perjantai 28. syyskuuta 2012

Joko se joulu on tulossa?

Siltä se alkoi hiukan tuntua, kun Rva Kepposen luona askartelimme taannoisena lauantaina kolmen Pikkukepposen sekä hetken aikaa myös Mirkan ja Kuusiveen seurassa. Mirkalla oli tavoistaan poiketen mukana lankaa ja virkkuukoukku liittyen uusimpaan projektiinsa.

Kiitoksia Rva Kepposelle kestityksestä ja Pikkukepposten hauskoista jutuista! Ovat aika velikultia ja mahdottoman suloisia.

Tiedossa on muutamat lasten synttärit, joille piti tehdä kortteja suht nopeasti ja helposti. Onnistui. :)
Tämä korttipohja oli hyvin pieni. Siispä kortista tuli yksinkertainen. Sopinee pakettikortiksi.
Olin ostanut telan vuosi sitten ja se oli edelleen avaamattomana paketissa. Siispä kokeilin Distress-musteilla telata valkoisen kortin taustaksi, ja lisätä päälle eräästä keijuaiheisesta freebie-paketistia paperia ja muuta rekvisiittaa. Liian sekalainen makuuni, mutta ehkä siinä on tarpeeksi katseltavaa pikkutytön vinkkelistä.
Samaa yritystä tässäkin.
Sama telausidea, mutta pojalle. Ihanat tarrat ostin Sinellin alelaarista ja ovat mielestäni kauniita.

Pakolliset onnittelukorit ja pari ylimääräistä tehtyäni aloin päällystää joulukalenteriaihiota. Ostin sen vuosi sitten Intohimona askartelu -tapahtumasta, mutten mitenkään saanut koristeltua joulukuun alkuun mennessä. Nyt olen ajoissa. Homma jäi tosin kesken, mutta pienissä osissa yritän sitä(kin) hommaa työstää tässä syksyn mittaan. Saa nähdä pääsenkö tänä vuonna ihan täyttöpuuhiinkin!

Mutta Rva Kepposen kanssa olimme joulutunnelmissa myös korttien suhteen. Kepposkalla aukesi korttitehdas ja hyvää jälkeä syntyi. Kepposen ideasta intoutuneena leimasin omilla leimoillani aihiot, jotka myöhemmin teen korteiksi. Kyhäsin myös viimevuotisesta leimauksesta kortin ja peräti yhden upouuden.

Viimevuotinen leimaus ja pohja kortiksi tehtynä. Jouluntoivotus sisäpuolella.
Englantilaisen askartelulehden mukana saadusta jouluaiheisesta setistä löytyi joulupallo, jonka "ripustin" korttiin.
Käytin myös neljä jostakin lehdestä saamaani täysin käyttökelvotonta postikorttityylistä joulukorttia ja tein niistä kestävämmät. Vai onko teillä tapana lähettää postitse yksinkertaisia kortteja, jotka on tehty aikakauslehtipaperista? Osoite, viesti ja postimerkki vain toiselle puolelle ja hops postilaatikkoon - saapi arvailla, monessako palassa tai rypyllä varustettuna posti veisi sen perille. Nyt näissä on kartonkitausta, joten kuoreen vain ja menoksi. Eri asia on sitten, että ovatko lainkaan kauniita. Vierastan hiukan tällaisia valokuvakortteja.
 
 
 
Ja vielä on jäänyt pistämättä näytille ihanaisen serkkuni ja miehensä hääkortti.Häitä kävimme mieheni kanssa juhlimassa Levillä asti. Vuorokausi Lapissa - ensimmäinen kertani siellä... Vähän jäi harmittamaan, ettei ollut lomaa sen enempää.
Onnea rakkaat L & M!
 

Seuraavaksi odottelen inspiraatiota työpöydän siivoamiseen papereista, jotta voisin levittää askartelutarvikkeeni pöydälle pidemmäksi aikaa. Pitäisi nimittäin päällystää ja koristella se kalenteri loppuun asti salassa lapsilta...

lauantai 15. syyskuuta 2012

Ihan öpistä

Hassulilla Pikkusiskolla oli eilen samanikäinen ystävä kylässä Isosiskon ollessa kaverinsa syntymäpäivillä. Tytöillä oli kovin hauskaa, mutta kyllä oli minullakin, kun kuuntelin keittiössä, mitä tytöt sohvalla istuessaan turisivat:

Ystävä: ...Ja mä olen isompi kuin Liisa, mutta Liisalla on korkokengät! Ihan öpistä!
Pikkusisko: Ja mäkin olen isompi kuin Liisa, mutta mulla ei ole vielä korkokenkiä. Ihan öpistä!
Pikkusisko: Ja Isosiskokin on paljon Liisaa isompi, eikä silläkään ole korkokenkiä!
Ystävä: Ihan öpistä!

