Niin helppoa on muutos

Otsikkohan on tietenkin sarkasmia ja lainausmerkkejä täynnä. Kerron teille tarinan. Eilen illalla kertasin Muutos-valmennuksen aiempia viikkoja, joita en ole suorittanut kokonaan, koska ohjelma oli monta kuukautta tauolla ja alkoi uudestaan tänään viidennestä viikosta.

Tosi hyvää asiaa siellä taas tuli muistuteltua mieleen, kuten se ensimmäinen perusasia, että syö rauhassa. Kuulemma ihmiset, jotka syövät hitaasti, harvemmin kärsivät ylipainosta. Varmasti totta; olen supernopea syömään, etenkin etäpäivän lounaalla kotona.

Ohjeistus oli, että pure ainakin 30 kertaa jokaista suupalaa (tai sopivasti, ei se 30 ainoa autuaaksi tekevä määrä ole), laske välillä aterimet lautaselle, älä lue mitään tai katsele kännystä/telkasta samaan aikaan mitään, hengittele rauhallisesti välillä ja keskity jokaisen suupalan makuun jne. Sisäistin näistä kaikki, ainakin noin niin kuin sisälukutaitomielessä. Ihan selvä juttu.

Toinen erinomainen vinkki oli, että syö vatsasi vain 80%:sti täyteen ja kaikenlaisia ohjeita tuntemusten seuraamiseen ja vatsan tilanteen tunnistamiseen. Jep, tiivisti kärryillä olin.

Siellä kerrottiin myös, että jos tapaa illalla mussuttaa valtavasti ruokaa tai herkkuja, tapahtuma ikään kuin pedataan valmiiksi jo paljon aiemmin ja tuo ahtaminen on vain pidemmän prosessin viimeinen lenkki.

Minulla on tähän esimerkki, oikein hyvä sellainen, tältä päivältä.

Aloitin työt vähän ennen klo 9. Söin rauhassa ihan hyvän aamupalan - tuorepuuroa ja pähkinöitä, join cappuccinon aamupäivällä. Vettä join pitkin päivää ihan kivasti. Lounaaksi oli mies tehnyt jauhelihapastaa, joka odotti lämpimänä liedellä - ja siitä nopeasti lautasellinen peliin, vähän parmesania päälle ja kourallinen pikkutomaatteja oheen. Sekin meni ihan jees, mutta vähän nopeammin kuin olisi hyvä, eipä tullut paljon pureskeltua ja taukoiltua, mutta piti jatkaa töitä.

Iltapäivälle olin joutunut ottamaan kollegani puolesta ad hoc -haastattelun, mikä ei ollut niin kiva juttu, koska se sotki aikatauluni, taukoni ja vaati valmistautumista ja yhtä synkkauspalaveria toisen haastattelijan kanssa plus lisäsi intensiteettiä päivääni reilusti. Jossain vaiheessa iltapäivää valmistautuessani join kupposen matchalattea - nopea vedenkeitto ja annospussi sekaan, voilà!

Mutta sitten alkoi mennä enemmän pieleen. Joulusta oli jäänyt pari piparia ja paperipäällysteisiä konvehteja, joita nappasin kourallisen siihen matchalaten kylkeen, kun aloin käydä haastateltavan CV:tä ja muita tietoja läpi. Samaan aikaan sadattelin, että oli tuhat ja viis muuta hommaa, joita olin ajatellut tähän haastatteluhommaan käytettävällä ajalla tehdä. Ja mussutin ainakin kymmenen konvehtia. Ja ne piparit

Kuvituskuva - meillä oli pipareita, ei joulutorttuja

Ookoo, eipä siinä mitään. Vaihdettiin miehen kanssa "toimistoja" ja minä päädyin työhuoneeseen ison vesilasin kanssa. Ja siellä istuin sitten loppuiltapäivän sekä haastattelussa, sitä seuraavassa toisessa palaverissa, joka päättyi n. 17.25 ja vielä yksi palaveri haastattelukaverini kanssa, jotta saimme purettua ajatuksemme haastattelusta. Päädyimme tehokkaina tyttöinä käymään läpi jokusen muunkin jutun, koska meillä tulee harvemmin juteltua livenä (siis etänä). Tämä keskustelu päättyi noin 19.15.

Tässä vaiheessa muu perhe oli jo syönyt. Ruoka oli lämpimänä liedellä - nam, terveellisempää (joskin aivan normirasvaista) versiota pyttipannusta, perunaa, sipulia, broccolia, tomaattia, fetaa ynnä muuta, ja paistettu kananmuna sekä pienet salaatinjämät. Kiljuva nälkä!

Ja arvatkaapa miten kävi niiden loistavien vinkkien kanssa, joita olin pyhästi päättänyt toteuttaa: hitaasti syöminen ja syö vatsasi vain 80% täyteen? Unohtuivat lennossa, kun ahmin tosi herkkua pyttipannua ison lautasellisen, otin vielä lisääkin ja pysähdyin vasta, kun lautanen oli tyhjä.

Siinä vaiheessa sitten muistin, että ai niin, tulikohan purtua suupaloja edes kymmentä kertaa, ja tahti oli aika kova, kun oli niin nälkä. Ja miltäs se ruoka oikeastaan maistuikaan - vaikea sanoa, kun se katosi lautaselta niin nopeasti. Ja apua, nyt on massu ihan täynnä. Jollei olisi löysät kotihousut, pitäisi avata nappi.

Että näin hienosti tätä ohjelmaa jo toteutan, yhtenä päivänä jopa melkein lounaaseen asti.

Tässähän oli toki monta mokaa:

• se, että ylipäänsä oli niitä konvehteja ja pipareita;
• se, että reagoin tuohon iltapäivän ohjelman vaihtumisen tuomaan hienoiseen ärtymykseen niitä konvehteja ja pipareita ahmimalla;
• se, etten saanut järkättyä iltapäivälle kunnon taukoa ja järkevää välipalaa rauhallisesti nautittuna;
• se, että päivä oli niin intensiivinen, että se vaati enemmän palautumista, kulutti energiaa ja siten tuli suurempi nälkä;
• se, että päivä oli liian pitkä ilman taukoja, ja siksi ateriavälikin sujahti aivan liian pitkäksi iltapäivän karkkimätöstä päivälliseen.

Että kyllä tuo päivällisen ahtaminen nopeasti niin, että napa naukui todellakin oli tapahtumaketjun viimeinen lenkki, jolle oli "telat tehty" jo päivällä.

No, mummo lumessa ja sitä rataa. Harjoitukset jatkuvat.

Kuvituskuva - meillä ei ollut myöskään muffineja vaan niitä Fazerin konvehteja.

Uusi vuosi - mikä muuttuu, vai muuttuuko mikään?

Lähestyn viittäkymppiä uhkaavasti. Vuodet ovat vierineet hurjaa vauhtia ja olen yrittänyt muutosta moneen kertaan. Olen saanut tehtyäkin muutoksia, suurimpana ehkä alanvaihto kahdeksan vuotta sitten. Mutta sitä en ole saanut muutettua, että syön kulutukseeni nähden liikaa ja liikun liian vähän. Yrityksistä huolimatta. Ja nyt alkaa olla se kohta, jossa määritellään, millaisen vanhuuden tulen elämään. Eli tarttis tehrä jotain.

Aikuisiällä olen kokeillut jos jonkinmoista kikkaa, keinoa ja metodia. Pari kertaa olin ihan itsenäisesti vuoden kerrallaan karkitta, Jossain kohdassa kokeilin "semikarppausta", koska en nähnyt täysipainoisen karppauksen sopivan itselleni, ja sekin muistaakseni meni ihan hyvin. Mutta jäi pois jostain syystä.

Vuonna 2018 kokeilin Maikki Marjaniemen Jenkkakahvoista tiimalasiksi -ohjelmaa, jossa oli paljon tärkeitä elementtejä. Siinä myös oli tietoa ja materiaalia syistä ylenmääräisen tai tunnesyömisen, tai ylipäänsä tunteiden kontrolloimisesta syömisen/syömättömyyden avulla. Sinänsä täysin oikeaa asiaa. Silti en sitä jaksanut "vetää loppuun", tai että siitä olisi jäänyt erityisen hyviä tapoja itselleni. Silloin aika ei ollut oikea, sillä perheessä oli raskas aika ja huolta lapsesta. Ei ollut kaistaa, eikä voimavaroja omille asioille riittävästi.

Vuoden 2020 kesällä aloitin 8 viikkoa -ohjelman, jossa siinäkin oli monia hyviä ja oleellisia juttuja. Vedin sen läpi, mutta kyseinen ohjelma ei ollut itselle se pysyvä juju. Paino kyllä putosi kiitettävästi tuossa ajassa, kuten siinä oli tarkoituskin, kun tiettyjä hiilihydraatteja rajoitettiin, lisättiin proteiinia ja rasvaa ravinnossa. Eli ohjelma oli sellainen vauhtistartti rasvanpoltolle ja sitten vain oli tarkoistus jatkaa sen ylläpitämistä. Mutta ruokarajoitukset, ruoan valmistaminen ja kaikenlaiset kummalliset reseptit olivat liian työläitä. En voinut syödä kokonaan samaa ruokaa muun perheen kanssa, mutta olisi vain pitänyt tehdä omia sörsseleitä ja pistää perhe syömään niitä myös. Sinänsä ihan hyviä ruokia ne olivat, mutta lapsilla ei kyllä mikään kukkakaalisose, josta itse pidän, korvaa perunamuussia. Ja koska inhoan ruoanlaittoa, ja mieheni on perheen pääkokki, sanomattakin selvää on, ettei tällainen systeemi ollut kovin kestävä.

Näissä molemmissa yllämainituissa ohjelmissa oli saatavilla myös Facebook-ryhmät, joissa sai tietoa ja vertaistukea, jos niin halusi. Itse en oikein niistä hyötynyt, en jotenkin koe itselleni hedelmälliseksi avautua jollekin satoja ihmisiä täydelle ryhmälle yhtään mistään, vaikka olisivatkin samassa veneessä. Kokeilin kyllä sitäkin ihan avoimin mielin, mutta se ei tuntunut omalta. Ennemmin päädyin tsemppaamaan muita. Sitä teen työssäni jo niin paljon, että pitää välillä saada tsemppiä itse.

Viime kesänä tartuin Muutos-valmennukseen ja pokkana sitouduin heti 12 kuukauden ajaksi. Siinä aikajänne on järkevä, periaatteet sellaisia, jotka itsekin allekirjoitan, kuten "tehdään pieniä muutoksia kerrallaan eri osa-alueilla, aloitetaan yhdestä, tehdään siitä tapa ja rutiini, sitten vasta seuraava tapa käsittelyyn". Aloitin ohjelman kesälomalla, jolloin oli aikaa itselle. Ehdin muutaman viikon ohjelmaa toteuttaa, kun tuli vastaan sappirakonpoistoleikkaus, joten ohjelma vaan tauolle. No, syksy oli aika haastava työn ja jaksamisen puolesta, joten otin valmennuksesta taukoa koko loppuvuoden. Ja nyt ohjelma alkaa jälleen huomenna viidennen viikon materiaaleilla.

