysisesti vaan nimenomaan mielenvoimia. Mieli on ollut viime aikoina hyvä, enkä ole tuskaillut sairastamista lainkaan, paitsi sitä, ettei löytynyt syytä, mutta nyt, kun syy on sairastetussa koronassa ja sen jälkeen päälle jääneessä lämmönsäätelyn häiriössä, ei tarvitse miettiä muuta kuin että kuinka pitkään tämä jatkuu.

Ja koska lukeminen sujuu jo niin hyvin, koen, että se normaaliminä alkaa jo tulla esiin. Puuhastelut kotihommien muodossa ovat luonnistuneet jo paremmin ja olen jaksanut niitä yhtäjaksoisesti pidempään. Mutta on tässä vielä matkaa: kun alan miettiä syksyä ja normaaliarkeani töissä, toimistolla ja kotona, tuntuu hiukan vaikealta. Miten ikinä jaksan palata entiseen tahtiin? Sama ajatus lienee monella muullakin etätyötä korona-aikana tehneellä.

Ja se suurin oivallukseni, joka kirkastui myös aarrekarttaani tehdessä: ehkä tahdin ei tarvitse olla enää sama kuin ennen koronaa? Maailma on muuttunut. Minä olen muuttunut. Saa tehdä enemmän etänä, koska työnantaja on joustava ja ymmärtää eri elämäntilanteita. Itse voin laatia työpäiväni lomaan hetkiä, jolloin jo alkaa palautuminen: 15 minuutin lenkki korttelin ympäri keskellä päivää, tai viiden minuutin tauko katsellen puutarhaa tai kaukaisuuteen, tai hellitellen kania. Ehkä välillä vaikka pidempi lounastauko jossain lähitienoon ravintolassa.

Lisää kivoja, lataavia hetkiä pitkin päivää, riittävästi yksinoloa (järjestelykysymys elämäntilanteessani), riittävästi ulkoilmaa raikastamaan ajatuksia ja laittamaan veren kiertämään, sopivasti toimistopäiviä, jotta kohtaamisista siellä saa energiaa ja inspiraatiota, edelleen kauneutta ympärilleni sen mukaan, mitä silmä toivoo. Sellaista.

Ehkä se onkin vähän yksinkertaisempaa elämää, jota peräänkuulutan tässä. Ei voi tietää vielä, koska fiilis ja ajatukset ovat vasta muotoutumassa. Ja se on ihan ookoo, pikkuhiljaa hyvä tulee.

lauantai 9. huhtikuuta 2022

Vanhasta eroon, tilaa uudelle - Urheilupaidat - karsintakierros 2

 Aloitin oman versioni konmarituksesta huiveista ja työn alla on seuraava vaatekategoria eli urheiluvaatteet, ja niistä urheilupaidat. Ensimmäinen osa urheilupaitojen karsimisesta on täällä. Lähtökohtana on 24 paitaa, joista on 14 paitaa päätynyt toistaiseksi kyllä-kasaan. Varaan oikeuden muuttaa mieltäni milloin vain kyllä-, ehkä- ja ei-kasojen sisällöstä. ;) 

Tästä lähdettiin: 24 urheilupaitaa.
Ensimmäisessä vaiheessa onnistuin vaatteiden kokeilemisen kautta siirtämään ei- ja ehkä -kasaan 10 vaatetta. Nyt käyn läpi kyllä-pinoni 14 paitaa laji- ja vuodenaikamielessä. Tarvitsenko todella niitä kaikkia, vaikka mahtuvatkin päälle?
14 kyllä-pinon paitaani

Kyllä-kasan oikeutus

Kyllä-kasani jaottelin kolmella eri perusteella: mind & body -lajit, muu sisäliikunta, ulkolajit. Alhaalla vasemmassa kuvassa värimaailmakin kertoo, että kyseessä on rauhallisten lajien pino. Siinä on toppia, t-paitaa, puolipitkää hihaa ja pitkää hihaa. Sopivat sekä joogaan että pilatesiin. On vilpoisempaa ja lämmittävämpää. Esimerkiksi joogassa voi tulla hiki joogatyypistä riippuen, jolloin löysät toppi ja t-paita toimivat, mutta pilatesissa joskus on hiukan viileä, jolloin pitkähihainen löysä paita on parempi. Neljä alinta paitaa olen ostanut alun perin joogatarpeisiin; ylin vihreä viime syksyn hyvin edullinen ostos Ellokselta on sopiva pilatekseen.

Oikeassa kuvassa alla on yksi toppi ja neljä t-paitaa. Toppi on niin ohutta kangasta, että olen käyttänyt sitä toisen treenipaidan alla, niin ei napa vilku ylösalaisinliikkeissä. T-paidoista pari on melko uusia, hyvin edullisia Ellos-ostoja niinikään, ja ovat sopivia sekä joogaan, pilatesiin että vähän vauhdikkaampiinkin lajeihin, koska helmassa on hiukan tiukempi resori.