Minä jäin miettimään, että mitkähän korkokengät nelivuotiaalla Liisalla oli päiväkodissa ollut. Kuulemma tosi kauniit ja hienot. :) Ihan öpistä!
Näin minua hemmoteltiin tiistaina. Otin pienet tirsat sohvalla ja sillä välin tytöt tekivät maittavan aterian. Terveellistä perunaa ja käärylettä salaatin ja herneiden kera etualalla à la Isosisko. Takana puutarhamustikoita. Pikkusisko tarjoili juoman. Huomaa myös kattaus.
Jälkiurokana Pikkusiskon taiteilemaa makeata piirakkaa.

torstai 13. syyskuuta 2012

Lenkillä Levillä

Tiedättekö sen pelin "Minä en ole koskaan..."? Se, joka keksii asian, jota ei ole koskaan tehnyt, mutta muut seurassa olevat ovat, saa pisteen. Olen aina saanut pisteen sanomalla "Minä en ole koskaan käynyt Lapissa." Siis viime viikonloppuun asti.

Ihanainen serkkuni meni naimisiin Levillä. Sinne matkattuani olin ensimmäistä kertaa Lapissa. Vain viettääkseni yhden ainokaisen ihanan vuorokauden, kunnes oli taas aika lentää kotiin. Eikö olekin aika tuhlausta? Ensimmäistä kertaa Lapissa, eikä pysty pitämään ylimääräisiä lomapäiviä tai mitään viikonlopun lisäksi!

Käytimme mieheni kanssa ajan hyvin. Häävastaanotto alkoi vasta illalla, joten meillä oli iltapäivä aikaa tehdä jotain. Todella epätyypillisesti, suostuin lähtemään lenkille melkein heti hotellille saavuttuamme, vaikka mieluiten olisin ottanut päiväunet!

Hotellimme Levi Panorama sijaitsee laskettelurinteen sivussa, josta kipitimme miljoona upouutta rappusta alaspäin päästäksemme lenkkipoluille.
Kuva hotellimme parvekkeelta. Alempana rinteessa laidunsi hetken aikaa myös poroja!
Maastossa kulkee todella monta eripituista lenkkiä hyvällä, pehmoisella pohjalla. Talvella siinä kulkevat tietenkin ladut. Koska iltaan valmistautuminen ja vielä syömätön lounas puskivat päälle, valitsin Mini-Poro -nimisen 2.2 km lenkin, sillä tiesin joutuvani kapuamaan laskettelurinteen ylös sen jälkeen kaikkein viimeisimpänä. Mieheni tuli samaa matkaa osan ajasta, ja jatkoi itse piiitkän pitkälle lenkille käännyttyäni paluumatkalle.
Maasto näytti hivenen erilaiselta, jotenkin karummalta kuin kotimetsissä. Sinänsä ei mikään yllätys, oltiinhan Lapissa.
Puiden takana häämöttää Levi-tunturi. Zero Pointin rallimeteli katosi melko pian metsään sukellettuamme. Ihanaa!


Olin erityisen iloinen nähtyäni elämäni ensimmäistä kertaa naavaa. Ei sitä paljoa näkynyt, mutta sen verran, että sain kuvan ja hypistellä sitä hiukan.
Itsekseni hölköttelykin oli mukavaa. Asvaltilla lenkkeilyyn tottuneena pehmeä pohja oli ylellistä ja mukavaa askeltaa. Tuntui, että kierros päättyi aivan liian pian, vaikka jännäsinkin hiukan, kuinka kauan saan tuhrattua rinteen kiipeämiseen.

Välttääkseni rallialueen läpi menon, oikaisin rinteeseen suoraan metsästä. Ihan hyvä juttu. Mutta kyllä se vain niin on, että laskettelurinnettä on huomattavasti helpompi tulla talvella suksilla alaspäin kuin kiivetä syksyllä ylös. Aiempi kokemukseni lumettomasta laskettelurinteestä oli nuoruudestani, jolloin laukkasin hevosella rinnettä ylös, mikä sekin oli huomattavasti helpompaa kuin omien jalkojen käyttö. :)

Tällaista oli vastassa. Hotelli häämöttää ylhäällä oikealla.

