Olen niitä onnellisia, joilla on asiat todella hyvin. Siis vaikka työni syö nykyään liikaa energiaa antamatta sitä takaisin, on elämäni muilla alueilla asiat todella hyvin: minulla on hieno mies, jota rakastan, ihanat ja terveet lapset, paljon läheisiä perheenjäseniä, jopa mummot elossa; on ystäviä, vanhoja ja uusia, uudehko koti, jossa toivomani iso piha ja niin edelleen; ei liikaa rahahuolia, vaikkemme mitään varakkaita olekaan.
Silti sitä huomaa ärsyyntyvänsä pikkuasioista, haaveilevansa välillä parista vapaapäivästä yksin autiolla saarella. Tai edes kotona. Tuskastuvansa epämääräisiin ikuisuussotkuihin huoneiden nurkissa, tarttumatta kuitenkaan toimeen. Ja niin edelleen.
Kunnes tulee päivä, jona suunnitelmat yllättäen menevät uusiksi. Se päivä koitti viime torstaina. Minulla oli lähtö töihin ja muun perheen piti lähteä mökille lomailemaan. Aikaisin aamulla ensin Pikkusisko kömpi väliimme pahan unen takia. Melkein heti sen jälkeen Isosisko tuli perään mukaan. Oli ihana köllötellä siinä hetki perheen kanssa ennen töihin lähtöä.
Pikkusisko nousi hetken päästä leikkimään, mutta Isosisko halusi jäädä makailemaan isänsä kainaloon vielä hetkeksi. Itse nousin tekemään aamutoimia, joiden lomassa kävin silittämässä Isosiskon selkää. Selkää, joka oli yhtäkkiä paljon kuumempi kuin hetki sitten. Hain kuumemittarin. Se näytti lukemaa 38 astetta. Jaa-a, totesin miehelleni, taitaa mökkireissu hiukan siirtyä.
Lähdin töihin, jonne sain jonkin ajan päästä mieheltäni viestin, että kuume oli noussut 39.9 asteeseen, ei muita oireita. Odottelimme sitten kuumelääkkeen vaikutusta. Parin tunnin päästä tuli taas viesti, että kuume edelleen korkea, ja että mies yrittää saada ajan lääkärille, sillä tytön vointi huononi.
Matkalla lääkäriin Isosisko oksensi autoon. Aluksi lääkäri epäili poskiontelontulehdusta, mutta saatuaan verikokeiden tulokset hän passitti mieheni tyttöjen kanssa erikoissairaanhoidon pariin, toisin sanoen sairaalaan.
Siispä meillä olikin treffit perheen kanssa sairaalassa. Aika treffit olivatkin. Isosisko meni huonoon kuntoon; juotuaan tilkan mehua hän antoi ylen uudelleen. Sitten päästiinkin tarkkailuhuoneeseen lepäämään. Ei se pieni jaksanut olla enää pystyssäkään.
Tutkimuksiin, verikokeisiin ja tulosten odotteluun meni aikansa; tippakin laitettiin, sillä lapsi oli melko kuivunut oksentamisen ja juomattomuuden takia. Pieni raasu oli niin urhea ja reipas, vaikka oli niin kipeä, ettei todellakaan olisi tarvinnut olla yhtään urhea. Silti, päivystävän lääkärin mielestä tyttösen olisi labratulosten arvon perusteella pitänyt olla huomattavasti sairaampi.
Ystäväni on töissä kyseisessä sairaalassa. Ilokseni hän kävi meitä tervehtimässä ja sain mahdollisuuden kysellä hiukan tarkemmin siitä, miltä tilanne näytti. Kohonneiden valkosoluarvojen takia oli kuulemma selvää, ettemme pääsisi lapsen kanssa yöksi kotiin.
Mieheni lähti sitten viemään kärsivällisesti koko päivän mukana hengaillutta Pikkusiskoa yökylään ja hakemaan yökamppeita meille. Lopulta saimme myös tulehdusarvon, joka oli pienellä viiveellä noussut korkealle sekin. Antibiootit suoraan suoneen olivat siis tarpeen, sillä epäilynä oli yleistynyt ylätieinfektio, sepsis, vanhan kansan suussa verenmyrkytys. Isosiskolla oli ollut yskää ja kuumetta aiemmin, mutta oli ollut jo monta päivää kuumeeton, lämmötön ja yskääkin oli enää kerran päivässä. Ja sitten tuli tämä.
Lopulta pääsimme lastenosastolle omaan huoneeseen. Minä sain patjan tyttösen sängyn viereen. Meillä oli oikein turvallinen olo taitavien ja mukavien hoitajien ja lääkärien käsissä. Etenkin, kun tippa ja antibiootit alkoivat purra ja Isosiskon kunto kohentua. Hän jopa kyseli, että saako täällä iltapalaa lainkaan...
Yö ei ollut erityisen rauhallinen, mutta mieleni oli rauhallinen, sillä sain olla yhdessä ihanan tyttöni kanssa huoneessa, jota hän sanoi kodikkaaksi, hänen olonsa kohentuessa koko ajan. Olimme kuin herran kukkarossa.
Perusterve ja vahva tyttäremme toipui ällistyttävän nopeasti selviten vain vuorokauden tipalla ja antibiooteilla suoneen annosteltuna. Suun kautta jatkuva hevoskuuri antibiootteja jatkuu yhdeksän päivän ajan.
Emme ole viettäneet aikaa sairaalassa, joten oli pysäyttävää yhtäkkiä olla siellä potentiaalisesti hyvinkin vakavan taudin takia. Ja vaikka kaikki meni hyvin ja luotimme hoitoon, oli kuitenkin kyse oman lapsen sairastamisesta, eivätkä verikokeet tai tipassa oleminen olleet mitenkään kivaa, vaikka kipuja ei paljoa ollut.
Meille yllättävä sairaalareissu oli iso juttu. Miten pärjäävät ne lapset ja vanhemmat, jotka sairastavat paljon, ehkä kroonisestikin, ja mahdollisesti kuolemanvakavia tauteja? Miten sellaisen kestää?