Intohimona askartelu

Otsikon tapahtumassa Sörnäisissä Kattilahallissa tuli tepasteltua useampikin tunti lauantaina Rva Kepposen kanssa. Tapahtumassa on tiettyä nostalgiaa ja merkitystä, sillä siellä kokoontui ensimmäistä kertaa Kätevistä Emännistä Rva Kepponen, Mirka, Haltiakummi ja minä. Silloin myös Lehtokotilo liittyi seuraamme tapahtuman jälkeen Mirkalla iltaa viettäessämme. Siitä  on siis jo vuosi! Myöhemmin Kätsyihin mukaan tuli myös Anna.

Pidän tuosta Intohimona askartelu -tapahtuman luonteesta ja paikasta erityisen paljon. Kattilahallissa on paljon tilaa sekä ylös- että sivulle päin. Osallistujia on juuri parahultaisen sopivasti, eikä liikaa tungosta synny. Tarjontaakin on juuri minulle, sillä edustettuna on korttiaskartelu ja jonkin verran koruilu. Jos myyntiständejä olisi enemmän, tulisi lähtiessä tunne, ettei ole ehtinyt käydä läpi puoliakaan tilasta.

Heti ensimmäisenä suunnistin Heinikan ständille jonka läheisyydessä tiesin Ritva_47:n hengailevan. Kasvoilta en häntä tuntenut, mutta Maiju ystävällisesti ohjasi minut suoraan hänen luokseen. Ritva_47 otti yhteyttä ennen viikonloppua ja kyseli, josko olen tulossa. Niinpä sitten pääsin tapaamaan jälleen yhtä mukavaa blogiystävää, joka oli juuri niin sydämellinen ja ihana kuin oletinkin, ja tovi siinä kului jos toinenkin rupatellessa.

Oikeastaan en tarvinnut juuri mitään. Tietenkään. En koskaan tarvitse "ihan pakosti" mitään, koska olemassaolevillakin tarvikkeilla pystyn tekemään vaikka millaisia kortteja. Mutta tällaisissa askartelutapahtumissa on se mahtava puoli nettikauppoihin verrattuna, että tarvikkeita pääsee kunnolla hypistelemään! Hinnoissa häviää, totta kai, sillä netin kautta ulkomailta löytyy vaikka mitä yleensä selkeästi edullisemmin kuin Suomesta, mutta joskus pitää heittäytyä "markkinatunnelmaan" ja samalla tukea kotimaisia pienyrittäjiäkin.

Siispä ostin ensimmäisenä Woodwaren jätti-ison piparkakkulasinalusen muotoisia paloja tuottavan muotoleikkurin. Painaa kuin synti, mutta on vaaleanpunainen. : )

Tämä vaaleanpunainen vempele yhdessä Fiskarsin sabluunamuotoleikkurin kera korvaavat Big Shotin sun muut varsinaiset kuvioleikkuri- ja stanssaussysteemit.

Seuraavaksi löytyi askartelevalle sukulaiselle joululahja, jota en nyt tässä ihmeemmin mainosta, ettei mene lahjayllätys pilalle. Kaikenlaista ihanaista paperia sun muuta löytyi myös. Haikein olo jäi tehdessäni ostoksia Pitsihameen askartelutarvikejäämistöstä. Kaunista blogia pitänyt Pitsihame menehtyi kesällä vaikeaan sairauteen. Löysin hänen tarvikkeistaan monta kaunista leimaa, myös kolme hyvää suomenkielistä tekstileimaa. Kaunis kiitos sinne, missä oletkin!

Jouluun aloin jo valmistautua Heinikan luona: mukaan lähti kartonkinen joulukalenteriaihio, josta oli koristeltu malli ständillä. Ihana! Jos en saa valmiiksi vielä tänä jouluna tyttösilleni, niin sitten seuraavana... Löysin myös jouluisia taustapapereita, joita aion hyödyntää myös kalenterissa, ääriviivatarroja sekä pikkuisia joulutageja, joista saa tehtyä vaikkapa pakettikortteja - tai joulukortteja.