Tänään olen käynyt läpi muistiinpanojani ja ajatuksiani sekä tästä Muutos-valmennuksesta sekä noista aiemmista, sillä vastaavanlaisia pohdintoja olen elämän varrella aiemminkin tehnyt. Nyt on kirkastunut se, että se oma MIKSI-kysymykseni vaatii syvällisempää pohdintaa. Päämotiivini elämänmuutokseen ei kanna tarpeeksi pitkälle näköjään, kun aina jää kaikki kesken alun innostuksen jälkeen. Myös voimavarani ovat kerta kerran jälkeen olleet liian vähäiset. Omat voimavarani tai kotoa tai muualta saatu tuki. Mutta suurimpana ehkä mietityttää tuo syy, miksi haluan jotakin muuttaa. Mitä haluan tilalle ja sitä rataa.

On mietittävä vastauksia MIKSI-kysymykseen erottaen ulkoa tulevat odotukset, paineet, toiveet ja sisäiset, omat uskomukset, oletukset, tarpeet vastata ulkoisiin vaatimuksiin. Mikä on minulle oikeasti tärkeää? Millaista elämää haluan elää?

Kumma kyllä, en ole saanut edes sappirakon poiston jälkeen mitään kirkastavaa ajatusta, että terveys on kaikkein tärkeintä. Tiedän toki koulutettuna ja järkevänä ihmisenä, että jos ei ole terveyttä, ei ole mitään muutakaan, kuten tiedän, että jos ei ole hyvää unta, ei pian ole paljoa muutakaan. Mutta se ei tunnu riittävän motivaatioksi. Siinä sitä silti istua nökötän illat sohvalla puputtaen jotain makeaa, enkä pistä kovin usein nenääni uloskaan, kun ei enää tarvitse edes töihin lähteä kotiseinien sisältä.

Ja huomaan olevani jollain tasolla tyytymätön, vaikka perusonnellinen tyyppi olenkin. Onneksi kotona muuten on jo parempi tilanne, lapsen kohdalla huoleni on hälvennyt ja muutenkin meillä on helpompaa kaikin puolin. Työtäni rakastan ja saan siinä flow-kokemuksia. Koen tekeväni ennen kaikkea merkityksellistä työtä ja koen voivani vaikuttaa asioihin. Eli sillä puolella asiat ovat olleet hyvällä tolalla jo reilun vuoden. Tosin, työni vaatii paljon palautumisaikaa, jota en ole pystynyt itselleni tarjoamaan riittävästi. Parisuhteessa on sellainen nääh-kausi menossa, emmekä ole jaksaneet siihen panostaa niin kauan, kun on voimat ja energia mennyt arjen ylläpitämiseen lapsen vaikeassa elämänvaiheessa. Se on säteillyt monta vuotta koko perheeseen, ja silloin parisuhde meni ikäänkuin telakalle, ihan sovitustikin.

Ja vaikka parisuhteessa menee niin tai näin, koen, että minun pitäisi löytää itseni ja sen, mitä itse tarvitsen, jotta voin miettiä, mitä parisuhteessa tarvitsen. Eli joka tapauksessa savotta alkaa omasta itsestä.

Kirjoitin tänään muutaman kysymyksen itselleni vuotta 2022 varten:

1. Kuka olen tänään?
2. Mitä tarvitsen voidakseni hyvin?
3. Mikä on minulle oikeasti tärkeää?

Vuonna 2020 lukemani kirjat - määrä nousemaan päin

Aloitin vuonna 2010 tässä blogissani pitämään kirjaa lukemistani opuksista. Siinä vaiheessa kotona oli kaksi tyttöä, 4- ja 2- vuotiaat, ja oma aikani ei ollut täysin omaani. Sitä ennen en lukenut juuri lainkaan useampaan vuoteen lasten ollessa vielä pienempiä. Vietin lopulta lasten kanssa kotona viisi vuotta ja palasin töihin, kun nuorempi oli 2,5-vuotias.

Itselleni oli suuri henkireikä kotona ollessani (niin pitkään) tämä perustamani blogi, ihana yhteisö ja ystäviä, jotka sen kautta sain, ja vaikka itse olen ollut monta vuotta passiivinen täällä, ja blogiystävistäni kuulen enemmän tuolla somen puolella, haluan jatkaa asioiden kirjaamista tänne, omaan muistiini. Pidän kirjoittamisesta, kuten pidän lukemisesta.

Luettuja ja lukemattomia kirjoja...

Mutta lukijana olen flow:n ystävä: haluan istua nojatuoliin aamulla ja lukea, suorastaan ahmia hyvää kirjaa niin kauan, kunnes se päättyy. No, perhe-elämä hiukan vaikeuttaa tuota ja senpä vuoksi minulle, entiselle himolukijalle, kertyy joka vuosi häkellyttävän vähän luettuja kirjoja. Meni pitkään, että luin vain lehtiä, koska niitä saattaa lukea vain muutaman sivun ja jättää kesken, mutta se ei harmita, kuten kirjan kesken jättäminen. Keskittymiskykyni pikkulapsivuosina ei yksinkertaisesti riittänyt enempään. Ilokseni kuitenkin huomaan, että viime vuosina määrät ovat sentään hiukan noususuuntaisia.

En merkitse listaan välttämättä kaikkia kirjoja, jotka ovat "vaiheessa", eli esimerkiksi joitakin työhön liittyviä kirjoja, joista luen vain osia, tai self-help -kirjoja, jotka useimmiten aloitan, mutten pääse loppuun asti. Siispä keskeneräisten kirjojeni lista on loputon...

Osin luettu näistä 2/3

Mutta tähän postaukseeni listaan viime vuoden sekä vuoden 2019 kirjalistat. Vuonna 2019 onnistuin lukemaan 13 kirjaa ja viime vuonna jopa 16 kappaletta. Ja liuta keskeneräisiä tai "aion lukea" -listalla olevia on vielä. Ne näet Lukutoukan helmiä ja sikoja -sivuni lopussa. Täytyypä muuten päivittää sekin osio...

Lukemattomia lukemattomia kirjoja

Viime vuoden kirjoista ehkä eniten jäi mieleeni tuo viimeinen, Suon villi laulu (Delia Owens). Erittäin hienosti kirjoitettu ja sellainen, jota mietti välillä silloinkin, kun ei lukenut. Suosittelen!

Vuonna 2020 luetut kirjat:

• Suon villi laulu - Delia Owens. Joululahjakirja appiukolta, jonka ahmaisin yhdessä päivässä. Tarina Kya-tytöstä ja hänen selviytymisestään oli kerrassaan vangitseva. Hienoa luonnon kuvausta myös. Suosittelen!
• Brida - Paulo Coelho. Ihan mielenkiintoinen kirja Brida-nimisen nuoren naisen matkasta noidaksi Kuun ja Auringon perinteitä tutkien. Kiehtova tarina ja saa melkein uskomaan nykypäivän noituuteen.
• Hopeasiivet - Camilla Läckberg. Tässä kakkososassa arvasin jo juonittelujen tyylin, mutta silti päähenkilö menee niin pitkälle, etten ole aina hänen puolellaan. Viihdyttävää toki ja rohkeaa tehdä päähenkilöstä osin paha. Minä pidän onnellisista lopuista, ja tässä oli vaikea olla iloinen päähenkilön puolesta juuri tuosta pahuuden oikeutuksesta johtuen.
• Kultahäkki - Camilla Läckberg. Koska sain luettavaksi äidiltäni Hopeasiivet, joka on tämän kirjan jatko-osa, piti metsästää tämä ensin lukuun. Kyllähän oli vauhtia, mielenkiintoisia käänteitä ja jännä asetelma, kun en ole varma pidinkö päähenkilöstä. Tai hyväksyinkö hänen tekojaan, vaikka kuinka ymmärsin, että oli kurja menneisyys.
• Vain yksi salaisuus - Simona Ahrnstedt. Luulin jotenkin tämän kirjan olevan enemmän dekkarimainen kuin romanttinen juttu. Siitä asetelmasta tuntui hiukan hölmöltä lukea päähenkilöistä, jotka olivat niin kuvankauniita ja upeita ja seksikkäitä, ja vähän hukassa ja vähän kinkyjä jne. Ihan viihdyttävä tarina, muttei jää mieleen pyörimään.
• Viimeinen näytös - Mari Jungstedt. Aika uusi tuttavuus on Mari Jungstedt, ja tämä dekkari noudattelee samaa kaavaa kuin aiempi ja oli oikein sopiva kesädekkari. Loppuratkaisukin oli yllätys, joten kirja teki tehtävänsä. Plussaa sijoittuminen Gotlantiin, joka kiinnostaa matkakohteena!
• Vain yksi salaisuus - Simona Ahrnstedt. Jotenkin ajattelin, että tässä kirjassa olisi jokin mysteeri, mutta se olikin ihmissuhderomaani, jossa oli jännittäviä juonenkäänteitä, mutta hyvin arvattava loppuratkaisu. Paljon intohimoa ja sänkypelikuvausta, hiukan liikaa omaan makuuni. Sopii ehkä enemmän romantiikannälkäisille lukijoille. Viihdyttävä se silti oli, ok kesälukemista, mutta ei jää askarruttamaan mitenkään.
• Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista - Liane Moriarty. Olen pitänyt Moriartyn kirjoista niiden elämänmakuisten hahmojen vuoksi, eikä tämäkään pettänyt. Juuri sellaista viihdykettä, jota kesälomapäivänä kaipasin! Ensin mietin, että todellakin haluan vastaavaan hyvinvointikeskukseen lomalle, mutta kirjan edetessä tulin toisiin ajatuksiin... Miksi - sen ymmärtää, kun lukee kirjan loppuun asti. :)
• Noita - Camilla Läckberg. Noin 700 taitavasti kudottua monitasoista tarinaa. Otin juhannuksen viihdykkeeksi ja luin, luin, luin, kunnes sain loppuun. Koukuttava ja kiinnostava.
• Parillisia ja parittomia - Jojo Moyes. Tykkään Moyesin elämänmakuisista kirjoista, joissa ei olla täydellisiä, ja joissa tapahtuu säädetään ja mokataan ihmissuhteissa monella tapaa, ja joissa on onnellinen loppu. 
• Toiset kasvot - Mari Jungstedt. En ollut lukenut Jungstedtia aiemmin, mutta tapahtumamiljöö Gotlannin saarella viehättää ja ihan mukavasti tarinaa vievät myös dekkarin poliisihahmot ja juoni. Viihdyin tämän parissa, vaikkei se mikään Sinuhe egyptiläinen ole, eikä tarvitsekaan olla.
• Helmifarmi - Liza Marklund. Aivan uudenlaista Marklundia. Olen lukenut Annika Bengtzonini ja odotin ehkä jotain sen tyyppistä, mutta tämä kirja oli hyvin omanlaisensa. Tarina oli kiehtova ja jännittävä.
• Joka tulella leikkii - Tess Gerritsen. Kiehtova tarina poikkeuksellisesta käsin sävelletystä kappaleesta, jonka tarina selviää nykyajassa elävän viulistin selvitysten myötä. Hyytävä tarina oli hyvin kirjoitettu ja lopussa oli helpotus. Pidän onnellisista lopuista.
• Tarinan toinen puoli - Marian Keyes. Ostin tämän pokkarin matkalla hiihtolomalle, koska en löytänyt kotoa sopivaa luettavaa. Ihanan paksu kirja, yli 500 sivua, ja viihdyttävä, eli täydellinen lomakirja. Tarinassa kuljetaan kolmen eri naisen, toisiinsa liittyvien tosin, tarinoissa ja nähdään samoista asioista eri puolet. Auttaa ymmärtämään kaikkia. Viihdyin hyvin kaksi päivää tämän parissa. :)
• Elä rohkeasti - Jojo Moyes. Ihanan Louisan tarina päättyy. Trilogian kolmas osa ja varsin koukuttava sellainen. Ensimmäinen osa "Kerro minulle jotain hyvää" oli aivan ihana ja kakkososan luin englanniksi (After you). Suomennokset ovat onnistuneet tavoittamaan kirjailijan tyylin hienosti. Tykkäsin paljon.
• Koirapuisto - Sofi Oksanen. Joululahjakirja appiukolta oli toiveeni mukainen. Softi Oksasen kirjat ovat kiinnostavia toki myös tapahtumapaikkojensa osalta (tässä mm. Ukraina), mutta päähenkilöidensä takia, sillä he ovat aina jollakin tavalla huonoja valintoja tehneitä, eivätkä missään tapauksessa vain rakastettavia hahmoja. Toisaalta, heidän taustansa yleensä kertovat perusteluja, miksi näitä valintoja on tehty. Mielenkiintoinen tarina ja loppu jotenkin avoin, vaikka todennäköisin loppu jää mieleen pyörimään.

