Paluu vuoden takaisiin ajatuksiin - epäonnistunut muutos

Vuosi sitten tammikuussa pohdin tarvettani muutokselle ja muotoilin kolme kysymystä vuodelle 2022 mietittäväkseni. Ne jäivät vastauksetta. Selkeästi epäonnistuin tavoitteessani.

Toki viime vuosi oli vielä haastavampi kuin aiemmat: maaliskuinen korona jätti lämmönsäätelyhäiriön ja tein töitä kesään vajaalla teholla. Loman jälkeen häiriö on ollut edelleen kuvioissa, mutta sentään olen pystynyt tekemään 100% töitä. Mutta työpaikalla niitä muutoksia sitten tuli pyytämättä ja yllätyksenä.

Ensinnäkin, tiimimme teki yhtä henkilöä vajaalla töitä koko vuoden, mikä kuormitti jokaista, ja tiimistä löytyi oman sairasteluni lisäksi työuupumusta ja lisää koronasairastelua. Toiseksi, syksyllä tuli muutosneuvottelut ja koko johtamismallimme hylättiin neljän vuoden jälkeen, minkä seurauksena joulukuussa koko esihenkilötiimimme poistui firmasta takavasemmalle.

Nyt olen jälleen tilanteessa, jossa on tahtomattanikin tilaa miettiä, miten sitä haluaa tätä (työ)elämäänsä elää, ja ne samat kolme kysymystä ovat edelleen edessäni:

1. Kuka olen tänään?
2. Mitä tarvitsen voidakseni hyvin?
3. Mikä on minulle oikeasti tärkeää?

Työvelvoitteen päättymisen jälkeen olen lähinnä selviytynyt joulusta, uudestavuodesta ja lasten joululomasta, ja vasta nyt, kun koulut ovat taas alkaneet, tuntuu, että on sijaa omille ajatuksille, ilman keskeytyksiä. Tietokonetta olen suorastaan karttanut, enkä ole lainkaan jaksanut siihen tarttua, ja muutenkin olen lähinnä vain ollut ja hoitanut pois kaikenlaisia rutiinitutkimuksia tms. terveyteen liittyviä asioita, omia tai lasten.

Odotan mielenkiinnolla, milloin tulee fiilis, että nyt olen levännyt tarpeeksi ja että mitäs seuraavaksi.

Hajanaisia mietteitä puolikuntoiselta keväältä

Olen tehnyt viimeisen kolmen kuukauden aikana vähemmän töitä kuin pitkään aikaan: korona jätti hiukan epätasapainoa kehooni. Siispä ajallisesti minulla on ollut enemmän aikaa pohtia, ainakin periaatteessa. Toipumisen alkuvaiheessa keskittyminen oli minimaalista, kuten myös jaksaminen, enkä jaksanut edes lukea kirjoja. Lehdetkin kangersivat. Katsoin lähinnä suoratoistopalveluista sarjoja ja makasin sohvalla, kun muutaman tunnin työpäivästä selvisin.

Kevät meni jotenkin ohi, ja nyt onkin jo kesä. Vointini on parempi - siitä kertoo myös viime aikojen kaksi luettua kirjaa, joista toisen 650-sivuisen hotkaisin yhtenä kauniina lauantaina, kun oli mahdollisuus ottaa lunkisti eli lähinnä lukea. Se kertoo jo, että keskittymiskykyni alkaa palautua, samoin jaksaminen.

Olen myös käynyt niin sanotusti kivoissa riennoissa, en niinkään juhlimassa, mutta blogiystävieni (nyk. ystävieni) kanssa aarrekarttapäivää viettämässä, komediaklubi-illassa ja elokuvissakin. Ja puutarhamyymälässä. Lauantaina olemme menossa ensimmäistä kertaa vuosiin lakkiaisiin ja seuraavana viikonloppuna juhlimme pienimuotoisesti pyöreitä kotosalla. Elämä alkaa taas aktivoitua.

Mutta se on tiedättekö jännä juttu, että vaikka sairaana tai puolikuntoisena viikkokausia hoippuessa ja lääkärissä ja laboratoriokokeissa ravatessa on ollut huolta ja ihmetystä, että eikö mitään vieläkään löydy, ja jos ei löydy, niin milloin tämä loppuu, olen ollut kumman kärsivällinen ja useimmiten ihan tyytyväinenkin kotona jumittaessa.

Jollain tapaa ollut ehkä sama fiilis kuin silloin, kun korona oli uutta: sai jäädä kotoa käsin tekemään töitä, tuli lisää vapaa-aikaa työmatkakulkemisen jäätyä pois ja niin edelleen, miinuspuolena tietysti nyt, ettei ole jaksanut paljon mitään, mitään kivaakaan tekemistä. Toki on ollut myös hyviä uutisia, jotka ovat osaltaan lisänneet kärsivällisyyttä: olen monelta osin erittäin terve!

Mutta johan nyt koronan takia sitä sorttia on ollut jo pari vuotta tarjolla, ja silti olen jaksanut lojua lähes toimettomana. Olen miettinyt syitä tälle, ja yksi selkeä syy on, että minä viihdyn kotona. Olen kaikkein mieluiten kotona, vaikka kyläilykin on kivaa. Kotona on aivan ihanaa. Vielä parempi, jos saisi olla enemmän yksin kotona. Koronahan tuotti sen, että meillä on ollut kaksi aikuista lähes koko ajan kotona yli kahden vuoden ajan, ja osin lapsetkin. Se on ollut tosi hyväkin juttu (etenkin alussa), mutta pitkän päälle vähän puuduttavaa.