Tässä kohtaa vauhti oli melko hiljainen...
Tuntui hienolta kiivetä korkealla. Maisemat olivat hienot kauempana ja alas oli palkitsevaa katsoa, kun näki kuinka paljon oli jo kiivennyt.
Vesialueen takana ja oikealla oli erittäin kovaääninen rallialue.
Tässä kohden halusin istahtaa hetkeksi katselemaan. Meteli kyllä häiritsi sen verran, ettei paljon Lapin hiljaisuudesta voinut puhua..
Tämän verran matkaa rinteen toiselle reunalle vielä. Hotelli odottaa jossain ylävasemmalla näkymättömissä.
Tässä olen ehdottomasti jo voiton puolella. Huoh.
Tehtävä suoritettu. Olen kukkulan kuningatar!
Lopullinen lenkkini pituus oli 4.5 km ja vajaa tunti kului aikaa. Hyvä lenkki, jossa pulssi kohosi hyvin myös kävellessä nousujen ansiosta. Eniten nautin kuitenkin raittiista ilmasta ja hetkestä kahden mieheni, sekä lopulta itseni seurassa.

Heti päästyäni hotellin aulaan riensin ravintolaan hakemaan ruokaa. Todella herkullinen savuporosalaatti oli tarjoilijan suosituksena. Olin enemmän kuin onnellinen, kun sain ottaa annokseni mukaan huoneeseen nauttiakseni sen siellä rauhassa ja hikisenä. Minulla oli nimittäin kiljuva nälkä ja suihku sai odottaa masun täyttymistä!

Pienen levon jälkeen olikin hyvä aloittaa valmistautuminen iltaan. Häät sujuivat hienosti; hääpari tuli kuin filmitähdet helikopterilla tunturin laelle Tuikku-ravintolaan, jossa oli lämmin ja epämuodollinen tunnelma koko illan.

Kysyin mieheltäni menomatkalla lentokoneessa, voiko Lapin hulluus iskeä vuorokaudessa. Hän vastasi, että kyllä voi. En ole ihan varma, iskikö hulluus, mutta tuli tunne, että ruska-aikaan Leville voisi mennä toistekin. Vaikka nyt ruska ei ollut vielä alkanut pakkasöiden puutteessa, osaan kuvitella, kuinka kaunis ja karu maisema punakeltaisessa värityksessä tulee olemaan.

Ja hei, minäkin olen nyt käynyt Lapissa!

perjantai 7. syyskuuta 2012

Mitähän mulle oikein kuuluu?

Nettihiljaisuuteni blogijuttujeni välillä tuntuu pysyvän nykyään aika pitkänä. Mieli tekisi kirjoittaa enemmän, useammin, syvällisemmin, kevyemmin, hauskemmin, asioista ja asioiden vierestä. Mutta tällä hetkellä elämä taitaa olla muualla kuin täällä.

Muiden juttuja luen harvakseltaan, purskeissa, kommentoin vähemmän. Kuitenkin luen ilolla ja kiinnostuksella aina, kun vain ehdin. Siis vaikken kommentoisi, rakkaat blogiystäväni, käyn kyllä lukemassa tarinoitanne ja jokaisen niistä, vaikkakin usein viiveellä.

Tänä syksynä on ollut tohinaa. Isosisko aloitti koulun, Pikkusisko jatkoi päiväkodissa ja koko perheen arkirutiinit erityisesti aamuisin ovat olleet muutoksen kourissa. Kaikki on lasten osalta hyvin; lomat on lusittu, ja syksy etenee omaan tahtiinsa.

Ikuisuusprojekteja minulla riittää edelleen. Työhuoneessa on entistä suurempi kasa kaikenlaista paperia, joka pitäisi lajitella roskiin meneviin ja säilytettäviin. Lastenvaatteissa ja -kengissä on menossa kaudenvaihdos samaan aikaan kirpputoriprojektin kanssa, mikä tarkoittaa, että joka puolella lojuu nyssäköitä ja epämääräisiä kasoja odottamassa siirtoa jonnekin.

Muistelen edelleen ilolla toukokuista syömätapojeni järkeistämiskokeiluani, jonka aikana minulta putosi parissa viikossa kolme kiloa, eikä nälkä vaivannut, kun huolehdin riittävästä proteiininsaannista ja vältin tyhjiä hiilihydraatteja. Kutsuin sitä tietoiseksi syömiseksi tai semikarppaukseksi. En silti ole niin paljoa saanut irti itsestäni, että olisin kokeillut samaa uudelleen, vaikka serkkuni häät ovat lauantaina. Jos loman lopussa olisin aloittanut uuden kokeilun, olisi varmaan vähemmän turvonnut ja edes hitusen kevyempi olo tanssia viikonloppuna.

Vuosi sitten heinäkuussa aloittamani harvakseltaan lenkkeily on ollut juuri sitä - harvaa. Korkeintaan kerran viikossa, välillä kerran kahdessa olen lähtenyt pikkuhölkkälenkille, yleensä lähinnä reiluksi puoleksi tunniksi ja se on siinä. Sain syntymäpäivälahjaksi toivomani kahvakuulan, mutta koska kevään girya-kurssista oli jo niin kauan, olen autuaasti unohtanut tekniikat, sekä hukannut saamani ohjekirjan. Kun kirja löytyy, voin alkaa harjoittelun. Enkä tietenkään voi googlata kahvakuulatekniikkaohjeita, vaan odotan, että saamani ohjelehtinen ilmestyy jostakin.
Viime syksynä istuttamani liljan sipulit puskivat onnistuneesti tiensä rotkolemmikin ja kirjokuunliljan väliin.
 