Takimmainen t-paita on vanha, todella vanha Lidlin ostos, oikeastaan kuuluisi jättisuurien treenipaitojen kasaan. Se on lemppari mökkiurheilupaitani kesällä: kun lähtee rannasta kävelylle mökkitietä pitkin, siellä on yleensä kuuma ja tuo hyvä, löysä paita on oikein käyttökelpoinen siellä. Siksi en sitä heitä pois, vaikka se tosiaan on vanhempi kuin toinen tyttäreni.

Oikean kuvan keskimmäinen, fuksianpunainen ohut Stadiumin treenipaita meinasi joutua ei-pinoon, mutta koska säilytän samanvärisen topin, ne käyvät väriltään yhteen ja keksin käyttöä niille kyllä.
Minulla on kaksi talvella ostamaani pitkähihaista treenipaitaa (alla vasemmalla), jotka sopivat fleecen alle hiihtäessä/lasketellessa ja keväällä ja syksyllä sellaisenaan tai tuulitakin alle. Aivan älyttömän hyvät Niken paidat, joista tykkään paljon!

Kuvassa alla oikealla ovat ne kaksi leveätä Raiskin treenipaitaa, jotka ovat nättejä, mahtuvat todella väljästi päälle, ovat kesäkävelyillä vilpoisia ja lepattavia, kuten aiemmin mainittu Lidlin ikuisuuden vanha treenipaita. MUTTA: kun tarkemmin ajattelen, en pidä siitä, miltä minusta tuntuu niitä pitäessä. Tunnen pukeutuvani telttaan, joka lepattaa ympärilläni. Vaikka ne ovat laatumerkkiä, joudun kyllä miettimään hyvin tarkkaan, haluanko niitä jatkossa enää käyttää. Olen käyttänyt niitä tanssillisessa jumpassa, mutta fiilikseni niissä oli aina jotenkin ylileveä. Ehkä-kasaan siis.

Ehkä-pinon perkausta

Toinen karsintakierros ehkä-vaatteiden osalta tarkoittaa, että mietin, onko siellä hiukan ahtaiden paitojen joukossa joku lemppari, jonka haluaisin ehdottomasti säästää "laihempia päiviä" varten, tai mitä teen isoille paidoille, jotka pinoon juuri lensivät.

Ja kyllä siellä on lemppareita. Alla kuvan vasemmassa alareunassa on Röhnischin musta t-paita, joka on niin pehmoinen ja ihana, että sitä on tosi kiva pitää päällä. On ajaton ja hyvä malli, jos itse olisin hiukan pienempi. Ehdoton lempparivaate siis. Toinen musta t-paita, jota mietin, on vasemman reunan toiseksi ylimmäinen Umbron treenipaita, joka on hiukan paksumpi, napakampaa materiaalia, ja josta tykkään myös. Oikealla alhaalla on kolme treenitoppia, joista kaikista olen tykännyt kyllä. Keskimmäinen, oranssiin vivahtava hihaton paita on hyvinkin tiukka, mutta on toiminut talvella fleecen alla, kun ei ole tarvinnut hihoihin niin paljoa lämpöä. 

Oikeastaan toppien kanssa olen hiukan sillä kannalla, että ne ovat käytännöllisiä silloin, kun haluan pitää niitä jonkun toisen treenivaatteen alla, esim. löysien joogapaitojen alla. Taidan siirtää neljänteen "säästettävien, mutta juuri nyt liian ahtaiden" pinoon mustan ja oranssihtavan topin sekä kaksi mustaa treenipaitaa.

Ja ei-kasahan näyttää nyt siltä, että kahdeksan vaatetta lähtee kokonaan pois.

Lopputulos toiselta karsintakierrokselta

Kyllä-pinossa on enää 12 treenipaitaa. Ei-pinossa 8 paitaa. Eikä enää yhtäkään ehkä-pinossa. Sen sijaan varastoon menevään säästettävien pinoon siirtyi 4 pienehköä lempipaitaa odottamaan "ohuempia" päiviä. Ja jos vuoden päästä ne ovat vieläkin siellä, nakkaan pellolle ne kaikki!

Seuraava karsinta onkin työläs, sillä se on urheiluvaatteista trikoot ja verkkarit. Niitä on historiallisista syistä paljon, niitä ei ole 2015 vuoden jälkeen karsittu, ja ne pitää kaikki kokeilla jalkaan. Huh huh! Siihen pitää kerätä hetki voimia!

perjantai 8. huhtikuuta 2022

Vanhasta eroon, tilaa uudelle - Urheilupaidat - analyysi ja karsintakierros 1

 Päätin jatkaa varsin hyvin alkanutta materian karsintaani seuraavaksi hyvin vähän käytettyjen vaatteideni ryhmään eli urheiluvaatteisiin. Ensimmäisenä vuorossa siis urheilupaidat.