Koska mieleni on ollut kuitenkin aika rauhallinen, tietyistä perheenjäsenten haasteista murehtimisesta huolimatta, täytyy epäillä, että jostain syystä olen tarvinnut tätä pakollista pysähtymistä, tai ainakin hidastamista. Kun keho ei pysy vauhdissa mukana, pakko on mielenkin levätä, kun ei jaksa edes lukea ja itseään sivistää millään tavalla.

En ole siis laittanut kotia kuntoon (liian raskasta), en ole laittanut vielä myöskään vaatekaappia kuntoon (liian raskasta), enkä ole laittanut kuormittunutta mieltäkään kuntoon, ainakaan tietoisesti (liian raskasta pohdittavaa). Olen levännyt.

Ja siitä levosta on virinnyt pikkuruisia oivalluksia arjen keskelle. On vahvistunut ymmärrys siitä, että tarvitsen aikataulutonta aikaa enemmän palautuakseni työviikosta ja arjesta. Sen olen jo aiemmin huomannut, että voin paremmin, jos viikonloppuna on sovittua menoa tai puuhaa vain toiseksi päiväksi, ja toisena saa nukkua rauhassa, eikä ole paineita suorittaa - korkeintaan pistää pyykkiä pyörimään tms.

Tämän vajeen olen tajunnut jo vuosia sitten: tarvitsen todellisuudessa hyvin paljon yksinoloaikaa kompensoidakseni ihmiskeskeistä ja sosiaalista työtäni. Aikaa vain olla omien ajatusten keskellä ilman keskeytyksiä. Haasteeni on tietysti se, että elän perhe-elämää, eikä yksinolo kotona ole niin helposti järjestettävissä, jos ympärillä riehuu pandemia ja sen myötä lockdown.

Tarvitsen ehdottomasti enemmän kivaa tekemistä päiviini. Jokaiseen päivään. Pientä kivaa, joka ei vaadi mahdottomia panostuksia puitteisiin tai lähtemiseen. Kuten korttiaskartelua, jota en olekaan tehnyt aikoihin. Tai leikkokukkakimppujen tekemistä, tai tähän vuodenaikaan kesäkukkien laittoa ja hoitoa ulkona. Tai omia cappuccino-hetkiä lehden kera terassilla tai ulkona.

Keho kertoo, että se tarvitsisi myös liikuntaa, joka on ollut viime aikoina rajoitettua, mutta jo ennen sairastumistanikaan en ollut kovin innokkasti liikkumassa vaan aiemmat liikuntaharrastukset olivat hiipuneet. En ole luonnostani yhtään liikkuva, koska olen niin hyvin mukavuudenhaluinen ja laiska, kun johonkin sohvaan pääsen istumaan. Käytän aina mieluummin päätäni kuin kehoani, mutta se ei taida olla kovin pitkä tie.

Ruokahaluni oli pitkään jollain tapaa vajaa, mutta haju- ja makuaisti ovat koko ajan olleet ennallaan. Samoin makeahammas. Sen olisin toivonut katoavan, ja että olisi tehnyt mieli vain terveellisiä juttuja, mutta ei. Suklaa, lakritsa ja jäätelö, suurimmat iloni sohvalla maatessa sarjoja katsellessa, ovat tuoneet mielihyvää päiviini, kun ei ole jaksanut muutakaan kivaa tehdä. Mutta on tässä nyt herkuteltu jo kolme kuukautta erityisesti ja se alkaa tuntua ja näkyä.

Vuoden alussa ajattelin, että keväällä ulkoilen ja liikun paljon, niin olen juhannuksen jälkeen ulkomaan reissullamme sitten hyvässä kunnossa kävelypäiviä ajatellen, ja ehkä jopa mahdun kesävaatteisiini. Se suunnitelma nyt meni mönkään heti maaliskuussa.

Jäljellä on näitä "pitäisi"- ja "pitäisi" -asioita. Jotka perinteisesti riivaavat meiltä ja aiheuttavat suuresti syyllisyyttä siitä, ettei saa niitä aikaan. Ja tuollainen syyllisyys kuormittaa ihan turhaan ihmistä.

Nyt, kun minut on suurelta osin julistettu varsin terveeksi, olisi oiva hetki ottaa tästä onkeeni ja alkaa ylläpitää tuota arvokasta terveyttä tavalla tai toisella tai monella. Toivon sen olevan helpompaa nyt, kun olen saanut lepuuttaa osin myös kuormittunutta mieltäni fyysisen levon ohella.

Tuntuu kuin olisin kerännyt voimia täällä kotona ollessa, mutten niinkään fyysisesti vaan nimenomaan mielenvoimia. Mieli on ollut viime aikoina hyvä, enkä ole tuskaillut sairastamista lainkaan, paitsi sitä, ettei löytynyt syytä, mutta nyt, kun syy on sairastetussa koronassa ja sen jälkeen päälle jääneessä lämmönsäätelyn häiriössä, ei tarvitse miettiä muuta kuin että kuinka pitkään tämä jatkuu.

Ja koska lukeminen sujuu jo niin hyvin, koen, että se normaaliminä alkaa jo tulla esiin. Puuhastelut kotihommien muodossa ovat luonnistuneet jo paremmin ja olen jaksanut niitä yhtäjaksoisesti pidempään. Mutta on tässä vielä matkaa: kun alan miettiä syksyä ja normaaliarkeani töissä, toimistolla ja kotona, tuntuu hiukan vaikealta. Miten ikinä jaksan palata entiseen tahtiin? Sama ajatus lienee monella muullakin etätyötä korona-aikana tehneellä.