Olen myös Rillan innoittamana aloittanut pienimuotoisen huonekalun tuunauskokeiluni. Tyttöjen huoneessa on Ikean Leksvik-kirjahylly, pieni sellainen, jonka olen hionut ja pariin kertaan vahannut valkoiseksi. Ainakin pari kerrosta lisää vahaa tarvitaan ennen kuin olen tyytyväinen. Projekti edistyy hitaasti. On ollut kai kiirettä. Seuraavan kerran, kun innostun vastaavasta tuunailusta, muistuttakaa tästä ja kuinka hitaasti se edistyi. Lasten kirjat ovat olleet kasoissa lasten makuuhuoneen lattialla monta viikkoa.

Plussapuolella on ehdottomasti se, että tämän kuun lopussa aloitan puolentoista vuoden tauon jälkeen taas liikunnan kuntoklubilla, jossa aion käydä zumbatunneilla sekä body&mind-tyyppisissä harjoituksissa. Saatanpa kokeilla myös giryaa, mutta yritän olla ahnehtimatta näitä mielessäni, etten pety liikaa, jos en saakaan itsestäni tarpeeksi irti käydäkseni kaksi kertaa viikossa klubilla. Mieheni siis laski, että pitää käydä kaksi kertaa viikossa siellä, että kuukausimaksu käy halvemmaksi kuin kertamaksut.

Ensi viikolla alkaa työnantajan kustantama neljän kerran juoksukoulu. Kerta teoriaa, pari kertaa juoksentelua ulkosalla ja viimeinen kerta kuntosalilla venyttelyjä ja palauttavia harjoituksia.

Olen hautonut korttiaskartelutarpeitani ruokapöydän toisessa päässä kesästä asti, jotta sain tehtyä serkulleni ja tulevalle miehelleen onnittelukortin. Sen valmistuminen oli täysin riippuvainen siitä, että kaikki laatikot ja tarvikkeet olivat kasassa pöydän päässä monta kuukautta. Kuvan kortista laitan tänne vasta häiden jälkeen...

Olen myös käynyt yhdessä työhaastattelussa. Ystäväni on töissä rekrytointifirmassa, jossa kollegansa etsi työntekijää asiakasfirmalleen. Soitettuani tälle kollegalle sain kutsun haastatteluun. Haastattelu meni loistavasti ja lopputuloksena rekrytoija kertoi antavansa tietoni ja suosituksensa minusta eteenpäin asiakasyritykselleen. Olin hyvin tyytyväinen tähän ottaen huomioon, etten ole hakenut töitä yli 11 vuoteen ja hakutaitoni olivat jotakuinkin ruosteessa. Työtä en kuitenkaan saanut, sillä juuri ennen haastatteluani asiakasfirma oli jo haastatellut jotakuta muuta ja alkanut palkkausprosessin hänen kanssaan. Minun osaltani hieno asia oli, että asiakasyritys oli kuitenkin nähnyt vaivaa selvittääkseen olisivatko mitenkään voineet palkata kahta henkilöä, sillä olimme molemmat niin vahvoja kandidaatteja.

Hyvä kokemus joka tapauksessa, ja tilaisuus tuli minulle pyytämättä ja yllätyksenä, kuten nykyään sanotaan. Hiukan tuli lisää varmuutta siihen, että ura saattaisi urjeta myös muualla. Nykytyönantajani arvomaailma ja tapa kohdella työntekijöitään on hyvin kaukana siitä, millaiseen firmaan aikanaan menin töihin, joten tosissani harkitsen hakeutumista muualle. Tosin se saattaa viedä kauan aikaa ja on raskas prosessi; upeita ja taitavia työnhakijoita on pilvin pimein tarjolla. Tällä hetkellä alallani on täysin työnantajan markkinat.

Samaan aikaan pohdin, että jatkanko "valitsemallani tiellä" vai kuuntelenko sisintäni ja katson mihin se vie. Tosin tällä hetkellä sisin vasta liikuskelee levottomasti ilman mitään suuntaa. Ei mikään simppeli yhtälö, kun en ole kuitenkaan ainoa, jota tekemäni valinnat koskevat.

Suomi on virallisesti taantumassa, kuten uutisissa pari iltaa sitten kerrottiin. Kuinka se perhettäni konkreettisesti koskettaa, jää nähtäväksi.