Ollakseni niinkin liikkumaton ihminen kuin olen nykyään, löysin itseltäni yhteensä 24 urheilupaitaa! Tässä luvussa ei ole mukana erilaiset kerrastot tai välikerrosfleecet, vaan nämä paidat ovat heti iholla. Siis 24 paitaa.

Nyt nolottaa

Tässä kohtaa iskee häpeä. Olen konmarittanut urheiluvaatteeni vuonna 2015 jo kerran ja siellä jälkeen-kuvissa näkyy samoja vaatteita, joita tässä edelleen hilloan. Ja aivan samalla tavalla aloitin tekstin, että "ollakseni niinkin liikkumaton ihminen" ja ihan samalla lailla toivoin lopussa karsimisen johtavan siihen, että uutta virtaa tilalle, uusia elintapoja tms. Ja ongelmana silloinkin oli lihominen, ja että tarttis laihtua, kun se tulisi halvemmaksi kuin ostaa jatkuvasti uusia, isompia vaatteita. Eli mikään ei ole siis muuttunut vuodesta 2015, ei yhtään mikään.
Vuonna 2015 urheiluyläosia oli 21 kappaletta, joista viisi karsin silloin pois, eli 16 kpl. Nyt seitsemän vuotta myöhemmin, niitä on taas 24 kpl. Huoh. Tosin tekniset paidat ovat tosi kestäviä. Harvan olen joutunut heittämään pois siksi, että olisi mennyt rikki tai huonoksi.

Huomasin kyllä, että kasassa on urheilupaitoja ajalta ennen lapsia, ja esikoiseni on jo 16-vuotias... Kohtuuvanhaa tavaraa siis löytyy. Muistan, että viime kierroksellakin dilemmani oli, etten ole kovin lajiuskollinen, vaan jos liikun, niin mielellään ei samaa sorttia montaa kertaa viikossa, vaan eri lajeja vaikka kerran kutakin. Sehän tarkoittaa hiukan eri vaatimuksia vaatetukselle myös.
Korona ikävä kyllä on pysäyttänyt kaiken harrastamisen satunnaisia kävelylenkkejä lukuunottamatta. Ratsastus jäi vuosi sitten tauolle vähän vahingossa, enkä ole saanut sitä elvytettyä. Huomasin kyllä, että aerobisen huonon kuntoni takia ratsastaminen oli aika raskasta, koska taitoa löytyy enemmän kuin kuntoa, niin eihän sitä sitten halua vaan käyntiä mennä, vaan treenata kunnolla. Ja sen tuloksena kyllä tuli päänsärkyä ja sykkeet nousi pilviin, mikä ei ollut sitten enää kivaa.

Menneitä lajejani näitä vaatteita tarkastellen on mm. juoksu, kävely, zumba, muut jumpat, jooga, pilates, ratsastus, talvella hiihto. Näistä viimeisen vuoden aikana olen harrastanut ainoastaan kävelyä, pilatesta, ratsastusta ja hiihtoa. Joskus kyllä kaipaan zumbatunneille, koska tanssityyppiset tunnit on ihania, varsinkin lattarimusiikin tahtiin vedetyt.

Kokeilun kautta karsintaa

Järkkäsin ensin vaatteet kokojärjestykseen, koska kaikkia piti kokeilla. Kokoni on kasvanut usean vuoden kuluessa ja väljyys tullut tärkeämmäksi ja tärkeämmäksi - ettei mikään purista. Siispä minulle tuli kolme eri koon kasaa: koko L/42, koko XL/44 ja 46. Huomaan, että olen hankkinut 46 koon paitoja väljyyden vuoksi. Mahtuisi pienemmätkin päälle, mutta jos yhtään tulee makkarankuorifiilis, ei vaatetta halua pitää.

Vasemmassa kuvassa kaikki 42-kokoiset, oikeassa 44-kokoiset ja alimpana kaikki 46-kokoiset.
Kaikki vaatteet mahtuivat päälle. Pari oli ikävän makkarankuorimaisia, useampi ehkä-kasassa hiukan liian tyköistuvia ja kaikki 44- ja 46-kokoiset olivat mahtuivat passelisti. Parista 42-koon t-paidasta tajusin, että ne olivat Raiskin plus-malliston kokoa 42 ja ilmankos ne olivat alun perinkin tuntuneet jotenkin jo vähän liian leveiltä minulle. Esim. joogassa epäkäytännöllisiä, koska alaspäin katsovassa koira -asanassa helma valuu kohti päätä ja vatsa paljastuu, mutta kesäisillä kävelylenkeillä mukavan vilpoisia kaikessa väljyydessään. Kuvissa ne ovat kuitenkin tuossa 42-kasassa.