Ja se suurin oivallukseni, joka kirkastui myös aarrekarttaani tehdessä: ehkä tahdin ei tarvitse olla enää sama kuin ennen koronaa? Maailma on muuttunut. Minä olen muuttunut. Saa tehdä enemmän etänä, koska työnantaja on joustava ja ymmärtää eri elämäntilanteita. Itse voin laatia työpäiväni lomaan hetkiä, jolloin jo alkaa palautuminen: 15 minuutin lenkki korttelin ympäri keskellä päivää, tai viiden minuutin tauko katsellen puutarhaa tai kaukaisuuteen, tai hellitellen kania. Ehkä välillä vaikka pidempi lounastauko jossain lähitienoon ravintolassa.

Lisää kivoja, lataavia hetkiä pitkin päivää, riittävästi yksinoloa (järjestelykysymys elämäntilanteessani), riittävästi ulkoilmaa raikastamaan ajatuksia ja laittamaan veren kiertämään, sopivasti toimistopäiviä, jotta kohtaamisista siellä saa energiaa ja inspiraatiota, edelleen kauneutta ympärilleni sen mukaan, mitä silmä toivoo. Sellaista.

Ehkä se onkin vähän yksinkertaisempaa elämää, jota peräänkuulutan tässä. Ei voi tietää vielä, koska fiilis ja ajatukset ovat vasta muotoutumassa. Ja se on ihan ookoo, pikkuhiljaa hyvä tulee.

Mitä kuonaa viisikymppiselle on kertynyt

Täytän tänä vuonna 50 vuotta. Tuntuu hurjalta. Muistan lapsuudesta mummoni, joka 49 vuotta täytettyään totesi monen vuoden ajan, että täyttää tänä vuonna 49 vuotta, eikä enää koskaan sen enempää. Kylläpä hän olikin nuori isoäiti silloin - minä olin 8-vuotias. Itse olen siinä samassa iässä nyt, enkä tunnista itseäni mistään keski-ikäisen naisen kuvauksesta. Mieli on paljon nuorempi. Nyt tuo rakas mummoni on pian 91-vuotias ja edelleen tuntee itsensä tytöksi. Aika ihanaa ja samalla haikeaa - miten ulkokuori muuttuu, mutta sisin ei vanhene samaan tahtiin.

Olen miettinyt kriiseilyjä. Onko minulle tulossa viidenkympin kriisi? Vai onko se jo menossa? Onko pakko kriiseillä?

En tunnista varsinaista kriisiä, mutta jonkinlainen muutoksen tarve on kehittynyt parin viime vuoden aikana. Vuoden vaihduttua päätin, että pitää päästää irti jostain vanhasta, jotta tulisi tilaa uudelle. Solmin jo jonkun langanpään yhteen, hautasin lopullisesti yhden ystävyyden, ja nyt haluan aktivoitua materian karsimisessa. Aloitin huiveistani - mikä jäävuoren huippu se onkaan - ja jatkan muuhun vaatetukseen heti, kun jaksan. Tuntui hyvältä karsia huivit, vaikka nyt ne pois lähtevät kummittelevat vielä täällä jaloissa.

Onko se kriisin merkki, että aikana, jolloin istua kököttää lähes 24/7 kotona, jossa ei saa lainkaan olla yksin, vierailee usein nettikaupoissa hankkimassa alennusmyynneistä kosmetiikkaa, vaatteita ja kenkiä ajalle "sitten, kun palataan toimistolle ja ihmisten ilmoille", vaikka kaapit on täynnä "rätei ja lumpui"? Puhumattakaan kosmetiikasta ja kengistä. Kun ei saa aikaiseksi käydä läpi niitä vanhoja vaatteitaan, jotta näkisi, mihin mahtuu ja mikä sopii vielä omaan tyyliin.

Jotakin varmaan yritän kompensoida; ostaa itselleni hyvää mieltä; hoivata itseäni, kun kukaan muu ei hoivaa. Ostan myös ammattikirjallisuutta ja self-help -tyyppisiä teoksia, mutta ne jäävät lukematta, koska en vapaalla jaksa keskittyä kuin kevyempään someen, lehtiin ja fiktioon. Mistähän se kertoo?

Siitä viisikymppisen kuonasta

Sen olen huomannut, että jo jonkin aikaa olen voinut henkisesti jotenkin huonosti, ja myös fyysisesti - viime vuonna minulta leikattiin sappirakko pois. Olen ihan lempparityössä ja työnantajani on hyvä, työkaverini ekstrakivoja, mutta työ on vaativaa, stressaavaa ja nykyiset palautumisen keinoni mitättömiä, sillä työpäivän jälkeen en jaksa oikeastaan juurikaan mitään kuin istahtaa sohvalle telkan ääreen. Kotihommat painottuvat viikonloppuun, jolloin jaksaa puuhastella enemmän, joskin tuntuu, etten jaksa koskaan tehdä tarpeeksi. Perussiivous js pyykkäys jo väsyttää psyykkisesti niin, etten jaksa enää tarttua projekteihini, tai muihin kivoihin juttuihin. Tosin, meillä jää usein imurointikin seuraavaan viikkoon, lähinnä vessat pesen ja pyyhkeet vaihdan viikottain. Keittiötä pidetään siistinä muruista ja tahroista pitkin viikkoa.