Alla kuvassa kaikki ostokseni vaaleanpunaista jättiläistä lukuunottamatta.

Papereihin olen erityisen tyytyväinen, myös värillisiin kuviottomiin. Uusien leimojen käyttöön on jo jotain ajatuksia, sopivaa aikaa vain odotellaan. Etualalla on myös ääriviivatarroja ja ihania Milo-tarroja, jotka tulivat kaupan päälle.

Jostain syystä Käteviä Emäntiä tavatessa kuvioon kuuluu aina myös syöminen jossain muodossa. Tällä kertaa päädyimme Sörnäisten metroaseman lähellä olevaan ristorante Monte Etnaan. Pastalista oli herkullinen, ja valinta vaikea. Rva Kepponen kallistui tattitäytteisten raviolien ja tryffelikermakastikkeen suuntaan, minä tagliatelleen jokiravunpyrstöjen, tattien ja valkosipulin höystämän tomaattivalkoviinikastikkeen kera. NAM!

Raviolit taka-alalla, ravunpyrstöt etualalla. En jaksanut millään koko annosta.

Jälkiruokakin kuului kuvioon, vaikka kuvanotto unohtuikin. Rva Kepposelle maistui tiramisu & espresso, minulle cappuccino ja jäätelöannos vanilja- ja suklaapallolla. Kaikki olisi ollut kyllä melkoisen mahtavasti, jollei siitä yhdestä jäätelölusikallisesta, jonka Rva Kepponen maistoi, olisi tunkenut suuhun pala muovia!!! No, laskussa sitten ei jäätelöä enää näkynyt...

Kävellessämme takaisin Kattilahallin parkkipaikalle, totesimme, että käydäänpä vielä kierros sisällä. Hyvä, kun kävimme, löysin etsimäni joulukalenterin laatikoihin napit, jotka olin unohtanut etsiä aiemmin...

Mahtava kesäpäivä, kiva tunnelma tapahtumassa ja loistavaa seuraa, jälleen kerran. Tuntuu, että viimeisiä kesäpäiviä viedään; huomenna taitaa jo sataa. Kesä alkaa olla ohi.

Aikomisen mestari

Tiedättekö sen ihanan tunteen, kun sitä oikein pulppuaa hienoja suunnitelmia; seuraa kiinnostuksen kohteitaan lukemalla kaikenlaisista lähteistä uusinta uutta, vaikka vanhastaankin tietoa riittää;  ja oikein nauttii, kun saa miettiä kaikenlaista mahtavaa elämänlaatunsa parantamiseksi?

Minä tiedän. Olen tiennyt jo vuosikaudet. Kyllä se vain on ihana tunne.

Olen suunnittelun mestari, aikomisen ammattilainen. Täydellisten ideoiden äiti oman itseni kuntoon saamisessa. Olin sitä jo kymmenen vuotta ja kymmenen kiloa sitten. Voisin vaikka purskahtaa parkuun.

Taitaa olla neljänkympin kriisi vuoden etuajassa. Klisee, mutta nyt kolahtaa kotiin. Olen miettinyt jo jonkin aikaa, miten elämän "puoliväliin" päästessä alkaa olla viimeiset hetken luoda niitä elämäntapoja, joita noudattaa lopun ikäänsä. Alamäkihän on alkanut jo vuosia sitten biologisesti. Lihasmassa, jos sitä on, alkaa lineaarisesti vähentyä ensi vuodesta alkaen. Ylikiloista on entistä vaikeampi päästä eroon, koska aineenvaihdunta hidastuu iän myötä. Huoh.

Kuten mainitsin, tietoa minulla riittää. Tiedän täsmälleen, mitä minun pitäisi syödä ja mitä ei; kuinka usein pitäisi liikkua ja millä sykkeellä; ja mitä kannattaisi ottaa hyötyliikunnan kannalta. Eipä näytä auttavan tieto, ei. Olen melko valveutunut myös painonhallinnan psykologisesta puolesta. Osaisin varmasti hyvin auttaa muita analysoimaan syömisensä tai liikkumattomuutensa syitä, ja saattaisin jopa osata tarjota toimivia keinoja muuttaa elämäänsä tai asennettaan niiden suhteen. Tervetuloa vain Leonidan lepotuoliin huolia purkamaan!