Vuonna 2019 luetut kirjat:

• Ne jotka ymmärtävät kauneutta - Jojo Moyes. Tarina ensimmäisen maailmansodan Ranskasta ja nykypäivän Iso-Britanniasta seuraten tietyn maalauksen kulkua omistajalta seuraavalle. Vangitseva tarina, jonka halusi ehdottomasti lukea loppuun ja mieluiten heti.
• Mimmit 2 - Katherine Pancol. Kakkososa oli kakkososa, jossa seurattiin enemmänkin Hortensen ja Garyn tarinaa - kävi ilmi, että tämäkin on trilogia, joten pitää hankkia vielä Mimmit 3, ennen kuin paha saa palkkansa, jos saa. Tykkäsin silti tarina kulkee, sopivasti höystettynä huumorilla ja hahmot jo niin tuttuja, että todellakin kiinnostaa, miten heille käy.
• Hiljaisuuden lapset - Torey Hayden. Kirppisurakan keskellä lajittelin paljon kirjoja ja löysin tämän uudestaan. En ole lukenut Haydenia vuosikausiin, koska lapsia saatuani alkoi niin kovasti ahdistaa nämä tarinat. Nyt löysin kirjan, jota en muistanut lukeneeni - vaikka LibraryThing-palvelusta huomasin, että olen lukenut sen jo 2005 - ja luinkin sen nopeasti. Haydenilla on niin inhimillinen ja lämmin ote, että pystyin lukemaan kirjan sen yhden päähenkilön käsittämättömän kamalista kokemuksista huolimatta. Luin kirjaa myös siltä kannalta, että miten ammattilainen lähtee purkamaan lasten erinäisiä ongelmia.
• Mimmit - Katherine Pancol. Ihanaa, sain jatkoa Josephinen, Hortensen ja muiden tarinaan, vaikka tässä kerrotaankin siskopuoli Stellan melko karmeaa tarinaa. Toivon kyllä, että kakkososassa paha saa palkkansa.
• Tyttö joka etsi varjoaan - David Lagercrantz. Paksumpi ja vauhdikkaampi jatko-osa. Vaikka Lagercrantz tekee kunniaa Stieg Larssonin perinnölle, jokin kirjoissa on toisin. Viihdyttävää luettavaa silti.
• Se mikä ei tapa - David Lagercrantz. Jatko-osa Millenium-sarjalle. Olipa hienoa saada tarinalle jatkoa, sillä tykkäsin alkuperäisistä tarinoista Lisbeth Salanderin ja Mikael Blomqvistin parissa.
• Sieluttomat - Markus Ahonen. Vanhan ystäväni uusin kirja - romaani, joka on myös dekkari. Hienoa on huomata, että jännityskirjakin voi olla romaanillinen. Tarina on monisäikeinen ja pahakaan ei ole muuten vain paha - kaikilla on oma painolastinsa. Erityisen hauskaa on lukea kuvausta pääkaupunkiseudun tapahtumapaikoista, osa hyvinkin tuttuja, osa kuuleman perusteella.
• Tuomitut - Vera Vala. Kirja oli todella miellyttävä yllätys, en odottanut paljoa - suomalainen kirjoittaa dekkaria, joka tapahtuu Italiassa, vaikkakin hän on siellä asunut 18 vuotta. Juoni oli kiinnostava ja koukuttava ja lomalukemiseksi todella hyvä. Ahmin kirjan nopeasti, vaikka oli pari muuta kirjaa jo aloitettuna. Erittäin viihdyttävä!
• Afrodite - Elise Title. Kirja oli lojunut pitempään varastossa muuton jälkeen, ja olin ostanut sen joskus alennusmyynnistä, ja unohtanut saman tien. Kannessa luvattiin eroottista trilleriä ja sitä se kai oli, kun aiheena oli psykiatri ja seksuaaliongelmaiset potilaat sekä murhia, joiden kohteena olivat psykiatrin lähipiiri ja asiakkaat. Paksu opus, täydellinen lomaluettava ja viihdyttävä tarina. Kirjan kuitenkin laitan eteenpäin, ei tarvetta lukea sitä uudelleen.
• After you - Jojo Moyes. Englanninkielinen jatko-osa edelliselle. Jatkaa tarinaa siitä, mitä tapahtui Louisalle Willin jälkeen. Pidin tästäkin paljon ja koska toivon aina onnellisia loppuja, olin tyytyväinen tähän kirjaan.
• Kerro minulle jotain hyvää - Jojo Moyes. Varsin koskettava tarina nuoresta naisesta, joka päätyy avustajaksi huonotuuliselle neliraajahalvaantuneelle miehelle. Tarina oli kaunis ja hyvin kirjoitettu, enkä yhtään ihmettele, että siitä tehtiin myös elokuva. Tykkäsin!
• Lasten planeetta - Riikka Pulkkinen. Pulkkisella on oma tyylinsä kirjoittaa ja olen siitä pitänyt. Tässä kuvataan kiinnostavasti kahta tarinaa lomittain ja vasta lopussa selviää, kuka oli kuka ja miten toinen tarina liittyy varsinaiseen päätarinaan, eli avioeroon ja sen jälkeiseen elämään. Mutta taisin hotkaista kirjan liian nopeasti, sillä nyt, kun kirjan lukemisesta on jokunen kuukausi, en enää muista loppuratkaisua niin tarkkaan. Sen muistan, että tunnelma oli positiivinen.
• Sisar talossani - Linda Olsson. Olen aiemminkin lukenut jonkin Olssonin kirjan ja pitänyt siitä kovasti. Tämä kirja oli kaunis ja erittäin tunteisiinkäyvä. Itselläni on rakas sisar ja lukiessani kirjan sisarpuolten tarinaa, miettiessäni hukattuja vuosia ja heidän elämäänsä, kyynelet virtasivat. Kirja herätti kiitollisuutta omasta sisaresta ja ihmissuhteistani ylipäänsä.

Uramuutos - kannattiko?

Tuli tarve kirjoittaa, vapaasti, ei työhön liittyen. Onneksi on vielä tämä blogi, jonka noin kerran vuodessa otan esiin, puhaltelen pölyt pois ja vaihdan kuukauden kuvan jne. Tässä voin sitten kertoa ihan mitä haluan ihan omaan tyyliin. :)

Tänä syksynä tulee täyteen 6,5 vuotta siitä, kun lähdin tutulta ja turvalliselta entiseltä alaltani 15-vuotisen uran jälkeen opiskelemaan täysin uuteen suuntaan tavoitteenani ammattivalmentajan työ. Entinen työnantaja mahdollisti opinnot tarjoamalla vapaaehtoisille lähtijöille varsin kannattavan paketin - omalla kohdallani 11 kuukauden palkan. Otin paketin ja juoksin. Ja olen edelleen työnantajalle kiitollinen, että sain tämän mahdollisuuden lähteä kohti itselleni merkityksellisempää työtä.

Olin miettinyt uramuutosta jo jonkin aikaa. Joskus hoitovapaan aikana olin leikitellyt ajatuksella, että lähtisin opiskelemaan elämänhallinnan valmentajaksi (life coach), mutta kun sitä ammatillisesti tarkemmin mietin, koin, että se osa-alue tuntui hiukan epämääräiseltä kokonaisuudelta, ja suurin osa elämäntaidonvalmentajista lienee yrittäjiä, mikä ei itselleni ollut sopiva vaihtoehto. Tajusin, että haluan auttaa ihmisiä työelämässä, sillä itsekin uran varrella olin välillä kipuillut ja uupunut, ja jopa työttömäksi joskus joutunut, kun oikein oli organisaatiota myllätty.

Toki mietin muitakin vaihtoehtoja ennen kuin valmentajan ammattiin päädyin, kuten viestinnän ja psykologian opintoja. Niiden kohdalla tulin johtopäätökseen, että ammattilaisia viestinnän saralla on jo nyt paljon ja etenkin tuolloin 2012, jolloin pohdintojani tein, työllisyystilanne oli huonompi kuin tällä hetkellä, joten arvelin itselläni olevan liikaa kurottavaa opintojen jälkeen siihen, että olisin varteenotettava vaihtoehto viestintätehtävissä. Psykologia on kiinnostanut minua jo kauan ja tosissani hetken mietin hakevani lukemaan psykologiaa yliopistoon. Mutta, opinnot olisivat kestäneet suunnilleen 5,5 vuotta, joten vaikka olisin TE-toimiston luvalla voinut opiskella tutkintoa ansiosidonnaisellani kahden vuoden ajan, silti olisi jäänyt 3,5 vuotta katettavaksi jollain muulla tuella. Ei siis lainkaan hyvä vaihtoehto asuntovelalliselle.

Sen sijaan mietin, että missä voin yhdistää siihenastisen urani opit ja auttamisen, ja totesin, että valmentaja, joka suuntautuu työelämään, voisi olla se oikea ammatti minulle. Toteuttamaan tätä suunnitelmaa lähdin ilmoittautumalla avoimen yliopiston psykologian perusopintoihin ja myöhemmin keväällä alkavaan coaching-koulutukseen yliopiston koulutus- ja kehittämiskeskukseen. Ratkaisukeskeinen coach-koulutus kesti 14 kk ja lopulta psykologian perusopintoihin kului 1 v 8 kk kesätaukoineen. Ensimmäisen vuoden vain opiskelin - ja se oli ihanaa. Nelikymppisenä oppii ja opiskelee aivan toisella tavalla kuin 20-vuotiaana. Huomasin, että opin asiat edelleen nopeasti ja jopa neuropsykologiakin tarttui päähän, vaikka olikin vaikeaa asiaa.

Olin lähtenyt havittelemaan uutta uraa melko järjestelmällisesti ja omaa suunnitelmaani toteuttaen. Kuitenkin asioihin usein vaikuttaa myös tuuri. Ja kun tuuri puuttuu peliin, kannattaa ottaa mahdollisuuksista kiinni! Vuoden 2014 alussa mietin, että nyt voisi pikkuhiljaa alkaa etsiskellä työpaikkoja uravalmennuksen saralla, sillä ansiosidonnainen ei kestä ikuisesti ja siten oma "leppoisa" opiskeluaikani oli vuoden lopussa päättymässä. Juuri, kun olin saanut ajatuksen CV:n päivittämisestä, sain TE-toimistosta viestiä, jossa kerrottiin ura- ja työnhakuvalmennuksista. Lopulta päädyin viikon työnhakuvalmennukseen, jossa heti toin heti toisena päivänä oman CV:ni ja hakemuspohjani näytille valmentajalle.