Keskeneräisiä ja aloitusta vailla olevia projekteja löytyy kotoa ja pääkopasta vaikka kuinka paljon. Kotipuolella oli useita vuosia huolta lapsesta, parisuhde ollut sen myötä "pidossa" pitkään, ja vaikka tuntuu menevän monella tavalla paremmin, arki adhd-nuoren kanssa on joskus aika kuluttavaa. Tuntuu, että aiempien huolivuosien jälkeen helpompi ajanjakso onkin tuonut psyykkisen väsymyksen pintaan. Voimavaroja tuntuu olevan aika vähän. Siinä ei auta, että fyysinen kuntoni on ala-arvoinen.

Kaksi koronan vuotta on passivoinut minua valtavasti. Toki etätyö on toisaalta ollut ihanan helppoa ja arkeen tuli lisää aikaa työmatkojen jäätyä pois, mutta etätyössä ei tule automaattisesti taukoja esim. paikasta toiseen siirtyessä, ja Teamsissa istuminen on hyvin kuluttavaa sekä silmille, korville että aivoille takamuksesta puhumattakaan. Liikuntaharrastuksetkin ovat hiipuneet. Ratsastus jäi viime talvena tauolle, pilates joulun jälkeen. Enkä ole kauheasti käppäillyt ulkonakaan. Keväästä odotan kyllä sitä, että pääsee lähiseudun luontopolulle, joka on tosi kiva. Kortteja olen askarrellut vain hyvin harvoin - ilopilkkuina rakkaat Kätsyt eli Kätevät Emännät, joista osan kanssa viimekin vuonna askartelimme jopa kahteen kertaan pidemmän koronatauon jälkeen. Tänä vuonna toivottavasti askarrellaan taas iloisissa merkeissä.

Ehkä se kuona on kaikenlaista epämääräistä tunnetasolla käsittelemätöntä tauhkaa elämän eri osa-alueilla. Jotain kumuloitunutta riittämättömyyden tunnetta ja sitä, ettei koe yltävänsä lähellekään sitä, millainen haluaisi ja voisi potentiaalin perusteella olla, ja tajuaa, ettei tässä kohtaa ole "elämä edessä, tukka takana" kuin joskus aiemmin, ts. kaikki ei olekaan enää itselle mahdollista. Jotkut junat menivät jo. Motivaation puutetta. Liian pitkää historiaa ja ruuhkavuosien aikana hoitamatta jääneitä suhteita, joita ei ole ollut voimia lämmitellä. Liian vähän kivaa puuhaa; liian paljon velvollisuuksia.

Entäs ulkonäköasiat

Nyt tuli mieleen ensimmäistä kertaa vasta rapistuva ulkokuori. Se ei ole tainnut olla niin suuri takaisku kuin voisi kuvitella, koska tulin ajatelleeksi sitä vasta nyt. Kuitenkin tilannehan on se, että elintapoja pitäisi muuttaa siihen suuntaan, että jättäisi sokeria pois ja liikkuisi edes pikkiriikkisen päivittäin, tai edes puoli tuntia muutaman kerran viikossa. Sokeri vanhentaa, tuo kiloja ja liikkumattomuus ei lupaa hyvää vanhoille päiville. Aloitin jopa Muutos-valmennuksen parin muun kokeilun epäonnistuttua viime kesälomalla, mutta se oli tauolla koko syksyn ja on tauolla nyt keväänkin, koska minulla ei yksinkertaisesti ollut kaistaa siihen tahtiin, jolla ohjelmassa työnnettiin asioita ja harjoituksia tehtäväkseni joka viikko. 

Minulle sopisi paremmin joka kuukausi joku yksi uusi tapa ja yksi uusi harjoitus. Kauhistuttaa, että menin sitoutumaan siihen vuodeksi, kun ajattelin kesälomalla löllyessäni, että "no nyt, nyt aloitetaan muutos ja elintaparemppa, nyt on energiaa siihen". Ja loman jälkeen ensin leikattiin sappirakko ja sen jälkeen työpaikalla muuttui asioita. Siitä lähtien on ollut valtavasti hommaa, sairauspoissaoloja ja vähän tukea. Ei vaan pysty miettimään mitään uusia ruokia tai tapoja tehdä toisin, kun on niin töötissä jatkuvasti. Minähän siis vielä inhoan ruoanlaittoa ja meillä mies tekee ehdottomasti eniten ruokaa, joten se onkin hiukan hitaampi projekti saada meille muutoksia ruoanlaittomielessä. Tosin saisin varsin loistokkaan alun, jos yksinkertaisesti vain jättäisin sokeriherkut pois. Sekin jo auttaisi suuresti. Mutta voi, niistä sokeriherkuista saa nopeaa lohtua, mikä onkin juuri yksi ongelmistani, jonka takia tuo Muutos-valmennus olisi niin hyvä, jos jaksaisin vain siihen sitoutua. Muna-kana -ongelma, joka odottaa ratkaisuaan.

Mutta kyllä se ottaa välillä koville, kun peilistä katsoo joku väsähtänyt keski-ikäinen, jonka piirteet ovat pahasti valahtamassa alaspäin ja kilojakin pitäisi pudottaa. Joku sellainen, joka ei jaksa juuri mitään, ja jolle lähteminen melkein mihin vaan on ajatuksena jo aika raskas. Joka ei fyysisesti enää pärjää, kun ei uskalla edes lasketella enää (ei taitoja, ja kauhea kaatumisen pelko). Jonka ratsastajan taidot riittävät kyllä varsin hyvin, mutta fysiikka panee hanttiin - jos laukkaa liian pitkän pätkän, syke nousee liikaa, tai jos ravaa liian pitkään "pomppuravisella" pollella, tulee pää himskatin kipeäksi. Sentään hevosen selkään vielä pääsee, mutta se ei ihan riitä.