Heh, kuulostanpa itseriittoiselta, mutta periaatteessa tiedän kaiken mahdollisen, mitä tarvitsee tietää, voidakseen viettää loppuelämänsä hyvän olon painossa ja liikkuvana, energisenä ihmisenä. Mutta toteutus mättää.

Tiedän itsestäni sen, että olen välillä tunnesyöjä, usein tapasellainen, välillä ajattelematon syöppö. Tunnesyöppöyteen auttaa se, että analysoi, mitkä tunteet laukaisevat syömisen, ja kun sen tietää, antaa tunteiden tulla, tukahduttamatta niitä syömällä, lohduttautumatta herkuttelulla. Tunteet tulevat ja menevät, eivätkä ne määrittele sitä, kuka olet. Joskus on hyvä velloa syvissä vesissä ja maksimoida kurjuus hetkeksi. Tunteita voi purkaa myös liikkumalla (!).

Tapasyöminen taklataan muuttamalla vähitellen huonoja tapoja tukevia tapoja, jotka mahdollistavat ne huonot tavat. Esimerkkinä jokapäiväinen reitti töihin leipomon ohi: jos joka päivä on pakko ostaa kermamunkki siitä ihanasta leipomosta työmatkan varrella, tavan voi yrittää rikkoa kiertämällä korttelin toista kautta. Pikku hiljaa uudesta reitistä tulee tapa, eikä vanhaa enää edes ajattele. Kestää kuulemma kahdesta viikosta jopa kahteen vuoteen ennen kuin vanha tapa tuntuu luonnottomammalta kuin uusi. Kärsivällisyys ja sinnikkyys on siis kaiken kingi. "Tee jotakin toisin".

Aivoton syöppö löytää avun harjoittamalla syömällä intuitiivisesti. Pysähtyen aterian aikana kuulostelemaan kylläisyyttä, kuunnellen oman kehon viestejä, virittäytyen samalle taajuudelle oman maallisen tomumajan tuntemuksille. Syöden juuri sen verran ja sitä, mitä keho viestittää kaipaavansa oli se sitten suklaata tai salaattia...

Liikuntaakin kokeilleena tiedän, että jos minun täytyy käydä kuntosalilla tai lenkillä kolme kertaa viikossa, lakoan pelkän ajatuksen alle, koska pelkään kuolevani tylsyyteen (erityisesti kuntosalilla). Kuningasajatukseni tänä syksynä onkin, että käyn kerran viikossa kuntosalilla (tämä on vielä aloittamatta), kerran lenkillä (olen kokeillut pari kertaa), kerran zumbassa (aloittamatta niinikään, mutta zumbasta aivan aidosti pidän), kerran parissa viikossa perheen kanssa uimassa (odottaa toteutusta) ja kerran viikossa joogaa (en ole vielä ilmoittautunut minnekään), jotta pysyn vetreänä. Ei ehdi kyllästyä toistamaan samaa urheilulajia, saa monipuolista liikuntaa, ja aivan huomaamatta liikkuukin jopa 4-5 kertaa viikossa!

Ai että, kun kuulostaa hyvältä (reipas taputus hartioilleni)! No, en minä sentään mikään harhaluuloinen ole, että tulisi liikuttua noin paljon, että raaskisin melkein joka päivä käydä työpäivän jälkeen kuluttamassa tunteja (matkat liikuntapaikkaan mukaanlukien) poissa kotoa, poissa lasten luota. Aamu-urheilukaan ei tule kuuloonkaan, sillä joudun jo nyt arkisin heräämään aiemmin kuin kellogeenini tykkää, saadakseni muksut päiväkotiin tai päästäkseni ajoissa töihin. Viikonloppuisin toki aikaa riittäisi.

Olipas nälkä, kun tässä koneen äärellä puursin pitkään vakuutuskorvaushakemusten kanssa. Piccolo-cava, leipä, sipsejä ja aprikoosi vesilasin kera vei nälän. Tekisi mieli vielä jäätelöä, mutta on meillä kyllä marjapiirakkaakin...