Valmennus oli hyvin konkreettista ja viikon aikana valittiin muutama työnantaja, joille hakemuksia myös lähetettiin. Koska valmentajan tehtäviä on hyvin harvoin tarjolla, niitä etsitään useimmiten piilotyöpaikkoina omien verkostojen sekä avointen lähestymisten kautta. Pähkäilin, että kyllähän laitan hakemukseni myös kyseiseen yritykseen, jossa valmennustani kävin. Sitten tuli se tuuri peliin mukaan: oma uravalmentajani oli yrityksen omistaja ja toimitusjohtaja, mitä en lainkaan osannut odottaa.

Lopputulema oli se, että jo kyseisen viikon aikana ja seuraavalla viikolla juttelimme mahdollisista yhteistyökuvioista toimitusjohtajan kanssa. Kevättalven aikana olimme säännöllisesti yhteydessä ja huhtikuussa hän soittikin, että nyt on tulossa heille uravalmennusta englanninkielisille korkeakoulutetuille ja että mitä osia ohjelmasta voisin kuvitella lähteväni valmentamaan. No, en tietenkään paljon mitään, koska en ollut sitä koskaan tehnyt. Kahdenkeskiset urasuunnitelmakeskustelut valitsin. Kysyin tulevalta esimieheltäni, että miten hän uskaltaa luottaa minuun, kun ei ole koskaan nähnyt minun edes valmentavan. Hän totesi, että kolmikymmenvuotisella kokemuksellaan hyvin nopeasti näkee ihmisistä, mihin he pystyvät, ja sanoi, että hän luottaa kykyihini sataprosenttisesti. Aikamoinen luottamus! Sen varassa sitten aloin uutta pestiäni rakentamaan.

Noin viikkoa ennen valmennusten alkua esimieheni soitti, että nyt pitäisi saada vielä yksi lisäelementti valmennukseen: some ja erityisesti LinkedIn. Onneksi itse olin LinkedIniä käyttänyt, mutta tässä tapauksessa en ollut ryhmiä vetänyt, eikä aiheesta ollut mitään valmennusmateriaaliakaan! Piti siis tehdä hyppy suoraan altaan syvään päähän ja ensin opiskella käytännössä asiaa, luoda valmennusmateriaalit ja sitten lähteä valmentamaan yhdessä vastuuvalmentajan kanssa.

Kahden englanninkielisen ryhmän valmennukset sujuivat mainiosti ja siitä lähti uusi urani käyntiin. Paljosta on kiittäminen ensimmäistä esimiestäni, sillä hän antoi minulle sen ensimmäisen mahdollisuuden, jonka kaikki uusille urille haluavat tarvitsevat.

Tuon alun jälkeen tein töitä tälle ensimmäiselle työnantajalleni, mutta jouduin hakemaan lisätöitä, sillä hänellä ei ollut tarjota täyspäiväistä hommaa. Löysin toisen yrityksen työpaikkailmoituksen ja hain töihin - ja pääsin. Vuorottelin siis kahden työnantajan kanssa aikani, kunnes löysin toisen alan piilotyöpaikkani - nykyisen työntantajani - jonne pääsin sinnikkyydellä, hiukan verkostoilla ja lopulta persoonallani vakuuttamalla. Kolme vuotta tuli täyteen tammikuussa.

Otsikon kysymykseen uramuutoksen kannattavuudesta voin vastata täydellä sydämellä, että KYLLÄ KANNATTI. Koen olevani unelmatyössäni auttamassa tavallisia ihmisiä oman elämänsä väliaikaisessa kriisissä sparraten heitä etsimään ja löytämään uusia töitä. Toki työssäni nykyään valmennan myös esimiehiä ja ylipäänsä urajohtamiseen ja uranhallintaan liittyvissä asioissa, mutta suurin osa valmennettavista on tilanteessa, jossa uusi työpaikka on ajankohtainen. Toimenkuvani on myös erittäin monipuolinen, ja paljon sisältöä tulee muustakin kuin valmentamisesta.

Oma vahvuuteni tässä työssä on mm. aiemman työurani tuoma laaja-alaisuus, josta on hyötyä erityisesti pienessä tiimissä työskennellessä, sillä olen ässä sisällön ja materiaalin tuottamisessa, markkinointihommissa ja uusien konseptien kehittämisessä. Työhöni kuuluu myös asiakkaiden, eli käytännössä HR-johdon tapaamisia sekä raportointia ja tilastointia. Tehtäväni on siis varsin monipuolinen. Mutta suurin vahvuuteni työssäni pärjäämisen kannalta on mielestäni se, että pidän aidosti ihmisistä ja jaksan innostua aina uusista valmennettavista ja heidän tilanteestaan.

Olen aina rakastanut syvällisiä keskusteluja merkityksellisistä asioista ja tässä työssä pääsen hyvin nopeasti tärkeiden asioiden äärelle, ja koen olevani etuoikeutettu, kun valmennettavani luottavat minuun ja päästävät minut niin lähelle yksityisiä asioita vaikeassa elämänvaiheessa. Opin valtavasti valmennettaviltani ja näen paljon osaamista ja kykyjä, paljon annettavaa suomalaiselle työelämälle joka päivä.

Tässä työssä toivon voivani jatkaa pitkään!

Kolme vuotta irtioton jälkeen

Kolme vuotta sitten tartuin tilaisuuteeni lähteä uudelle uralle. Viisitoista vuotta ICT-alalla vaihtui uuden opiskeluun. Missään vaiheessa en ole katunut irtiottoani, päinvastoin, vaikka tälläkin hetkellä töitä ei riitä joka arkipäivälle. Työ itsessään on mielettömän palkitsevaa ja valmennettavatkin ovat pääasiassa olleet erittäin tyytyväisiä palautteista päätellen. Työni on mielekästä ja energisoivaa, ja pakottaa minut olemaan läsnä juuri käsillä olevassa hetkessä. Ehdottomasti oikea valinta.

Vuosi 2013 oli tiukkaa pakertamista opintojen kimpussa: psykologian perusopintoja sekä ratkaisukeskeisen valmentajan oppia. Vuoden 2014 alussa päätin saattaa hakupaperini ajan tasalle, vaikka opinnot olivatkin vielä kesken, jotta voisin "haistella" mahdollisuuksia työllistyä uudelle alalle. Se kannatti, sillä kesäkuun alusta 2014 pääsin työnhakuvalmentajaksi ja sittemmin urasellaiseksi. Olen ikuisesti kiitollinen esimiehelleni ja yrityksen omistajalle tilaisuudesta, jonka hän antoi minulle tietämättä varsinaisesti, olenko hyvä valmentaja lainkaan. Palaute esimieheltäni on ollut jatkuvasti kiittävää ja olen saanut kuulla ihmetystä moninaisista taidoistani. Ammatillinen itsetuntoni on noussut kohisten. Eikä vähiten ihanien valmennettavien ansiosta, joilta saatu palaute on tämän työn suola.

Töitä oli vuoden loppuun varsin mukavasti ja enemmän oli tiedossa; kuukausipalkkatyö siinsi jo lähellä. Vuoden viime metreillä tuli kuitenkin tieto, että suunnitelluista valmennuksista vuonna 2015 toteutuisi vain murto-osa ja sain heittää kaivoon haaveeni täysipäiväisestä työpaikasta. Vuoden 2015 olen sinnitellyt sovitellun päivärahan voimin tehden uravalmennuksia myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella, mikä ei varsinaisesti ole ollut ideaaliratkaisu perheelleni. Onneksi sain itselleni toisenkin työnantajan, jolle olen tehnyt töitä määräaikaisuuksin. Aikataulut ovat kolahdelleet pahasti viime syksynä ja olen joutunut kieltäytymään monista töistä vain sen vuoksi, että olen ollut osittain varattuna ensimmäisen työnantajan valmennuksiin. Niistä ei kuitenkaan ole riittänyt koko syksylle, joten ansiosidonnainen on huvennut tiuhaan tahtiin. On kuitenkin ollut erittäin mielenkiintoista ja valaisevaakin tehdä töitä kahdelle kilpailevalle yritykselle ja oppia, miten eri tavoin voi samat asiat hoitaa. Olen oppinut paljon molemmilta, myös siitä, mitä pitkällä tähtäimellä en halua.

Tiivistetysti täydellisen alanvaihdon plussat ja miinukset voisi kertoa näin:
+ Miten elähdyttävää onkaan ollut lähteä tutusta ja turvallisesta ympäristöstä, työtehtävistä ja koko alalta uuteen tuntemattomaan!
+ Rakastin opiskelua ja voisin opiskella lopun ikääni, mikäli joku siitä minulle maksaisi toimeentulon
+ Sain valtavasti uutta potkua ajatuksiini ja laajennettua perspektiiviäni
+ Olen päässyt käyttämään aiemmasta työurastani kertynyttä kokemusta ja näkemystä nykytyössäni, joten sekään ei mennyt millään mittapuulla hukkaan
+ Olen tutustunut sekä opinnoissani että töissä uljaaseen määrään mielenkiintoisia, erilaisia ja mahtavia ihmisiä
+ Olen nauttinut paljon vapaudestani olla kotona ja tehdä töitä myös täältä käsin
+ Olen saanut viettää paljon enemmän aikaa myös kotona neljäs- ja ekaluokkalaisteni kanssa. Sitä ei voi mitata missään rahassa.
+ Koen, että monta ovea on avoinna ja mahdollisuudet miltei rajattomat - tunne on voimauttava!
+ En mieti enää, jaksanko eläkeikään asti työelämässä
+ Koen entistä vahvemmin, että elämä kantaa
- Menetys on ollut suurin taloudellisesti. Nykytöissä on turha haaveillakaan entisestä tulotasosta.
- Tuntien laskeminen ja raportoiminen moneen suuntaan ei pitkän päälle innosta. Olen luonteeltani kuukausipalkkainen ja tällä kuviolla päädyn tekemään hurjia määriä ilmaista työtä.
- Toisinaan kotona opiskelu ja osin työskentelykin on ollut raskasta, sillä aikuiskosketus on välillä minimaalinen. Silloin pinna on tiukalla.
- On vaikeampi ottaa itsekkäästi aikaa itselleen, kun on niin paljon kotona. Jos lähtee säännöllisesti töihin muualle, pääsee automaattisesti "rauhaan" kodin tekemättömistä töistä ja voi keskittyä täysipainoisesti töihin.
- Välillä pohdin, jaksanko enää normaalia 8 tuntia päivässä työtahtia, vaikka työ olisikin mieleinen. On niin mukavaa saada pyykit ja tiskit hoidettua päiväsaikaan, ettei illalla tarvitse enää jaksaa.

Nyt seison jälleen uuden kynnyksellä. Uudet kuviot eivät ole vielä varmistuneet, mutta on hyvin mahdollista, että saan lähiviikkoina määräaikaisuuden valmentajan tehtävästä, joka on iso harppaus täsmälleen siihen suuntaan, mistä aloittaessani haaveilin. En uskalla siitä vielä enempää kertoa siltä varalta, että se menee mönkään. Kävi miten kävi, muutoksia on joka tapauksessa tulossa henkilökohtaisessa elämässä enemmänkin. Aloitamme rakentamisen myöhemmin tänä vuonna ja ensimmäisenä on edessä nykyisen kodin myyminen ja vuokralle muutto. Isoja muutoksia nekin.