Ehkä sellainen epämääräinen muutoksentarve on ollut jo useamman vuoden, mutta se, mitä muuttaa ja miten, on vieläkin muotoutumatta, vaikka hiukset jo lyhenivät ensimmäistä kertaa vuosiin. Varmasti päänsisäinen työ on se suurin, johon en ole jaksanut tarttua kuin paikoitellen - jos luen jonkun inspiroivan tekstin tai kuulen jonkun toisen kokemuksia, saatan mietiskellä ihan muistikirjaan raapustaen jotain syvällisempiä. Mutta aika alussa tässä ollaan, kun mietin, että mistä muutoksen voin, tai jaksan, aloittaa.

Oivalluksia tähän mennessä

Ehkä muutoksentarpeeni ei liity häämöttävän 50 vuoden rajapyykkiin, vaan siihen, että elämäni on ollut jo pidempään jollain tavoin muutoksen tarpeessa. Ehkä tuntuu, että nyt on ollut riittävästi tätä, ja haluan jotain muuta jatkossa. Ammatillisesti tein jo suuren muutoksen aiemmin, mutta nyt tarvitsemani muutos on paljon suurempi - minä! Minä olen muutoksen tarpeessa.

Koska epämääräistä tyytymättömyyttä huomaan monessa asiassa, luulen, ettei ole niin väliä, mistä nurkasta sitä muutosta alkaa nykertää, jos motivaatiota vain löytyy. Ehkä ne syvemmät ja tärkeimmät muutettavat asiat löytyvät sitä mukaa, kun muuttaa jotain pientä ja saa siitä intoa ja iloa jatkaa eteenpäin.

Sen oivalsin myös, että miksi Muutos-valmennus, joka on siis todella hyvä konsepti ja uskon siihen täysin, ei tunnu hyvältä tässä kohtaa. Vaikka siinä mietitään psykologiseltakin kantilta asioita, lähtökohtana on kuitenkin elintavat, syöminen, liikkuminen, uni ym. ja jollain lailla se fokus tuntuu riittämättömältä, jotenkin väärältä tähän hetkeen. Vaikka kuka tahansa tässä jamassa oleva ihminen hyötyy elintapojen tarkastelulta ja muuttamiselta, on yhä enemmän tullut mieleen, että motivaationi on edelleen väärä. En ole löytänyt vastausta tärkeään miksi muutos -kysymykseeni edelleenkään, ja sen kautta vasta löytyy oikea sitoutuminen ohjelmaan.

Tuntuu, että tällä hetkellä minun pitää lisätä iloa ja innostusta tuovia asioita elämääni, jotta elinvoimani akku latautuu. Tällä hetkellä elämässäni on enemmän akkua purkavia asioita, eikä riitä, että niitä vähentää, vaan sinne lataavalle puolelle pitää löytää huomattavasti enemmän asioita. Ja samaan aikaan ajattelin tutustua tarkemmin tunnelukkoihin, joita meillä kaikilla on. Omansa on hyvä oppia tunnistamaan, niin oppii ymmärtämään omia puolustusmekanismejaan sekä reaktioitaan elämässä ja suhteessa toisiin.

Elinvoiman akku

Ei sitten yhtään johtopäätöstä

Olisipa hienoa päättää tämä teksti johonkin pontevaan ja perusteltuun johtopäätökseen, mutta ei niitä nyt syntynyt. Vielä ainakaan. Ennemmin erilaisia ajatuskulkuja, ajatusprosesseja ehkä käynnistyi tämänkin pohdinnan tuloksena ja ne toivottavasti tuottavat jotakin hyödyllistä ajan kuluessa.

Miten tehdä tilaa muutokselle?

Tammikuussa kerroin, että jatkoin jo viime kesänä aloittamaani Muutos-valmennusta pitkän tauon jälkeen. Sen jälkeen minun on ollut hyvin vaikeaa asennoitua ja ottaa aikaa valmennukseen, koska ensimmäisten viikkojen aikana piti rakentaa pohja, johon muu ohjelma rakentuu. Ja sitä pohjaa rakensin kesällä, kunnes piti jäädä tauolle. Toki tässä vaikuttaa myös varsin haastava työtilanne, joka helpottanee vasta ennen kesää - vajaamiehitys tuo meille kaikille lisäkuormitusta jo ennestään tiukkaan tilanteeseen. Töistä palautuminen on ollut minimaalista.

Mutta siis, koska en ollut selvittänyt muutamia peruskysymyksiä itselleni, kuten sitä pohjimmaista syytä, että miksi ylipäänsä haluan tämäntyyppistä elämäntapojen muutosta, jotta se todellinen motivaatio paljastuisi, tuntui viikkojen edetessä hankalalta pohtia valmennuksen esiin nostamia kysymyksiä, joita pohdin aiemmassakin postauksessani.

Edelleen vastausta vailla ovat seuraavat kysymykset:

1. Kuka olen tänään?
2. Mitä tarvitsen voidakseni hyvin?
3. Mikä on minulle oikeasti tärkeää?
4. Miksi haluan jotakin (ja mitä) muuttaa?
5. Mitä haluan tilalle?

Päätin laittaa ohjelman tauolle, koska pidän sitä ihan oikeasti todella hyvänä. Se puuttuu asioihin ja ohjaa todella terveellä muutokseen ja elämäntapojen muuttamiseen, mutta tahti on edelleen itselleni liian kova. Minulle sopisi yksi viikkoviesti kuukaudessa, jolloin saisin rauhassa makustella ja kokeilla, ja yrittää muistaa, ja pohtia.