Pois- & ehkä -kasa

Pelkän kokeilukierroksen perusteella laitoin vähän liian kurveja hivelevät topit ja paidat pois/ehkä -kasaan. Ehkä-kasaan siksi, että ne kaikki silti mahtuvat ja joitakin toppeja voisi käyttää löysempien paitojen alla - eivät rullaudu pää alaspäin ollessa leukaa kohti. Ja kai minä elättelen toivoa, että joskus olisikin tuo omenamassu edes vähän kapoisempi. Ei tarttisi olla edes paljon, niin moni paidoista passaisi ihan hyvin.

Ja neljä t-paitaa ovat tosi hyväkuntoisia, joku jopa ihan lemppari, mutta vähän liian "nuolevia", joten joko pois- tai ehkä-kasa on oikea paikka niille. Yhteensä 10 paitaa ja toppia päätyi tähän kasaan.
Pois- ja ehkä -kasa 10 kpl
Hiukan haikeudella laitan naftien kasaan kaksi pitkähihaista juoksupaitaani (alla ylempi kuva). En ole vuosiin enää juossut, ja nykymuodin urheiluvaatteet ovat helmastaan pidempiä kuin nämä - eli vatsa juuri ja juuri peittyy. Ei käyttöä näille toistaiseksi.

Ainoa suoraan roskiin menevä paita on (alla alempi kuva)- tosi löysä t-paita, oli löysä jo vuosikausia sitten, ja joka on nuhjaantunut, koska on puuvillaa ja elastaania. Koko XXL ei vastaa mielestäni nykykokoa, on ehkä ennemmin XL.

Johtopäätös

Tämän ensimmäisen karsintakierroksen jälkeen minulla on 14 urheilupaitaa toistaiseksi kyllä-kasassa, 9 ehkä-kasassa ja yksi suoraan poismenevien kasassa.

Näitä täytyy vielä karsia, ehdottomasti. Kyllä-kasaa aion käydä läpi laji- ja vuodenaikamielessä, ja lopuksi myös lempparivaatemielessä. Tuosta Konmarin tärkeimmästä periaatteesta, että tuottaako joku yksittäinen vaate tai tavara iloa, joudun vaatteiden kohdalla joskus tinkimään, koska silloin, kun ihminen on omenamallinen, ei aina ole niin helppoa löytää sopivia vaatteita, ja joutuu ehkä pukeutumaan ei-niin-lemppareihin vaatteisiin tarpeen tullen, jos ei ehdi kauppoihin.

Sekin päätös odottaa, että säästänkö ehkä-kasasta hiukan ahtaita paitoja ja toppeja laihtumisen varalle vai en. Aina olen niin tehnyt, mutta joka kerta mietin, että entäs jos laihdunkin, niin haluanko sitä enää mitään vanhoja vaatteita ottaa käyttöön. Tuumaan kyllä, että ihan lempparipaidat voisi säästää, koska sitähän on iloinen, jos sellaisiin mahtuu pitkästä aikaa. Ja ne paidat, jotka ovat ihan ookoo, eivätkä herätä juurikaan tunteita, voisi sitten surutta pistää pois.

Jatkuu seuraavassa postauksessa...
Tämän hetken kyllä-kasani 14 paitaa.

lauantai 2. huhtikuuta 2022

Mitä kuonaa viisikymppiselle on kertynyt

Täytän tänä vuonna 50 vuotta. Tuntuu hurjalta. Muistan lapsuudesta mummoni, joka 49 vuotta täytettyään totesi monen vuoden ajan, että täyttää tänä vuonna 49 vuotta, eikä enää koskaan sen enempää. Kylläpä hän olikin nuori isoäiti silloin - minä olin 8-vuotias. Itse olen siinä samassa iässä nyt, enkä tunnista itseäni mistään keski-ikäisen naisen kuvauksesta. Mieli on paljon nuorempi. Nyt tuo rakas mummoni on pian 91-vuotias ja edelleen tuntee itsensä tytöksi. Aika ihanaa ja samalla haikeaa - miten ulkokuori muuttuu, mutta sisin ei vanhene samaan tahtiin.

Olen miettinyt kriiseilyjä. Onko minulle tulossa viidenkympin kriisi? Vai onko se jo menossa? Onko pakko kriiseillä?

En tunnista varsinaista kriisiä, mutta jonkinlainen muutoksen tarve on kehittynyt parin viime vuoden aikana. Vuoden vaihduttua päätin, että pitää päästää irti jostain vanhasta, jotta tulisi tilaa uudelle. Solmin jo jonkun langanpään yhteen, hautasin lopullisesti yhden ystävyyden, ja nyt haluan aktivoitua materian karsimisessa. Aloitin huiveistani - mikä jäävuoren huippu se onkaan - ja jatkan muuhun vaatetukseen heti, kun jaksan. Tuntui hyvältä karsia huivit, vaikka nyt ne pois lähtevät kummittelevat vielä täällä jaloissa.