Forrest Gumpin mukaan "Elämä on kuin suklaarasia; et koskaan tiedä, mitä saat" ja sepäs se onkin se huippujuttu! On kivaa, ettei tiedä, mitä kaikkea kivaa on tulossa. Sitä voi vain avata silmät aina uuteen päivään ja todeta vanhaan tapaan, että "uusi päivä, uudet kujeet".

Leppoisaa loppiaista ja Onnellista Uutta Vuotta kaikille!

Mitäs tässä onkaan tapahtunut viimeisen vuoden aikana "aikalisälleni"

Onpa aika rientänyt! Blogini on jäänyt pahasti paitsioon elämän tapahtuessa niin vahvasti muualla. Ei ole riittänyt aikaa tai energiaa tälle rakkaalle harrastukselle, mutta toisaalta, en ole myöskään kokenut niin suurta tarvetta blogata, että olisin kaikin voimin raivannut sille aikaa, kuten joskus hoitovapaan aikana esimerkiksi tein. Kuten sanottu, elämää on ollut niin paljon Blogistanian ulkopuolellakin.

Toukokuun ihanuuksia pihassamme ja pientareellakin.

Mistähän sitä aloittaisi. Vuosi sitten sain ratkaisukeskeisen valmentajan opintoni valmiiksi hiukan haikeana eroten mahtavasta opiskeluporukastamme; samaan aikaan sain työpaikan uravalmentajana; ja jatkoin psykologian perusopintojen suorittamista. Syksyn mittaan sain viimeisenkin psykologian kurssin suoritettua ja lisäopintoina hiukan positiivista psykologiaakin. Töitä olen tehnyt sen mukaan, mitä työnantajalla on ollut, myös palvelunmuotoiluun, sisällöntuottamiseen ja markkinointiinkin liittyen. Keväällä pääsin pitämään valmennuksia toisellekin yritykselle. Alallani on vähemmän kokopäiväisiä kuukausipalkkatöitä, ja useilla on niin sanottuja nollatuntisopimuksia tai tekevät työtä oman yrityksen nimissä. Pitkän tähtäimen tavoitteeni on kuitenkin työllistyä kokopäiväisesti ja pysyvämmin. Olen parhaimmillani, kun ei tarvitse laskea tunteja. :)

Oppimiskäyräni on edelleen noususuuntainen ja nautin joka hetkestä uuden työn parissa. Olen tavannut huikean upeita ihmisiä, joiden kanssa olen saanut kulkea pätkän matkaa yhdessä, ja joista moni on jäänyt mieleeni pysyvästi. Valmennettavani ovat ehdottomasti parasta tässä ammatissa. Ja merkitykselliset keskustelut, joita käymme ei pelkästään urasuunnittelun tai työnhaun puitteissa, vaan valmennettavien koko elämän osalta. Saamani palaute on ollut kiittävää ja kiitettävää, mikä osaltaan on vahvistanut uskoani siihen, että valitsin oikein; minusta on tähän. En ole siis enää vain oman intuitiivisen ajatukseni varassa, että minulla olisi annettavaa näissä merkeissä. Se on ihan mahtavaa!

Asioilla on tapana järjestyä ja moni asia alanvaihtoni suhteen on loksahtanut paikoilleen. Toteutumattomia työunelmia on vieläkin ja hyvä niin. Olen jo nyt onnistunut uuden ja mielekkään työn etsimisessä nopeammin kuin kuvittelinkaan. Mitä kaikkea sitä tulevaisuus vielä tuokin mukanaan?!?

Tulppaaneja, vuohenjuurta ja hortensiaakin näköpiirissä.

Onnistumisia

Nyt on ollut niin paljon muuta elämää, etten ole jaksanut olla koneella juuri yhtään työjuttujen lisäksi. Silti olen kaipaillut tänne edes jotakin pientä kirjaamaan. Päätin aloittaa syksyn pontevasti listaamalla viime aikojen onnistumisia:

1. Sain ratkaisukeskeisen valmentajan paperit kesäkuussa. Iso juttu minulle.
2. Minulla oli ensimmäiset valmennuspäiväni uuden työnantajan palveluksessa. Tämä vielä isompi juttu.
3. Selkeästi vaikein ja minua vähiten kiinnostava psykologian kurssin tentti meni kirkkaasti läpi kesällä (4/5). Ensin tuli hylätty, mutta sitten kävi ilmi, että puolet vastauksistani oli pistetty toisen tentaattorin mukaan. Helpotuksen huokaisu oli syvä, kun tajusin, ettei minun tarvitse enää uudelleen kahlata samoja asioita läpi uusintatenttiin. Enää yksi tentti perusopinnoista jäljellä.
4. Kesälomani juhannuksesta koulujen alkuun oli varmasti työelämäni pisin. Sain ottaa lunkisti, mutta meillä oli myös aika paljon haipakkaa. Monipuolista siis.
5. Ilokseni olen saanut hienoa palautetta työnantajaltani tekemistäni valmennusmateriaaleista. Ja ylipäänsä kaikesta, mitä olen tehnyt. Pomoni on suunnattoman kannustava tyyppi!
6. Takana on ensimmäinen oma itsenäinen valmennusviikko, josta sekä valmennettavien että työnantajan palaute hämmentävän ylistävää. Tuntuu luontevalta tehdä tätä työtä. Taitaa olla minun juttuni.
7. Pääsin varasijalta 17. avoimen yliopiston positiivisen psykologian verkkokurssille - ensimmäiselle laatuaan. Vaikka olin jo päättänyt, että kunhan viimeinen tentti psykologiasta on ohi, en opiskele vähään aikaan yhtään mitään, paitsi työhön liittyvää. En sitten kuitenkaan voinut jättää tätä väliin.
8. Syksyni on onnistunut sekoitus opintoja ja töitä. Aika täyttä, mutta kivasti vapaata välissä. Kuopuksella on kuitenkin edelleen neljä vapaapäivää kuukaudessa.

Viimeisimmät pienet ilot liittyvät puutarhaan. Sain harvennettua perennoja antamalla niitä naapuriin, samalla hankittua naapurin sopivasti jättämiin reikiin kukkapenkissä uusia taimia ja uusittua etupihan ruukkukukat heinäkuussa näivettyneiden orvokkien tilalle. Silmä lepää taas aina kotiin tullessa.

Loppuja ja alkuja

Tämä viikko on ollut mahtava! Olen valmistunut ratkaisukeskeiseksi valmentajaksi, psykologian perusopintojen viimeiset luennot ovat ohi, ja ensimmäiset työpäivät valmentajana olivat torstaina ja perjantaina. Aikamoista vuoristorataa ollaan menty tunnelmien suhteen!

Neljäntoista kuukauden valmentajaopintojen päätyttyä on upea fiilis, sillä olen saavutuksesta ylpeä. Toisaalta, olo on haikea, sillä lähipäivät, pienryhmätapaamiset ja kaikki, mikä näihin opintoihin liittyy on ollut niin inspiroivaa ja kivaa, ettei siitä olisi vielä halunnut luopua.

Psykologian perusopinnoista 80% on ollut hoidettuna jo viime vuoden syyskuusta lähtien, ja olen odottanut tätä viimeistä kurssia alkavaksi siitä asti. Molempien aiheiden luennot on nyt "lusittu", ja tentti enää jäljellä. En tosin usko pääseväni siitä läpi, sen verran detaljitasolla kurssilla liikutaan, ja luennoillakin edettiin liian hurjaa vauhtia. En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut hermosolutason tapahtumista. Mutta yhtä kaikki, luennot ovat ohi!

Uuden uran alussa tunnen kiitollisuutta ja kutkuttavaa odotusta, että millaiseksi työni muodostuu. Pääsin töihin erääseen yritykseen valmentajaksi, toistaiseksi tarpeen mukaan osa-aikaisesti, mutta toiveissa on sekä minulla että pomollani vakityö kuukausipalkkaisena. Ensimmäisen parin päivän työkeikan jälkeen olen hyvin innostunut. Valmentamani ihmiset olivat lahjakkaita ja motivoituneita, mikä toi energiaa minulle, vaikka päivät olivatkin hektisiä. Tuntuu ihmeelliseltä ajatella, että minulla on töitä sovittuna elokuussa. Tänä kesänä pidän todellisen loman, ehkä pisimmän pitkään aikaan. Sitä odotan kovasti.

Maanantaina täytän 42 vuotta. Sitä ja valmistumista aion juhlia, mutta juhlan aika on myöhemmin kesällä. Huomisesta alkaen juhannusviikolle asti paahdan tenttiin käsittämättömän hankalaa aihetta nimeltä neuro- ja kognitiivinen psykologia. Eikä ole maailmanloppu, vaikka tentissä reputtaisinkin. On sentään kesä.

Ihana yllärikimppu valmistumispäivän iltana isältäni ja hänen vaimoltaan.

Oivalluksia oman valmennuksen varrelta

Opiskelen parhaillaan ratkaisukeskeiseksi valmentajaksi, ja osana opintojani on olla myös itse valmennettavana. Haluan kirjata tänne itselleni ylös oivalluksia matkan varrelta.

Täydellisen onnenkantamoisen kautta löysin ihanan, ratkaisukeskeisen valmentajani psykologian luennoiltani - riitti, kun satuin avaamaan suuni oikeassa paikassa. Valmentajani on tarkkanäköisen lisäksi viisas ja lempeä. Häneltä ammennan myös positiivista energiaa tapaamisillamme.

Valitsin oman valmennukseni aiheeksi ikuisuusteemani eli oman hyvinvointini, lähinnä fyysisen tällä kertaa. Olen ollut vuosikaudet fyysisesti huonossa kunnossa. Ennen raskauksiani tilanne oli hiukan parempi, joskin ylikiloja oli viitisen ennen ensimmäistä odotustani. Ensimmäisen ja toisen lapsen välissä pääsin aika hyvin kiloistani ja liikkumaankin jossain välissä. Tosin kehoni oli täysin omani, toisin sanoen ei imettävä, eikä raskaana, vain puoli vuotta lasten välissä, joten lopullisesti  "normaalitilaan" pääsemiseen meni lastenteossa alkuun päästyäni noin 4,5 vuotta imetyksineen.

Normaalitilaan pääsystä on nyt vajaa viisi vuotta ja minä huonommassa fyysisessä jamassa kuin koskaan! Sulatettavia kiloja on ainakin kymmenen! En ole ollut mikään aktiiviliikkuja koskaan, ennemmin sohvaperuna. Sentään pari vuotta sitten lenkkeilin säännöllisesti, myös läpi talven, mutta syömispuoli on ollut kompastuskiveni kautta aikojen. Olen makeahiiri, jolla on huonoja tapoja sekä taipumus syödä, kun on tylsää, kun haluaa äkkiä "jotain kivaa", telkkarin ääressä, lasten mentyä nukkumaan, juhlistamassa kaivattua yksinoloa ja niin edelleen.

Tiedonpuutteesta minua ei voi syyttää; tiedän täsmälleen, miten minun pitäisi syödä. Olen jopa kokeillutkin vajaa pari vuotta sitten itselleni erittäinkin passelia ruokavaliota, jota kutsuin semikarppaukseksi, ja jonka aikana voin paremmin kuin koskaan - kolmen viikon ajan.