Onneksi ohjelmasta vastaavat ovat hyvin avuliaita ja joustavia. Näyttää siltä, että vaikka olin jokseenkin monta kuukautta tauolla jo, saan järjestettyä kevään vielä taukoa, jos vaikka toukokuulla palaisin tämän pariin.

Sillä välin pidän paria tärkeintä ohjelman vinkkiä mielessä, kuten hitaasti syömistä ja opettelen 80% täyteen syömistä ja sen tunnistamista. Ja keskityn hiukan konkreettisempaan muutokseen elämässäni.

Vuoden alkaessa minulle tuli sen vahvan muutoksentarpeen lisäksi tunne siitä, että jotain vanhaa kuonaa pitää siivota pois ennen kuin hyvää uutta voi tulla tilalle. Sitä ajatellen tuumaan tässä nyt aivan konkreettisia siivoushommeleita eli kaikenlaisen materiaalisen mammonan läpikäymistä ja turhasta eroon hankkiutumista.

Listallani on ainakin oma vaatehuoneeni: työvaatteet, urheiluvaatteet, kotivaatteet. Sen lisäksi meikit ja muu kosmetiikka, kaikenlaiset kerääntyneet lehdet ynnä muut ja lasten pois menevät vaatteet. Kodin moninainen kampe, jota löytyy sekä sisältä että varastosta. Hirveä homma, joten sitä pitää tehdä todellakin pala kerrallaan, muuten hyydyn pelkän ajatuksen alle.

Aloittaisinko vaikka urheilusukista, jotka tosiaan jo kävin läpi tuossa ehkä vuosi sitten?

Niin helppoa on muutos

Otsikkohan on tietenkin sarkasmia ja lainausmerkkejä täynnä. Kerron teille tarinan. Eilen illalla kertasin Muutos-valmennuksen aiempia viikkoja, joita en ole suorittanut kokonaan, koska ohjelma oli monta kuukautta tauolla ja alkoi uudestaan tänään viidennestä viikosta.

Tosi hyvää asiaa siellä taas tuli muistuteltua mieleen, kuten se ensimmäinen perusasia, että syö rauhassa. Kuulemma ihmiset, jotka syövät hitaasti, harvemmin kärsivät ylipainosta. Varmasti totta; olen supernopea syömään, etenkin etäpäivän lounaalla kotona.

Ohjeistus oli, että pure ainakin 30 kertaa jokaista suupalaa (tai sopivasti, ei se 30 ainoa autuaaksi tekevä määrä ole), laske välillä aterimet lautaselle, älä lue mitään tai katsele kännystä/telkasta samaan aikaan mitään, hengittele rauhallisesti välillä ja keskity jokaisen suupalan makuun jne. Sisäistin näistä kaikki, ainakin noin niin kuin sisälukutaitomielessä. Ihan selvä juttu.

Toinen erinomainen vinkki oli, että syö vatsasi vain 80%:sti täyteen ja kaikenlaisia ohjeita tuntemusten seuraamiseen ja vatsan tilanteen tunnistamiseen. Jep, tiivisti kärryillä olin.

Siellä kerrottiin myös, että jos tapaa illalla mussuttaa valtavasti ruokaa tai herkkuja, tapahtuma ikään kuin pedataan valmiiksi jo paljon aiemmin ja tuo ahtaminen on vain pidemmän prosessin viimeinen lenkki.

Minulla on tähän esimerkki, oikein hyvä sellainen, tältä päivältä.

Aloitin työt vähän ennen klo 9. Söin rauhassa ihan hyvän aamupalan - tuorepuuroa ja pähkinöitä, join cappuccinon aamupäivällä. Vettä join pitkin päivää ihan kivasti. Lounaaksi oli mies tehnyt jauhelihapastaa, joka odotti lämpimänä liedellä - ja siitä nopeasti lautasellinen peliin, vähän parmesania päälle ja kourallinen pikkutomaatteja oheen. Sekin meni ihan jees, mutta vähän nopeammin kuin olisi hyvä, eipä tullut paljon pureskeltua ja taukoiltua, mutta piti jatkaa töitä.

Iltapäivälle olin joutunut ottamaan kollegani puolesta ad hoc -haastattelun, mikä ei ollut niin kiva juttu, koska se sotki aikatauluni, taukoni ja vaati valmistautumista ja yhtä synkkauspalaveria toisen haastattelijan kanssa plus lisäsi intensiteettiä päivääni reilusti. Jossain vaiheessa iltapäivää valmistautuessani join kupposen matchalattea - nopea vedenkeitto ja annospussi sekaan, voilà!

Mutta sitten alkoi mennä enemmän pieleen. Joulusta oli jäänyt pari piparia ja paperipäällysteisiä konvehteja, joita nappasin kourallisen siihen matchalaten kylkeen, kun aloin käydä haastateltavan CV:tä ja muita tietoja läpi. Samaan aikaan sadattelin, että oli tuhat ja viis muuta hommaa, joita olin ajatellut tähän haastatteluhommaan käytettävällä ajalla tehdä. Ja mussutin ainakin kymmenen konvehtia. Ja ne piparit

Kuvituskuva - meillä oli pipareita, ei joulutorttuja

Ookoo, eipä siinä mitään. Vaihdettiin miehen kanssa "toimistoja" ja minä päädyin työhuoneeseen ison vesilasin kanssa. Ja siellä istuin sitten loppuiltapäivän sekä haastattelussa, sitä seuraavassa toisessa palaverissa, joka päättyi n. 17.25 ja vielä yksi palaveri haastattelukaverini kanssa, jotta saimme purettua ajatuksemme haastattelusta. Päädyimme tehokkaina tyttöinä käymään läpi jokusen muunkin jutun, koska meillä tulee harvemmin juteltua livenä (siis etänä). Tämä keskustelu päättyi noin 19.15.