Onko se kriisin merkki, että aikana, jolloin istua kököttää lähes 24/7 kotona, jossa ei saa lainkaan olla yksin, vierailee usein nettikaupoissa hankkimassa alennusmyynneistä kosmetiikkaa, vaatteita ja kenkiä ajalle "sitten, kun palataan toimistolle ja ihmisten ilmoille", vaikka kaapit on täynnä "rätei ja lumpui"? Puhumattakaan kosmetiikasta ja kengistä. Kun ei saa aikaiseksi käydä läpi niitä vanhoja vaatteitaan, jotta näkisi, mihin mahtuu ja mikä sopii vielä omaan tyyliin.

Jotakin varmaan yritän kompensoida; ostaa itselleni hyvää mieltä; hoivata itseäni, kun kukaan muu ei hoivaa. Ostan myös ammattikirjallisuutta ja self-help -tyyppisiä teoksia, mutta ne jäävät lukematta, koska en vapaalla jaksa keskittyä kuin kevyempään someen, lehtiin ja fiktioon. Mistähän se kertoo?

Siitä viisikymppisen kuonasta

Sen olen huomannut, että jo jonkin aikaa olen voinut henkisesti jotenkin huonosti, ja myös fyysisesti - viime vuonna minulta leikattiin sappirakko pois. Olen ihan lempparityössä ja työnantajani on hyvä, työkaverini ekstrakivoja, mutta työ on vaativaa, stressaavaa ja nykyiset palautumisen keinoni mitättömiä, sillä työpäivän jälkeen en jaksa oikeastaan juurikaan mitään kuin istahtaa sohvalle telkan ääreen. Kotihommat painottuvat viikonloppuun, jolloin jaksaa puuhastella enemmän, joskin tuntuu, etten jaksa koskaan tehdä tarpeeksi. Perussiivous js pyykkäys jo väsyttää psyykkisesti niin, etten jaksa enää tarttua projekteihini, tai muihin kivoihin juttuihin. Tosin, meillä jää usein imurointikin seuraavaan viikkoon, lähinnä vessat pesen ja pyyhkeet vaihdan viikottain. Keittiötä pidetään siistinä muruista ja tahroista pitkin viikkoa.

Keskeneräisiä ja aloitusta vailla olevia projekteja löytyy kotoa ja pääkopasta vaikka kuinka paljon. Kotipuolella oli useita vuosia huolta lapsesta, parisuhde ollut sen myötä "pidossa" pitkään, ja vaikka tuntuu menevän monella tavalla paremmin, arki adhd-nuoren kanssa on joskus aika kuluttavaa. Tuntuu, että aiempien huolivuosien jälkeen helpompi ajanjakso onkin tuonut psyykkisen väsymyksen pintaan. Voimavaroja tuntuu olevan aika vähän. Siinä ei auta, että fyysinen kuntoni on ala-arvoinen.

Kaksi koronan vuotta on passivoinut minua valtavasti. Toki etätyö on toisaalta ollut ihanan helppoa ja arkeen tuli lisää aikaa työmatkojen jäätyä pois, mutta etätyössä ei tule automaattisesti taukoja esim. paikasta toiseen siirtyessä, ja Teamsissa istuminen on hyvin kuluttavaa sekä silmille, korville että aivoille takamuksesta puhumattakaan. Liikuntaharrastuksetkin ovat hiipuneet. Ratsastus jäi viime talvena tauolle, pilates joulun jälkeen. Enkä ole kauheasti käppäillyt ulkonakaan. Keväästä odotan kyllä sitä, että pääsee lähiseudun luontopolulle, joka on tosi kiva. Kortteja olen askarrellut vain hyvin harvoin - ilopilkkuina rakkaat Kätsyt eli Kätevät Emännät, joista osan kanssa viimekin vuonna askartelimme jopa kahteen kertaan pidemmän koronatauon jälkeen. Tänä vuonna toivottavasti askarrellaan taas iloisissa merkeissä.

Ehkä se kuona on kaikenlaista epämääräistä tunnetasolla käsittelemätöntä tauhkaa elämän eri osa-alueilla. Jotain kumuloitunutta riittämättömyyden tunnetta ja sitä, ettei koe yltävänsä lähellekään sitä, millainen haluaisi ja voisi potentiaalin perusteella olla, ja tajuaa, ettei tässä kohtaa ole "elämä edessä, tukka takana" kuin joskus aiemmin, ts. kaikki ei olekaan enää itselle mahdollista. Jotkut junat menivät jo. Motivaation puutetta. Liian pitkää historiaa ja ruuhkavuosien aikana hoitamatta jääneitä suhteita, joita ei ole ollut voimia lämmitellä. Liian vähän kivaa puuhaa; liian paljon velvollisuuksia.