Mitäs tehdään, tarttis hävittää 10-15 kiloa?

Hyviä hetkiä

Olen tänään ollut kotona opiskelemassa erääseen sertifiointikokeeseen. Kahlattavaa materiaalia on hurjasti, preppauskurssista on jo monta kuukautta ja opiskelurutiineja on viimeksi harjoitettu tässä mitassa yli kymmenen vuotta sitten. Mutta kyllä se siitä lähtee; pakko lähteä, sillä koe on puolentoista viikon päästä.

Mutta opiskelu ei suinkaan ole tämän kirjoituksen aiheena saati innoittajana, vaan ne elämän pienet hyvät hetket, jotka porhaltavat vahingossa ohi, ellei muista pysähtyä niistä erityisesti nauttimaan.

 Erinomaisen hyvä hetki kesällä Haikon kartanossa.

Mieheni ja minun miniloma kahden kesken: yksi yö Haikossa, toinen kotona. Kuvan näkymä aukesi, kun astuimme huoneeseemme. Reissu oli ainoa tämän kesän eksoottisempi "matka".

Kun lukee tuntikausia jotakin, mistä sinua testataan myöhemmin, on välillä pakko pitää taukoja. Pää ei muuten kestä. Joskus tauko sisältää tiskikoneen tyhjennyksen ja täytön (varsin hyvä hetki, mikäli tarkoitus on harjoittaa helppoa sijaistoimintaa hankalan pään vaivaamisen sijaan); joskus berliininmunkin.

Tämän päivän erityisen hyvän hetken huomasin melkein liian myöhään. Sisällä talossa alkoi tuntua tunkkaiselta tuntien pänttäämisen jälkeen. Siirryin terassin sohvalle kirjoineni ja muistiinpanoineni. Ehdin tutkia materiaalia ja opiskella jo tovin, kun tajusin sen: aivan älyttömän hieno hetki istua elokuisena arkipäivänä kotiterassin sohvalla paljain jaloin, t-paidassa paleltumatta puuhaten jotakin hyödyllistä ja itse asiassa aika mukavaakin (pitkän tauon jälkeen). Eikä tilanteeseen edes liittynyt mitään suuhunpantavaa!

 Mahtava hetki, kun ihastelimme Haikon ravintolan kattausta ja maistelimme herkullista amuse-bouchea.

Joskus hyvään hetkeen liittyy nimenomaan ruoka. : )

Silloin oli pakko soittaa miehellekin, kuinka kivaa minulla oli. Melkein samalla totesin, että kohta pitää lähteä hakemaan pikkuisiani päiväkodista. Käytin viimeisen puoli tuntia sohvalla nauttien paljaista varpaistani ja pänttäämisestä ennen kuin lähdin päiväkodille.

Ajatella, melkein meni upea hetki sivu suun siinä istuskellessa! Onneksi heräsin ajoissa ja ehdin pujottaa tämänkin kokemuksen elämäni ihanien hetkien helminauhaan.

Silti päivän paras hetki tähän mennessä oli päiväkodin pihalla, kun lapset syöksyivät kilpaa minua halimaan...

Ihana hetki Haikossa.

Mies juoksulenkillä, minä kirjan ja samppanjan kanssa huoneen parvekkeella lukemassa iltapäivän auringossa.

Ystävälle harmaina päivinä

Tein tuossa vähän aikaa sitten kortin. Varta vasten eräälle, joka on kokenut paljon elämänmuutoksia lyhyessä ajassa, eivätkä kaikki mukavia. Eräälle, joka tykkää enkeleistä - ja tykkää lähettää muille rohkaisevia ja piristäviä kortteja.

Tässä siis sinulle, ystäväiseni, piristystä päivääsi! Asioilla on tapana järjestyä.

Enkelin siivin.

Taustalle on koholeimattu ihanalla pitsileimalla valkoisia "lasinalusia", väritetty Distresseillä, enkeli Copiceilla ja päälle Glossy Accentsia. Sellaista.