Siispä valmentajan sparraus on ollut paikallaan, kun olen tajunnut, ettei tästä mitään tule itsekseni. En koskaan tule saamaan sellaista itsekuria tai motivaatiota, että tästä savotasta selviäisin yksin. Tosin olen ymmärtänyt, ettei se itsekurista ole kiinni. Sen verran olen oivaltanut menneiden vuosien aikana, etten edes yritä mitään dieettejä tai ruokavalioita, joita en pystyisi noudattamaan loppuelämääni. Enkä halua missään asiassa olla liian tiukkana, sillä silloin lipsuminen tarkoittaa sitä, että "nyt meni ihan pipariksi koko juttu; ihan sama vaikka söisin kahmalokaupalla karkkia loppuviikon".

Olen ymmärtänyt itsestäni seuraavanlaisia asioita tähän 41 vuoden korkeaan ikään mennessä, hyvän osan taitavan valmentajani ansiosta:

1. Joustavuus on minulle kaiken a ja o.
   Jos joku sanoo minulle, että sinun pitää syödä salaattia lounaaksi viitenä päivänä viikossa, tai käydä punttisalilla kolme kertaa viikossa, karvani nousevat pystyyn ja kulmat kurtistuvat. Sen sijaan, jos yritän tarjolla olevista vaihtoehdoista useimmiten valita sen kevyemmän tai terveellisemmän vaihtoehdon, silloin silitän itseäni myötäkarvaan. Ja jos otan päivittäisen cappuccinoni, nautin sen hyvällä omatunnolla ja tietoisesti herkutellen. Tai, jos lähden liikkumaan, voin tänään käydä kävelyllä, seuraavalla kerralla perheen kanssa uimassa, ja sitä seuraavalla kerralla zumbaamassa kuntoklubilla.
2. Voin kokeilla sitä ja tätä, ja jos se toimii, tehdä sitä lisää; jos ei, kokeilen jotain muuta.
   Olen aina pelännyt epäonnistumista (perfektionismin huonoja puolia), joten tämä ajatus on mullistava: ei tarvitse tehdä ja epäonnistua, tai olla tekemättä epäonnistumisen pelossa, vaan voi kokeilla eri asioita huomatakseen, mikä toimii, mikä ei.
3. Onnistumiset tuovat motivaatiota.
   Minua ei lainkaan motivoi hyvinvointiprojektissani vanha bikinikuvani jääkaapin ovessa, sillä se ulkomuoto on NIIN kaukana nykyisestä, liian kaukana. Sen sijaan, kun seuraavan kerran housut puristavat vatsaa tai muuten nykytila inhottaa ja rajoittaa, otan hetken ja pysähdyn tiedostamaan, että juuri tämän takia olen jo tehnyt niitä hyviä juttuja, saanut niitä onnistumisia. Sitten niitä on helpompi tehdä lisää, kun pitää onnistumiset mielessä. Ne voi vaikka listata.
4. Kaikki liikkuminen on minulle extraa ja bonusta.
   Minulle ei sovi asettaa mitään tavoitteita liikkumiselle, tai niistä tulee "pitäisi"-juttuja, pakkopullaa. Siispä mitä tahansa teen, käyn kävelyllä, teen lankkuhaastetta, käyn core- tai zumbatunnilla; se on pelkkää plussaa, josta tulee hyvä mieli. Mahdolliset tavoitteet liittyvät syömispuolelle, mutta nekin pienenpieninä muutoksina, jotka juurrutan hitaasti arkeeni.
5. Stressinsietokykyni on muuttunut, ehkä lopullisesti.
   Tämä oivallus on kokonaisvaltainen. Kymmenen vuoden takaisen lievän työuupumuksen jälkeen järkeistin työtapojani, jopa vaihdoin työt vähemmän stressaaviin tehtäviin ja lopulta vietin viisi vuotta kotona lasten kanssa katkonaisilla unilla. Palattuani töihin olin pari viimeistä vuotta erittäin stressaavassa tilanteessa työpaikalla, kunnes vapautin itseni työn ikeestä reilu vuosi sitten ja hidastin tahtia tähän päivään asti. Se on tehnyt hyvää.
   Luulen, tosin en tiedä varmaksi, että vuosien kuormitus huononsi stressinsietokykyäni lopullisesti. Siispä hyväksyn ja tiedostan asian ja yritän parhaani mukaan järjestää asiani siten, etten tuota itselleni turhaa stressiä. Samaan hengenvetoon totean, että hyvää stressiä toki tarvitaan jatkossakin, se tuo pontta, kun pitää pistää tuulemaan. Uskon, että harjoitukset tietoisen ja hyväksyvän läsnäolon (mindfulness) lisäämiseksi ovat myös paikallaan.

Pieniä onnistumisia, joista ammennan motivaatiota jatkaa:

1. Tajuttoman joulukuun karkki- ja suklaa-ahtamisen jälkeen aloitin loppiaisen jälkeen karkkipäiväkäytännön. Ei tunnu liian vaikealta.
2. Satuin huomaamaan FB:ssä lankkuhaasteen, josta otin kopin. Nyt menee jo enimmillään kaksi minuuttia. :)
3. Olen käynyt muutaman kerran core-tunnilla vahvistamassa tukilihaksiani - syvät vatsalihakset ovat huonossa kunnossa.
4. Kokeilin jo zumbaakin vajaasti toimivan olkapääni kanssa - ihan hyvin meni!
5. Vakiolounaalla erään valmennettavani kanssa otan joka kerran älyttömän hyvän salaatin.

Nih. Sellainen tarina tällä kertaa!

Näkökulmaa vaihtaen paremmaksi äidiksi?

Onko teistä ihminen lähtökohtaisesti hyvä vai paha? Tätä olen joskus miettinyt, ja tullut siihen tulokseen, että minulle ihmiset ovat aina oletusarvoisesti hyviä, tarkoittavat hyvää, kunnes toisin todistetaan.

Olen kyllä tavannut toisenkin vinkkelin kannattajia. Heihin törmätessäni väistämättä olen miettinyt, mitä kokemuksia kanssaolijoista on ihmisellä, joka täysin vieraan ihmisen tavatessaan ensimmäisenä lataa kaikkeen tämän sanomiseen kielteisen viban. Varmaan taustalta löytyy ikäviä muistoja ja lapsuuden ajan traumoja, luulisin. Se on melkoisen surullista.

En tunnustaudu optimistiksi, vaikka minulle usein tapahtuu hyviä asioita ja olen pääosan ajasta onnellinen. Tiedän valittavani usein pikkuasioista, ja ponnarini tuntuu välillä olevan kireällä turhan pienten ärsytysten vuoksi. Silti uuden ihmisen tavatessani perusajatukseni on, että kuinkahan kiva tämä tyyppi on. Ainakin siihen asti, kun tyyppi avaa suunsa, heh. Silti yleensä aina yllätyn iloisesti!

Valmentajaopinnoissani olen "valaistunut" asiasta Hyvän Alkuperäisen Tarkoituksen Tutkiminen (HATTU). Kuvitellaan tilanne työyhteisössä, jossa on se yksi tyly vastarannankiiski, joka aina syöksyy suoraan (työ)asiaan, eikä viitsi edes tervehtiä ketään. Työkaverit eivät viitsi pyytää mukaan yhteiselle kahvitauolle, tai aremmat jopa hiukan pelkäävät tuota kritiikkiä latelevaa epäystävällistä kollegaa. Asiasta ei edes uskalleta konfliktin pelossa puhua kyseisen työkaverin kanssa.

Useimmat ihmiset pitävät itseään hyvinä ja toimintatapojaan tarkoituksenmukaisina. Harva tunnustautuu ilkeäksi tai sosiaalisesti surkeaksi. Otetaanpa siis HATTU päähän ja tarkastellaan tylyn kollegan motiiveja käytökseensä. Entäpä, jos kyseinen kollega pitääkin itseään tehokkaana työntekijänä, jolla ei ole aikaa tuhlattavaksi lörpöttelyyn kahvitauoilla, saati sitten käytäväkeskusteluihin. Jospa kollegan käsitys hyvästä työntekijästä tarkoittaa täydellistä keskittymistä työhön. Ehkä hän jo tullessaan aamulla töihin on uppoutunut mielessään päivän työlistaan, eikä siksi huomaa tervehtiä työkavereitaan. Jospa hän kantaa huolta työnantajan toiminnasta myös oman vastuualueensa ulkopuolella, ja tuo sen ilmi punniten tarkasti uusien ehdotusten kaikkia puolia, myös niiden heikkouksia. Kun muut listaavat ne hyvät puolet, hän tuo esille ne kohdat, joissa voi mennä pieleen. Tärkeätä arviointia ennen lopullisia päätöksiä, vai mitä?

Tuntuuko, että tuota ikävää käytöstä voisi olla yhtään helpompi sietää tällaisen pohdiskelun kautta? Itse huomaan ajattelevani tuota keksittyä kollegaa jo ymmärtäväisemmin, kun keksin, mikä hyvä alkuperäinen tarkoitus hänellä voi olla, vaikka sen ilmentymä näyttääkin täysin vastakkaiselta.

Usein hyvän alkuperäisen tarkoituksen tutkiminen tuo uutta perspektiiviä omaan kykyyn tarkastella päällisin puolin hankalalta vaikuttavan ihmisen motiiveja. Se puolestaan voi auttaa suhtautumaan myönteisemmin asioihin, joihin ei voi itse vaikuttaa.

Siispä minua ottaa erityisesti pannuun ne kerrat, kun en millään pysty näkemään tuota takuulla olemassa olevaa hyvää alkuperäistä tarkoitusta omien lasteni kohdalla! Tunnen oloni niin vajavaiseksi äitinä, kun näen nyt tuon tylyn, mutta olemattoman kollegan jo paremmassa valossa, mutta välillä, kun lapset ovat tehneet jotain, mikä minua suututtaa, eivät pahuuttaan lainkaan, vaan siksi, että ovat lapsia, enkä minä siinä akuutissa tilanteessa pysty ottamaan rauhallisesti vaan pauhaan kiukkuisena, kuinka niin ja näin ei pidä mennä tekemään.

Kuitenkin rauhassa tässä istuskellessani, ja ylipäänsä 90% ajasta, näen ihanien ipanoideni hyvät puolet ja tarkoitukset aivan selvästi. Ja jos tarkastelen jotain tapauksia, jotka minua ovat suututtaneet, ne ovat usein johtuneet vain lapsille tyypillisestä egosentrisyydestä, eli kyvyttömyydestä ajatella asioita muiden vinkkelistä. Se ei ole lasten heikkous, vaan heidän ominaisuutensa. He vasta opettelevat. Lapset ovat suoraviivaisia; kun he näkevät jotain, minkä haluavat, ja etenkin, jos jollain toisella sellaista jo on, he etsivät tiensä sitä kohti riippumatta siitä, onko kyseinen asia heidän tai saako siihen koskea. Samoin, jos he eivät tee pyytämääni asiaa, se johtuu usein siitä, että heillä itsellään on kirkas kuva mielessä siitä, mitä siinä tilanteessa on paljon parempi tehdä (jatkaa kivaa leikkiä lelujen korjaamisen sijaan; käpertyä makaamaan kylppärin lattialle iltatoimien sijaan, koska väsyttää). Jopa isomman lapsen "mitä väliä" -asenteen viljely kuuluu asiaan. Huoh.