Entäs ulkonäköasiat

Nyt tuli mieleen ensimmäistä kertaa vasta rapistuva ulkokuori. Se ei ole tainnut olla niin suuri takaisku kuin voisi kuvitella, koska tulin ajatelleeksi sitä vasta nyt. Kuitenkin tilannehan on se, että elintapoja pitäisi muuttaa siihen suuntaan, että jättäisi sokeria pois ja liikkuisi edes pikkiriikkisen päivittäin, tai edes puoli tuntia muutaman kerran viikossa. Sokeri vanhentaa, tuo kiloja ja liikkumattomuus ei lupaa hyvää vanhoille päiville. Aloitin jopa Muutos-valmennuksen parin muun kokeilun epäonnistuttua viime kesälomalla, mutta se oli tauolla koko syksyn ja on tauolla nyt keväänkin, koska minulla ei yksinkertaisesti ollut kaistaa siihen tahtiin, jolla ohjelmassa työnnettiin asioita ja harjoituksia tehtäväkseni joka viikko. 

Minulle sopisi paremmin joka kuukausi joku yksi uusi tapa ja yksi uusi harjoitus. Kauhistuttaa, että menin sitoutumaan siihen vuodeksi, kun ajattelin kesälomalla löllyessäni, että "no nyt, nyt aloitetaan muutos ja elintaparemppa, nyt on energiaa siihen". Ja loman jälkeen ensin leikattiin sappirakko ja sen jälkeen työpaikalla muuttui asioita. Siitä lähtien on ollut valtavasti hommaa, sairauspoissaoloja ja vähän tukea. Ei vaan pysty miettimään mitään uusia ruokia tai tapoja tehdä toisin, kun on niin töötissä jatkuvasti. Minähän siis vielä inhoan ruoanlaittoa ja meillä mies tekee ehdottomasti eniten ruokaa, joten se onkin hiukan hitaampi projekti saada meille muutoksia ruoanlaittomielessä. Tosin saisin varsin loistokkaan alun, jos yksinkertaisesti vain jättäisin sokeriherkut pois. Sekin jo auttaisi suuresti. Mutta voi, niistä sokeriherkuista saa nopeaa lohtua, mikä onkin juuri yksi ongelmistani, jonka takia tuo Muutos-valmennus olisi niin hyvä, jos jaksaisin vain siihen sitoutua. Muna-kana -ongelma, joka odottaa ratkaisuaan.

Mutta kyllä se ottaa välillä koville, kun peilistä katsoo joku väsähtänyt keski-ikäinen, jonka piirteet ovat pahasti valahtamassa alaspäin ja kilojakin pitäisi pudottaa. Joku sellainen, joka ei jaksa juuri mitään, ja jolle lähteminen melkein mihin vaan on ajatuksena jo aika raskas. Joka ei fyysisesti enää pärjää, kun ei uskalla edes lasketella enää (ei taitoja, ja kauhea kaatumisen pelko). Jonka ratsastajan taidot riittävät kyllä varsin hyvin, mutta fysiikka panee hanttiin - jos laukkaa liian pitkän pätkän, syke nousee liikaa, tai jos ravaa liian pitkään "pomppuravisella" pollella, tulee pää himskatin kipeäksi. Sentään hevosen selkään vielä pääsee, mutta se ei ihan riitä.

Ehkä sellainen epämääräinen muutoksentarve on ollut jo useamman vuoden, mutta se, mitä muuttaa ja miten, on vieläkin muotoutumatta, vaikka hiukset jo lyhenivät ensimmäistä kertaa vuosiin. Varmasti päänsisäinen työ on se suurin, johon en ole jaksanut tarttua kuin paikoitellen - jos luen jonkun inspiroivan tekstin tai kuulen jonkun toisen kokemuksia, saatan mietiskellä ihan muistikirjaan raapustaen jotain syvällisempiä. Mutta aika alussa tässä ollaan, kun mietin, että mistä muutoksen voin, tai jaksan, aloittaa.

Oivalluksia tähän mennessä

Ehkä muutoksentarpeeni ei liity häämöttävän 50 vuoden rajapyykkiin, vaan siihen, että elämäni on ollut jo pidempään jollain tavoin muutoksen tarpeessa. Ehkä tuntuu, että nyt on ollut riittävästi tätä, ja haluan jotain muuta jatkossa. Ammatillisesti tein jo suuren muutoksen aiemmin, mutta nyt tarvitsemani muutos on paljon suurempi - minä! Minä olen muutoksen tarpeessa.

Koska epämääräistä tyytymättömyyttä huomaan monessa asiassa, luulen, ettei ole niin väliä, mistä nurkasta sitä muutosta alkaa nykertää, jos motivaatiota vain löytyy. Ehkä ne syvemmät ja tärkeimmät muutettavat asiat löytyvät sitä mukaa, kun muuttaa jotain pientä ja saa siitä intoa ja iloa jatkaa eteenpäin.