Tässä vaiheessa muu perhe oli jo syönyt. Ruoka oli lämpimänä liedellä - nam, terveellisempää (joskin aivan normirasvaista) versiota pyttipannusta, perunaa, sipulia, broccolia, tomaattia, fetaa ynnä muuta, ja paistettu kananmuna sekä pienet salaatinjämät. Kiljuva nälkä!

Ja arvatkaapa miten kävi niiden loistavien vinkkien kanssa, joita olin pyhästi päättänyt toteuttaa: hitaasti syöminen ja syö vatsasi vain 80% täyteen? Unohtuivat lennossa, kun ahmin tosi herkkua pyttipannua ison lautasellisen, otin vielä lisääkin ja pysähdyin vasta, kun lautanen oli tyhjä.

Siinä vaiheessa sitten muistin, että ai niin, tulikohan purtua suupaloja edes kymmentä kertaa, ja tahti oli aika kova, kun oli niin nälkä. Ja miltäs se ruoka oikeastaan maistuikaan - vaikea sanoa, kun se katosi lautaselta niin nopeasti. Ja apua, nyt on massu ihan täynnä. Jollei olisi löysät kotihousut, pitäisi avata nappi.

Että näin hienosti tätä ohjelmaa jo toteutan, yhtenä päivänä jopa melkein lounaaseen asti.

Tässähän oli toki monta mokaa:

• se, että ylipäänsä oli niitä konvehteja ja pipareita;
• se, että reagoin tuohon iltapäivän ohjelman vaihtumisen tuomaan hienoiseen ärtymykseen niitä konvehteja ja pipareita ahmimalla;
• se, etten saanut järkättyä iltapäivälle kunnon taukoa ja järkevää välipalaa rauhallisesti nautittuna;
• se, että päivä oli niin intensiivinen, että se vaati enemmän palautumista, kulutti energiaa ja siten tuli suurempi nälkä;
• se, että päivä oli liian pitkä ilman taukoja, ja siksi ateriavälikin sujahti aivan liian pitkäksi iltapäivän karkkimätöstä päivälliseen.

Että kyllä tuo päivällisen ahtaminen nopeasti niin, että napa naukui todellakin oli tapahtumaketjun viimeinen lenkki, jolle oli "telat tehty" jo päivällä.

No, mummo lumessa ja sitä rataa. Harjoitukset jatkuvat.

Kuvituskuva - meillä ei ollut myöskään muffineja vaan niitä Fazerin konvehteja.

Uusi vuosi - mikä muuttuu, vai muuttuuko mikään?

Lähestyn viittäkymppiä uhkaavasti. Vuodet ovat vierineet hurjaa vauhtia ja olen yrittänyt muutosta moneen kertaan. Olen saanut tehtyäkin muutoksia, suurimpana ehkä alanvaihto kahdeksan vuotta sitten. Mutta sitä en ole saanut muutettua, että syön kulutukseeni nähden liikaa ja liikun liian vähän. Yrityksistä huolimatta. Ja nyt alkaa olla se kohta, jossa määritellään, millaisen vanhuuden tulen elämään. Eli tarttis tehrä jotain.

Aikuisiällä olen kokeillut jos jonkinmoista kikkaa, keinoa ja metodia. Pari kertaa olin ihan itsenäisesti vuoden kerrallaan karkitta, Jossain kohdassa kokeilin "semikarppausta", koska en nähnyt täysipainoisen karppauksen sopivan itselleni, ja sekin muistaakseni meni ihan hyvin. Mutta jäi pois jostain syystä.

Vuonna 2018 kokeilin Maikki Marjaniemen Jenkkakahvoista tiimalasiksi -ohjelmaa, jossa oli paljon tärkeitä elementtejä. Siinä myös oli tietoa ja materiaalia syistä ylenmääräisen tai tunnesyömisen, tai ylipäänsä tunteiden kontrolloimisesta syömisen/syömättömyyden avulla. Sinänsä täysin oikeaa asiaa. Silti en sitä jaksanut "vetää loppuun", tai että siitä olisi jäänyt erityisen hyviä tapoja itselleni. Silloin aika ei ollut oikea, sillä perheessä oli raskas aika ja huolta lapsesta. Ei ollut kaistaa, eikä voimavaroja omille asioille riittävästi.

Vuoden 2020 kesällä aloitin 8 viikkoa -ohjelman, jossa siinäkin oli monia hyviä ja oleellisia juttuja. Vedin sen läpi, mutta kyseinen ohjelma ei ollut itselle se pysyvä juju. Paino kyllä putosi kiitettävästi tuossa ajassa, kuten siinä oli tarkoituskin, kun tiettyjä hiilihydraatteja rajoitettiin, lisättiin proteiinia ja rasvaa ravinnossa. Eli ohjelma oli sellainen vauhtistartti rasvanpoltolle ja sitten vain oli tarkoistus jatkaa sen ylläpitämistä. Mutta ruokarajoitukset, ruoan valmistaminen ja kaikenlaiset kummalliset reseptit olivat liian työläitä. En voinut syödä kokonaan samaa ruokaa muun perheen kanssa, mutta olisi vain pitänyt tehdä omia sörsseleitä ja pistää perhe syömään niitä myös. Sinänsä ihan hyviä ruokia ne olivat, mutta lapsilla ei kyllä mikään kukkakaalisose, josta itse pidän, korvaa perunamuussia. Ja koska inhoan ruoanlaittoa, ja mieheni on perheen pääkokki, sanomattakin selvää on, ettei tällainen systeemi ollut kovin kestävä.