Loman jälkeen

Ensimmäinen viikko töissä heinäkuun loman jälkeen. Maanantaina ei olisi millään huvittanut puunata itseään ja lähteä töihin, väsyttikin. Naamani sai 98 %:sti meikittömän loman ja iho voi todella hyvin. Edes saunan jälkeen ei ole juuri kasvojen ihoa kiristänyt! Viimeisen lomaviikon rytmikin oli aivan mitä sattuu, eli käytännössä myöhään nukkumista, myöhään nukkumaan menemistä, kun vietin neljä yötä kotona yksin perheen mökkeillessä. No, lomat, aivan kaikenlaiset, loppuvat aikanaan. Tänään olen jo tottuneempi arkirutiineihin.

Maanantaiaamu kotona sujui loistavan hyvin; otimme tyttösten kanssa pehmeän laskun syömällä aamiaisen yhdessä. Haikeutta oli silti ilmassa lapsia päiväkotiin viedessä.  Pikkusisko oli ollut reipas ja hyvällä tuulella koko aamun, kunnes päiväkodin ulko-ovella tutun hoitajan ja oman ryhmän lasten ulos tullessa kääntyi halaamaan jalkojani ja purskahti itkuun sylissäni. Joskus arkeen on rankkaa palata.

Onneksi otin kunnolla aikaa ensimmäiselle aamulle, joten ehdimme yhdessä purkaa laukut ja saattaa Isosiskon omaan ryhmäänsä ja vielä sylitelläkin ennen kuin vein Pikkusiskon pihaan hoitajan huomaan. Sinne jäi tyttönen ihan reippaasti, mutta äidin mielessä vielä viipyi pienen rakkaan purkaus.

Kun Pikkusisko näki mieheni iltapäivällä päiväkodin pihalla, purskahti hän itkuun. Koko pitkän päivän ikävöinti purkautui siinä isin sylissä. Neljässä viikossa tottuu pieni ihminen lomaan.

Isosisko siirtyi esikouluryhmään, Pikkusisko jatkaa omassaan nähden siskoaan paljon vähemmän kuin ennen; eskariryhmä kun sijaitsee päiväkodin toisessa päässä. Eivätkä he enää ulkoilekaan samalla pihalla täysin samaan aikaan, paitsi iltapäivän loppupuolella. Isosisko on innoissaan eskarista, todellakin. Pikkusiskolle varmaan valkenee vasta hetken päästä, mikä on tilanne. Toisaalta, tässä on pienemmällä vuosi aikaa totutella isompaan eroon, kun isompi siirtyy kouluun.

Tiistaiaamuna Isosisko oli edelleen innoissaan eskarista, ja Pikkusiskokin jäi iloisena hoitoon. Pois hakiessa ei Pikkusiskoa enää itkettänyt, kertoi mieheni. Pian sitä näköjään pieni tottuu taas päiväkotiinkin, kun paikka on tuttu.

Tänään oli minun vuoroni hakea rakkaat ipanat hoidosta. Pikkusisko huomasi minut omalla pihallaan jo kaukaa. Juoksi iloisena vastaan ja rutistimme toisiamme pitkään. Molemmilla oli ollut ikävä. Isosiskolla omalla pihallaan oli puuhat kesken. Oli opeteltu hulavanteen pyöritystä. Silmät loistaen hän esitteli ystävän kanssa taitojaan.

Äidille silti jäi pieni haikeus ensimmäisiltä aamuilta lapsista erotessa. Jäi tunne, että ei sen näin pitäisi mennä, että olemme perheenä yhdessä vain yhden kuukauden kesällä, yhden viikon joulun jälkeen ja yhden talvella. Ja siinäkin on yksi viikko ylimääräistä, lomarahoja lomaksi vaihtamalla saavutettua. Viikonloppu on jotenkin lyhyt jakso pitkien arkiviikkojen välissä.

Esikoinen on jo isompi, ensi vuonna napanuora venyy ja paukkuu ekaluokkalaisen kanssa. Miten sitä sellaisen kestää, kun nyt jo on ikävä pieniään?

Loma on tosiaankin ohi.