Sen oivalsin myös, että miksi Muutos-valmennus, joka on siis todella hyvä konsepti ja uskon siihen täysin, ei tunnu hyvältä tässä kohtaa. Vaikka siinä mietitään psykologiseltakin kantilta asioita, lähtökohtana on kuitenkin elintavat, syöminen, liikkuminen, uni ym. ja jollain lailla se fokus tuntuu riittämättömältä, jotenkin väärältä tähän hetkeen. Vaikka kuka tahansa tässä jamassa oleva ihminen hyötyy elintapojen tarkastelulta ja muuttamiselta, on yhä enemmän tullut mieleen, että motivaationi on edelleen väärä. En ole löytänyt vastausta tärkeään miksi muutos -kysymykseeni edelleenkään, ja sen kautta vasta löytyy oikea sitoutuminen ohjelmaan.

Tuntuu, että tällä hetkellä minun pitää lisätä iloa ja innostusta tuovia asioita elämääni, jotta elinvoimani akku latautuu. Tällä hetkellä elämässäni on enemmän akkua purkavia asioita, eikä riitä, että niitä vähentää, vaan sinne lataavalle puolelle pitää löytää huomattavasti enemmän asioita. Ja samaan aikaan ajattelin tutustua tarkemmin tunnelukkoihin, joita meillä kaikilla on. Omansa on hyvä oppia tunnistamaan, niin oppii ymmärtämään omia puolustusmekanismejaan sekä reaktioitaan elämässä ja suhteessa toisiin.

Elinvoiman akku

Ei sitten yhtään johtopäätöstä

Olisipa hienoa päättää tämä teksti johonkin pontevaan ja perusteltuun johtopäätökseen, mutta ei niitä nyt syntynyt. Vielä ainakaan. Ennemmin erilaisia ajatuskulkuja, ajatusprosesseja ehkä käynnistyi tämänkin pohdinnan tuloksena ja ne toivottavasti tuottavat jotakin hyödyllistä ajan kuluessa.

lauantai 26. maaliskuuta 2022

Vanhasta eroon, uudelle tilaa - Huivit: Karsintakierros 2

Olen pikkuhiljaa edennyt huivien konmarituksessani toiselle karsintakierrokselle. Muutoksia tuli kaikkiin pinoihin, ja itselleni jopa hiukan yllätyksenä. Huivikonmaritukseni ensimmäinen osa löytyy täältä ja toinen täältä. Mikä on tilanne siis nyt?

Ei-pino kasvoi viidellä huivilla, mutta ne eivät yllätyksekseni olleetkaan täysin niitä, joita olin etukäteen pohtinut. Ei, en kuitenkaan ole siirtänyt ei-kasasta vielä yhtään takaisin ehkä- tai kyllä-kasoihin, mutta sinne ehkä päätyi joku yllärikin.

Nämä karsin pois jo ensimmäisellä kierroksella ja nakkasin juuri roskiin samoin tein
13 ei-kasan huivia. Mukana lasten huiveja, mutta myös pari lempparia sekä käyttämätön juhlahuivi
Näyttää kuvan perusteella, että karsin kovasti väriä pois huivivalikoimastani ja onhan se niinkin. Oikean reunan vihertävä silkkihuivi ja lasten keltainen tähtihuivi eivät sovi väreihini, kuten ei myöskään oikean alanurkan iso Zaran vaaleankeltainen ohut huivi, joka oli jossain vaiheessa ihan lempparini. Juuri siitä syystä päätin luopua huivista, että sen väri kasvojeni vieressä ei ole parhainta minua. Epäilen, etten tulisi sitä enää juuri käyttämään.
Toinen pystyrivi oikealta on taas enemmän oranssin ja persikansävyisiä huiveja, joista alin, kolmionmuotoinen puuvillatrikoohuivi oli aikanaan käytössä samansävyisen siistin t-paidan kanssa. Vaikka edelleen olen sitä mieltä, etten oikein osaa sitä solmia fiksunnäköisesti. Siksi se joutaa pois. Tähtikuvioinen lasten huivi on toki kauniin sävyinen, mutten ole koskaan sitä käyttänyt ja epäilen, ettei sillä ole tulevaisuutta kaapissani. Rivin ylin oranssihtava kukallinen tuubihuivi oli jossain vaiheessa enemmänkin käytössä, mutta se tuubihuivien sitomisen vaikeus...