Ja jotta huono äitiyteni kruunataan, ripittämiseni jälkeen tulee lapsi pyytämään anteeksi kaikkea, mitä on tehnyt väärin (ei juuri mitään, eikä etenkään mitään erityisen vakavaa - tietenkään), kokee, että koko päivä on mennyt väärin tehdessä, vaikka kyseessä oli vain viimeisin vartti; ja keksii siskon kanssa yllätyksen (tekevät yhdessä "salassa" kaikki iltatoimet ja päästävät minut huoneisiinsa vasta, kun ovat siellä yöpuvuissa sängyissä), jotta äidille tulisi parempi mieli. Nyyh.

Onneksi siinä vaiheessa olen päässyt yli harmistuksestani, eikä minulle tuota mitään vaikeutta kehua maasta taivaaseen, miten ihana yllätys oli; halia ja helliä tyttösiä; ja kertoa heille, miten ihania he ovat, ja miten paljon heitä rakastankaan, ja miten he osaavat kyllä ihan mitä vaan, kun toimivat yhteistyössä toisiaan auttaen. Pelkään, ettei se riitä alkuunkaan kompensaatioksi.

Ponnisteluni paremmaksi äidiksi kasvamisen toivossa siis jatkuvat. Tällä hetkellä luen erittäin mielenkiintoista ja ajatuksia antavaa kirjaa Näkökulman vaihtamisen taito (Antti S. Mattila), joka on oheiskirjallisuutta koulutuksessani. Siitä toivon tarttuvan toista näkökulmaa itseeni pysyvästi. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, jotka kaipailevat parempaa kykyä kolikon kääntöpuolen näkemiseen.

Kiireen taltutuksesta

Minulla ei ole ollut kiire vähään aikaan. Tuntuu, että mieleni pikkuhiljaa toipuu työvuosien ja lapsiperhe-elämän tuomasta kiireestä ja ennen kaikkea kiireen tunnusta. Voin tehdä asioita hitaammin, ottaa enemmän aikaa ajatuksilleni ja tekemisilleni ylipäänsä. Nyt on hyvä aika miettiä keinoja kiireen taltutukseen, jotta arsenaalini on kunnossa, kun se väistämätön ruuhka-aika taas jossain vaiheessa alkaa (=kun jossain vaiheessa palaan työelämään). Läpi työvuosieni olen ollut jos jonkinmoisilla ajanhallintakursseilla, mutta vain vähän niistä on jäänyt käteen. On ollut liian kiire.

Mitä kiire sitten oikeastaan on? Joskus se on todellista aikataulullista kiirettä, kun on sattunut käymään niin, että pitäisi olla monessa paikassa samaan aikaan, tai työlistalla on yksinkertaisesti liian paljon tehtäviä, mikä tuppaa olemaan melko yleistä nykypäivän työmaailmassa. Siihen päälle tulevat vielä kotielämän tekemiset ja menemiset, joita etenkin lapsiperheissä saattaa olla kohtuullisen paljon lasten määrästä, harrastuksista sun muista riippuen. Ei oo helppoo.

Silti on ihmisiä, jotka onnistuvat olemaan pahimmassakin kiireessä kovin zen. Minä en ole. Minä stressaannun aikataulullisesta kiireestä, vaikka olen yleensä aina joka paikassa hiukan etuajassa. Stressaannun myös tekemättömistä töistä, joita on edelleen pitkä lista koti- ja opiskeluelämässäni. Välillä tekemättömiä asioita on niin paljon, etten tee mitään muuta kuin ne näkyvimmät ja pakollisimmat pyykeistä tiskeihin, koska en tiedä, mistä nurkasta aloittaisin nykertämisen. Mutta niin on tekemistä kaikilla; jotkut vain ottavat sen rennommin. Jossain vaiheessa vauhtia on niin paljon, että tuntuu olevan kiire, vaikkei mitään järisyttävän kiireellistä tekemistä olisi edessä. Vauhti jää päälle. Kiire on siis myös mielentila.

Minä en osaa olla zen kiireessä. Täältä ei tipu siis vinkkejä kiireisen mielentilan rauhoittamiseen. Siispä tartun mieluummin keinoihin, jotka auttavat reaalimaailman kiireeseen, kun tekemistä on liian paljon suhteessa aikaan. Koska aikaa vuorokauteen ei toistaiseksi osata lisätä, ainoa keino selvitä moninaisista tekemisistä on priorisoida raskaalla kädellä.

Eräs mielestäni potentiaalisimmista keinoista asioiden priorisoimiseen on alunperin esitelty Stephen R. Coveyn kirjassa "The 7 Habits of Highly Effective People", josta se on levinnyt moneen suuntaan. Itse olen samaa oppia lukenut myös "Voimavarat käyttöön" -kirjasta (Katajainen - Lipponen - Litovaara), sekä tutustunut aiheeseen eräälläkin vuosien takaisella kurssilla. Miksi sitten en ottanut keinoa käyttöön pahimpien kiireiden aikaan? Koin, ettei minulla ollut aikaa pohtia ja jaotella tehtäviäni, sillä olin jatkuvasti tulipalomoodissa huiskien menemään sinne ja tänne. Mielentilani oli liian kiireinen.

Mukaellen Coveyn nelikenttää ja jonkin jo unohtuneen kurssin versiota kentästä lisäten omia esimerkkejä jne.

Kellään ei voi olla niin kiire, ettei voisi ottaa säännöllisesti yhtä kymmenminuuttista listatakseen käsillä olevat tehtävät ja jaotella niitä nelikenttään. Enemmän se on muistamisesta, viitsimisestä ja jaksamisesta kiinni kuin todellisesta kiireestä. Ehdoton hyöty on se, että tulee tehtyä myös niitä hurjan tärkeitä asioita, jotka yleensä jäävät kiireen alle: tulevan suunnittelua, ennalta ehkäisyä, virkistäytymistä, perheen ja läheisten kanssa olemista, unelmien toteuttamista...

Taidan lähteä tästä listaamaan asioita, joita pitäisi/täytyisi vihdoin tehdä; joita teen paljon ja usein, vaikken haluaisi tai minun ei tarvitsisi; joita haluaisin tehdä, mutten ehdi tai jaksa; joita toivon tekeväni sitten joskus, kun on aikaa; joita unelmoin ja haaveilen tekeväni, jos ihme tapahtuisi.

Siitä listasta sitten löytyvät ne kiireelliset asiat, joita ei voi jättää tekemättä, sekä ne kaikkein tärkeimmät, mutta ei-kiireelliset asiat, joita helposti kiireessä laiminlyö. Ne ei-tärkeät asiat, olivatpa kiireellisiä tai ei-kiireellisiä, voi sitten jättää väliin kokonaan. :)

Kiireetöntä mielentilaa kaikille!

Oppimisesta ja ratkaisukeskeisyydestä

Olen ollut opintiellä tammikuusta alkaen. Takana kaksi läpäistyä psykologian kurssia, tentti suoritettuna kolmannesta - odottelen tuloksia, neljäs kurssi on juuri alkanut ja ratkaisukeskeinen valmentaja -koulutus käynnissä. Aika on vilahtanut hurjaa vauhtia. Enpä olisi uskonutkaan, että niin vauhdikkaasti.

Rakastan opiskelua ihan tosissaan! Voisin olla ikuinen opiskelija, jos se vain taloudellisesti olisi mahdollista. Huippua olisi, että saisi käydä luennoilla, oppia kaikenlaista kiinnostavaa uutta, tavata mielenkiintoisia ihmisiä vielä mielenkiintoisimpine mielipiteineen, ja olla omien aikataulujensa herra (rouva) toki kurssiaikataulujen puitteissa. Kuka suostuisi rahoittamaan tällaisen elämänvalinnan minulle? Anyone?

Tämä opintovaiheeni on elähdyttänyt jymähtänyttä päätäni, luutuneita ajatuksiani ja tuonut pitkään kaipaamaani vapautta sekä myöhäisempiä aamuheräämisiä. Ihan mahtavaa!

Asetin itselleni toiveen muuttua valmentaja-koulutuksen myötä. Nyt tuntuu siltä, että se on hyvinkin mahdollista. Uskon, että minun täytyy muuttua, ottaa ratkaisukeskeisyys omakseni, jotta voin auttaa toisia- ja itseäni. Haluan oppia ajattelemaan toisin. Haluan muuttua.

Ratkaisukeskeisyys on ennen kaikkea ajattelutapa, jota voi soveltaa kaikkeen elämään; ongelmien ratkomisesta lasten kasvatukseen (arvaatte jälkimmäisestä, miksi erityisesti haluaisin oppia ajattelemaan ratkaisukeskeisesti). Ideana on tutkia ensin mahdollista ongelmaa ja miettiä, miten asioiden toivoisi tulevaisuudessa olevan myönteisesti, kannustavasti ja arvostavasti. Ei tutkita, kenen syy on, että tähän on tultu, eikä märehditä sitä kuinka kurjaa on, kun on tämä ongelma. Mietitään vahvuuksia, etsitään voimavaroja, iloitaan pienenpienistä edistysaskeleista.

Minä olen välillä sellainen naputtava akka ja valittava mamma, että ihan kyllästyttää. Siksi haen itselleni uutta tapaa katsoa asioita, koska uskon, että asenne on valinta. Pitää vain tiedostaa väärä asenteensa ja sen jälkeen asialle voi tehdä jotain. Että vika ei ole miehessä, muissa ihmisissä tai aidanseipäissä. Vaikka kuka tekisi mitä, sanoisi mitä, hölmöilisi, loukkaisi, voi itse lopulta valita sen, miten asiaan suhtautua. Ei se tarkoita kuitenkaan, että se olisi helppoa. :)

Ratkaisukeskeisyys on myös menetelmä, jota sovelletaan niin asiakastyössä, koulutus- ja opetustyössä, esimiestyössä, johtamisessa kuin kehittämisessäkin. Opinahjoni Helsingin yliopiston koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenia sanoo menetelmästä näin: "Ratkaisukeskeisen lähestymistavan keskeisimmät teemat ovat voimavarakeskeisyys, asiakaslähtöisyys, arvostava vuorovaikutus, luovuus ja huumori. Ratkaisukeskeisesti ongelmia käsitellään tavalla, jossa keskustelujen ja työskentelyn pääpaino on tulevaisuudessa, tavoitteissa ja ratkaisuissa tai ratkaisuideoissa sekä toivon herättämisessä. Tutkimalla ensin ongelmaa ja miettimällä sitten, miten asioiden toivotaan tulevaisuudessa olevan, luodaan energiaa ja myönteistä intoa löytää konkreettisia ratkaisuvaihtoehtoja."

Näitä asioita parhaillaan opettelen, jonkin ajan päästä valmiina harjoittelemaan valmentamista jo enemmän. Elän jännittäviä ja hektisiä aikoja. Tunnen olevani keskellä elämää muuttavaa prosessia. Ja se on järisyttävä tunne!

Kesän ensimmäinen päivä oli tänään; upean aurinkoinen päivä. Lisää aurinkoisia kesäpäiviä teille kaikille!

Tämän päivän kiitollisuudenaiheeni:

1. Ekaluokkalaisen todistustenjako aamulla: kuinka pieniä, vakavia ja suloisia nuo nyt entiset ekaluokkalaiset olivatkaan odottaessaan ja hakiessaan todistuksia opettajalta. Onpa ihanaa, että sain todistaa tämänkin hetken pikkukoululaiseni elämässä.
2. Meillä oli ihana päivä kylpylässä uiskennellessa ensin perheen kesken, sitten lasten pienten serkkujen ja isänsä seurassa. Todella kivaa!
3. Istuin illalla aurinkopedilläni ja luin lehtiä. Pitkään, ihan rauhassa, enkä miettinyt pyykkejä tai muuta epäoleellista lainkaan. Se oli hyvä tovi.

Mitä kuuluu aikalisälleni

Kuten uskollisimmat blogiystäväni tietävät, jätin työni IT-alalla viime joulun alla vapaaehtoisesti, otin eropaketin, jonka turvin lähdin opiskelemaan uutta tämän vuoden ajan. Tähtäimessäni on psykologian perusopinnot sekä ratkaisukeskeisen valmentajan pätevyys. Psykologiasta haluan suorittaa perusopinnot 25 op eräänlaisena teoriapohjana valmennustyölle, mutta opinnoista on hyötyä missä tahansa ihmisläheisessä ammatissa, ja henkilökohtaisessa elämässäkin. Valmentajakoulutuksesta toivon saavani käytännön taitoja kyseisen ammatin harjoittamiseen ja tietenkin pätevyyden.

 Melkein viisi kuukautta on kulunut viimeisestä työpäivästäni, yllättävästikin. Aika on hurahtanut hurjaa vauhtia, vaikka talvi tuntui pitkältä. Tähän mennessä olen suorittanut loppuun asti persoonallisuuspsykologian kurssin. Psykologisen tutkimuksen kurssi on loppusuoralla; kliinisen psykologian kurssi parhaillaan menossa. Ratkaisukeskeinen valmentaja -koulutus Helsingin yliopiston Palmenia-täydennyskoulutuskeskuksessa alkoi viime kuussa parilla lähiopetuspäivällä jatkuen loppukuusta parilla lisää. Koulutus jatkuu ensi vuoden kesäkuuhun asti. Toukokuun lopussa aloitan kesän yli kestävän verkkokurssin kehityspsykologiasta, ja näillä näkymin syyskuussa vihon viimeisen perusopintokurssin neuro- ja kognitiivisesta psykologiasta.

Olen ollut älyttömän innostunut oppimaan uutta, vaika opiskelu on väsyttävääkin. Olen saanut mahtavia muistumia siitä, millaista on uppoutua kirjoihin, tehdä kirjallisia töitä ja keskittyä tiukasti asiaan. Olen aina tykännyt opiskella. Mutta on se raskastakin. Etenkin tentteihin lukeminen on työlästä ja aikaavievää. Tenttikirjoja ei ole kovin helppo saada, sillä kurssikirjoissa on yleensä pitkät jonot. Parhaillaan jännään, ehdinkö saada ajoissa sen oleellisemman kirjan loppukuun tenttiin, sillä aikaa ei ole paljon.

Ajankäytöllisesti minulla on ollut yllättäviä haasteita. Luulin, että jäätyäni töistä pois minulla olisi kaikki maailman aika ja energia käytettävissä opiskeluun, kodinhoitoon, lasten kanssa olemiseen ja kodin sekasotkujen siivoamiseen. Olin väärässä; ei minulla ole. Omaa aikaa yksin kotona minulla on maanantaista torstaihin, sillä Pikkusiskolla on vapaapäivä kanssani perjantaisin. Isosisko lähtee kouluun pääsääntöisesti yhdeksään tai kymmeneen, jolloin myös vien Pikkusiskon päiväkotiin. Kolmelta tulee koululainen kotiin ja samaan aikaan haen päiväkotilaisen (en pysty kuitenkaan enää opiskelemaan, kun toinen lapsista on kotona).

Toisin sanoen, opiskeluaikaa minulla on keskimäärin klo 10-15 välillä neljänä päivänä viikossa. Siihen sisältyy tietenkin lounas sekä itsensä kuntoon laittaminen, mikäli iltapäivällä on lähtö luennoille tai muuten ihmisten ilmoille. Koska lasten aamutoimet jotenkin siirtyivät kokonaan minulle kotiin jäätyäni, olen usein myös henkisesti hetkellisesti täysin poikki palattuani yksin kotiin. Lapsilla on jotenkin hirmuisen rasittava vaihe menossa. Kaikesta saa sanoa kymmenen kertaa vähintään, eikä mitään tapahdu ennen kuin karjaisee. Toivon, että nyt muutamana aamuna kokemamme tiiviimpi tahti aamutoimissa sekä vähempi komentaminen muuttuu vakioksi mahdollisimman pian. Pyysin myös miestäni osallistumaan useammin nuoremman päiväkotiin viemiseen, jotta pystyisin orientoitumaan opiskelupäivään jo aamupalalta, kun ei tarvitse poistua kotoa välillä (eikä menettää hermoja niin usein). Usein keittiössä odottaa myös tyhjentämistä odottava tiskikone, tiskipöytä täynnä likaisia astioita ja pyykkikorit pullollaan puhumattakaan kausikohtaisesta vaatteiden ja kenkien vaihdosta. Näihin saa sitten aikaa kulumaan, vaikkei mitään muuta varsinaista siivoamista tai järjestelyä tekisikään.

Se, mikä yllätti opiskeluihin uppoutumisessa, on se, että se vaatii niin paljon keskittymistä, etten heti pystykään paahtamaan täysillä jäätyäni yksin kotiin. Toisin sanoen ne viisi vapaatuntia päivällä ei ole millään muotoa kokonaan tehokasta opintoaikaa. Tietoisesti hiljensin joulukuussa tahtia muutenkin, sillä olin melko uuvuksissa yli vuoden kestäneen rasittavan työtilanteen takia, mutta mieleni ei ole rauhoittuut. On edelleen liikaa tehtävää, tekemättä jättämisiä ja opeteltavaa. Koska vietän niin paljon enemmän aikaa nykyään kotona, sotkut ja epäjärjestys häiritsevät todella paljon enemmän kuin ennen. Tuntuu, että tekemättömien töiden määrä on triplaantunut jäätyäni kotiin. On totta, että niitä on enemmän kuin ennen, juuri siksi, että olen se enemmän kotona oleva aikuinen, mutta osa niistä myös riivaa minua enemmän juuri tuosta mainitusta syystä.

Olenkin päättänyt rajoittaa kotihommien tekemistä opiskeluajallani, ja jättää ne reilusti aikaan, jolloin lapset ovat kotona. Muuten ei aikani riitä kaikkeen opiskeluun. Haluaisin nimittäin suorittaa opinnot paremmin kuin rimaa hipoen, ja todellakin oppia ja sisäistää asiat. Tuo valmentajakoulutus on minulle erityisen tärkeä, ei vain siksi, että haaveilen ratkaisukeskeisestä valmentamisesta ammattia, mutta myös itseni takia. Haluan muuttua, kehittyä ihmisenä, ja uskon, että vasta käytyäni itse muutosprosessin läpi, voin todella sisäistää ratkaisukeskeisyyden, ja auttaa ihmisiä löytämään vastauksia kysymyksiinsä.

Sen lisäksi pitää ryhtyä taas vaalimaan omaa vapaa-aikaa ja harrastuksia, jotka ovat jääneet täysin hunningolle. Perheaikaa sekä aikaa lasten kanssa minulla on nyt riittävästi, mutta omaa aikaa ei. Ja kaipa parisuhteellekin pitäisi jyvittää jotain...

Kaiken kaikkiaan, vaikka välillä olen väsynyt ja kypsä tähän opiskelija-kodinhoitaja-lastenhoitajayhdistelmään, en ole hetkeäkään katunut päätöstäni jättää työni ja heittäytyä uuteen. Mutta tällä hetkellä tuntuu hieman väsyneeltä. Samaa ovat maininneet jutuissaan muutamat blogiystävät, joten onkohan tässä jotain yleistä "väsyä" ilmassa?

Oppia ikä kaikki

Neljä kuukautta olen tässä viettänyt opiskelijaelämää. Aika kuluu hurjaa vauhtia. Yksi psykologian kurssi on jo suoritettu, kaksi menossa, ja ratkaisukeskeinen valmentaja -koulutus on alkanut. Ei tässä ehdi sammaloitua ja hyvä niin.

Kaikki ne suunnitelmat siitä, miten järjestäisin kaikki sotkut, karsisin tavarat, siivoaisin vaatehuoneet ja varaston, ovat edelleenkin vain niitä - suunnitelmia. Piti muistaakseni myös lepäämäni, olemani tekemättä yhtään mitään, jotta keräisin takaisin vuosien aikana menettämiäni voimia. No, lepääminen taitaa olla hiukan yliarvostettua opiskelijaäidin elämässä.

Olen järjestänyt niin, etten perheen ollessa yhdessä käytä aikaa opiskeluun luentoiltoja lukuunottamatta. Käytössäni on siten maanantaista torstaihin aikaa opiskelulle noin kello 10 -15 välinen aika. Sinä aikana tosin pyykkään, hoidan tiskikonehommia, lounastan, puen, luentopäivinä meikkaan ja laitan hiukset, välillä hoidan vaatteiden kausivaihtoa tai vastaavia, koska niitä on helpointa hoidella yksin kotona ollessa. Saa keskittyä.

Huomaan, että opinnoille on itse asiassa yllättävän vähän keskittynyttä aikaa! Luulin, että minulla olisi älyttömästi aikaa lukea sekä asiaa että viihdettä, tehdä kotihommia, askarrella, tehdä koruja, kirjoittaa blogiani, lukea muiden, urheilla, ulkoilla, järjestellä niitä kaappeja ja niin päin pois, mutta olin sitten liian optimistinen. Ei tässä olekaan ihan kaikkeen aikaa; opiskelu on työtä!

Haen vieläkin opiskelurutiinia, sillä huomaan, että lukeminen ja tehtävät jäävät heti lapsipuolen asemaan, jos vaikkapa toinen lapsista on sairaana kotona muutaman päivän, tai vapaa-ajan elämässä on niin paljon puuhaa, että se valuu "päivätyönikin" puolelle, kuten vaikkapa tuo vaate- ja kenkärumba, mikä on vallannut kotini juuri nyt.

Mutta, se kiire, mitä nyt koen, poikkeaa täysin työelämäkiireestäni. Stressitasoni on matalampi; kärsivällisyyttä on enemmän; saan viettää paljon enemmän aikaa tyttöjen kanssa; koen opiskelujeni olevan todella mielenkiintoisia. Toisin sanoen, minulla on mielekästä tehtävää ja se tuntuu mielialassakin.

Tahtini on rauhallisempi. Otan tietoisesti joka päivä kotona yksin ollessani kupposen cappuccinoa ja luen jotain kivaa lehteä. Joinakin päivinä katson puoli tuntia vaikkapa Avalta tai Liviltä mukavan keveitä ohjelmia, kuten vaikkapa Hulluna second handiin. Ehkä se on sitä latautumista, se tahdin hidastaminen.

Huhtikuusta kesäkuun loppuun minulla on aika kiire opinnoissani. Elokuun alusta alkaa toinen osa haipakkaa. Nyt olen siinä vaiheessa, että pitänee tehdä itselleni lukujärjestys, jotta jokainen kurssini saa tarvittavan panostuksen, sillä haluan tosissani oppia.

Mutta onpa se ihanaa, että saa tehdä oman lukujärjestyksensä! Olla oman (päivä)aikataulunsa herra (rouva). Että saa itse valita, mihin hommiin panostaa. Tämä aikalisä on neljän kuukaudenkin jälkeen vielä se todellakin paras päätös. Olen NIIN kiitollinen tästä mahdollisuudesta.

Meillä kaikilla on jotain, mistä olla kiitollinen. Olisiko aika taas laskea ne kiitollisuuden aiheet?