Pystyrivi toinen vasemmalta on edelleen punasävyjä, ylin lasten pinkki, ohut huivi, jolle en ole löytänyt käyttöä, aika ihana perhostuubihuivi, jossa on reunassa kiva "pykärivi", mutta vaikka sitä mallailin peilin edessä, en keksi sopivaa käyttöä. Ja tuo alin, punainen pashminahuivi Intiasta - se vain ei ole enää minua, vaikka lahja mieheltä olikin.
Vasen pystyrivi on sitten sinisen ja turkoosin sävyjä täynnä, ja vaikka väreinä niistä kovasti tykkäänkin, ylin turkoosi huivi on ruttuista ja sellaiseksi tarkoitettuakin materiaalia, mutta käytin sitä niin paljon muinoin, että kasvoin siitä yli. Turkoosinsävyinen kukkatuubihuivi lähtee pois samasta syystä kuin tuo oranssihtavakin. Sinertävä, lilanhohtoinen juhlahuivi lähtee myös pois, koska en ole sitä vuosiin poiminut juhliin mukaan, joten se on turhake. Ja vihonviimeinen ei-kasan huivi vasemmassa alanurkassa on toinen aiemmin mainitsemistani käyttämättömistä juhlahuiveistani, joka kuvassa ei näytä niin kellertävän kermanväriseltä kuin se oikeasti on. Itselleni sopii paremmin puhdas valkoinen kuin luonnonvalkoinen, joten tälle huiville ei tule olemaan käyttöä edes juhlissa.
Ilokseni tämän karsinnan myötä ehkä-pinoni kutistui kahteen huiviin. Ja ne ovat ne violetinsävyiset, joita jäin miettimään vielä, että eikö tosiaan kyseiselle värille ole enää vaatekaapissani sijaa.
Nämä ehkä-huivit saavat toistaiseksi jäädä vielä mietintämyssyyn muhimaan
Ja lopuksi voittajarivi, 25 huivia, jotka vielä saavat tilaa vaatehuoneessani viedä.
Kyllä-pinon 25 huiviani
Pinoon ylsivät aiemmasta ehkä-kasastani punavalkoraidallinen lasten trikoohuivi sekä vaaleanpunainen pepitaruudullinen niinikään lasten huivi. Tähtikuviollinen hennon vaaleanpunainen iso huivi oli hetken mietinnässä, että pistänkö pois, mutta toisaalta ruskeaa löytyy vaateväreistäni edelleen, joten huivi puoltaa vielä paikkaansa.
Ylläolevista huiveista saattaa vielä päätyä karsintaan alarivin vasemmanpuoleinen harmaa pienikuviollinen iso, pehmeä huivi, jota jossain vaiheessa käytin enemmänkin, mutta nyt voiton on vienyt siitä niinikään harmaa kuviollinen uudehko iso silkkihuivini, joka mahtuu paljon pienempään tilaan ja on viileä kuumalla, lämmin viilellä ilmalla.
Ihan tyytyväinen olen, että jotain väriä sentään jäi nykyhuiveihinkin, kuten tuo oikean ylänurkan turkoosi Marja Kurjen silkkihuivi. Se on aika loistelias ja sitä olen käyttänyt ihan vain villakangastakin kanssa, mutta se sopisi myös juhlaan. Jos niitä juhlia siis joskus olisi.

Uusista huiveista tuon oikean alannurkan murretun sini-beigeraidallisen Becksöndergaardin villahuivin olen miettinyt kesän matkalle aurinkoiseen Italiaan mahdollisia viileitä iltoja ajatellen, jos keksin sille hyvän asun pariksi. Tai sitten rannalle uikkarin kaveriksi tai pareoksi tai tai tai...
Kyllä-pinon tylsempi pääty
Täytyy sanoa, että tällä lailla paloissa otetut kuvat kyllä kertovat, että kyllä-pinoni toinen pää näyttää jokseenkin ilottomalta. Vasemmassa reunassa on mustia juhlahuiveja, jotka kuva kääntää jotenkin tummanharmaiksi. Ylärivissä on myös mustavalkoista, harmaavalkoista, alarivissä hopealurex ja tummanharmaa niittihuivi, jota olen useamman kerran käyttänyt.

Tuo rivistö itse asiassa saa nyt katsottuna miettimään, että minkä vaatteiden kanssa ko. huiveja käytän, ettei kokonaisuus olisi kovin synkkä tai "harmaa". Ja voipi olla, että tuolta tulee sitten vielä jotain karsittua ajan myötä. Se ei olisi lainkaan paha juttu ottaen huomioon, että näitä huiveja on tosiaan tällä erää jäämässä 25 kappaletta minulle.
Kokonaisuudessaan olen tyytyväinen projektiini, koska huivien määrä väheni 44:stä 25:een ja kahteen ehkä-huiviin. Joidenkin asioiden pitää antaa hautua, ja tällä hetkellä on fiilis, että päästyäni näin hyvin alkuun, lisäkarsintaa voi tapahtua hyvinkin pian ja helpommin, kun siihen sai nyt jo tuntumaa. ;)