Näissä molemmissa yllämainituissa ohjelmissa oli saatavilla myös Facebook-ryhmät, joissa sai tietoa ja vertaistukea, jos niin halusi. Itse en oikein niistä hyötynyt, en jotenkin koe itselleni hedelmälliseksi avautua jollekin satoja ihmisiä täydelle ryhmälle yhtään mistään, vaikka olisivatkin samassa veneessä. Kokeilin kyllä sitäkin ihan avoimin mielin, mutta se ei tuntunut omalta. Ennemmin päädyin tsemppaamaan muita. Sitä teen työssäni jo niin paljon, että pitää välillä saada tsemppiä itse.

Viime kesänä tartuin Muutos-valmennukseen ja pokkana sitouduin heti 12 kuukauden ajaksi. Siinä aikajänne on järkevä, periaatteet sellaisia, jotka itsekin allekirjoitan, kuten "tehdään pieniä muutoksia kerrallaan eri osa-alueilla, aloitetaan yhdestä, tehdään siitä tapa ja rutiini, sitten vasta seuraava tapa käsittelyyn". Aloitin ohjelman kesälomalla, jolloin oli aikaa itselle. Ehdin muutaman viikon ohjelmaa toteuttaa, kun tuli vastaan sappirakonpoistoleikkaus, joten ohjelma vaan tauolle. No, syksy oli aika haastava työn ja jaksamisen puolesta, joten otin valmennuksesta taukoa koko loppuvuoden. Ja nyt ohjelma alkaa jälleen huomenna viidennen viikon materiaaleilla.

Tänään olen käynyt läpi muistiinpanojani ja ajatuksiani sekä tästä Muutos-valmennuksesta sekä noista aiemmista, sillä vastaavanlaisia pohdintoja olen elämän varrella aiemminkin tehnyt. Nyt on kirkastunut se, että se oma MIKSI-kysymykseni vaatii syvällisempää pohdintaa. Päämotiivini elämänmuutokseen ei kanna tarpeeksi pitkälle näköjään, kun aina jää kaikki kesken alun innostuksen jälkeen. Myös voimavarani ovat kerta kerran jälkeen olleet liian vähäiset. Omat voimavarani tai kotoa tai muualta saatu tuki. Mutta suurimpana ehkä mietityttää tuo syy, miksi haluan jotakin muuttaa. Mitä haluan tilalle ja sitä rataa.

On mietittävä vastauksia MIKSI-kysymykseen erottaen ulkoa tulevat odotukset, paineet, toiveet ja sisäiset, omat uskomukset, oletukset, tarpeet vastata ulkoisiin vaatimuksiin. Mikä on minulle oikeasti tärkeää? Millaista elämää haluan elää?

Kumma kyllä, en ole saanut edes sappirakon poiston jälkeen mitään kirkastavaa ajatusta, että terveys on kaikkein tärkeintä. Tiedän toki koulutettuna ja järkevänä ihmisenä, että jos ei ole terveyttä, ei ole mitään muutakaan, kuten tiedän, että jos ei ole hyvää unta, ei pian ole paljoa muutakaan. Mutta se ei tunnu riittävän motivaatioksi. Siinä sitä silti istua nökötän illat sohvalla puputtaen jotain makeaa, enkä pistä kovin usein nenääni uloskaan, kun ei enää tarvitse edes töihin lähteä kotiseinien sisältä.

Ja huomaan olevani jollain tasolla tyytymätön, vaikka perusonnellinen tyyppi olenkin. Onneksi kotona muuten on jo parempi tilanne, lapsen kohdalla huoleni on hälvennyt ja muutenkin meillä on helpompaa kaikin puolin. Työtäni rakastan ja saan siinä flow-kokemuksia. Koen tekeväni ennen kaikkea merkityksellistä työtä ja koen voivani vaikuttaa asioihin. Eli sillä puolella asiat ovat olleet hyvällä tolalla jo reilun vuoden. Tosin, työni vaatii paljon palautumisaikaa, jota en ole pystynyt itselleni tarjoamaan riittävästi. Parisuhteessa on sellainen nääh-kausi menossa, emmekä ole jaksaneet siihen panostaa niin kauan, kun on voimat ja energia mennyt arjen ylläpitämiseen lapsen vaikeassa elämänvaiheessa. Se on säteillyt monta vuotta koko perheeseen, ja silloin parisuhde meni ikäänkuin telakalle, ihan sovitustikin.

Ja vaikka parisuhteessa menee niin tai näin, koen, että minun pitäisi löytää itseni ja sen, mitä itse tarvitsen, jotta voin miettiä, mitä parisuhteessa tarvitsen. Eli joka tapauksessa savotta alkaa omasta itsestä.

Kirjoitin tänään muutaman kysymyksen itselleni vuotta 2022 varten:

1. Kuka olen tänään?
2. Mitä tarvitsen voidakseni hyvin?
3. Mikä on minulle oikeasti tärkeää?

Mikä siinä on, kun ei halua näyttää nenäänsä ulkoilmassa

Sitä vain poikkesin tänne kirjaamaan, että mikä ihme siinä on, etten saa itseäni ulos mitenkään reippailemaan. Kuukausi sitten vielä kävin hiihtämässä ja muutaman viikon olin niin tukkoinen ja edelleen olen (allergisen nuhan ja poskiontelontulehduksen takia), että tiiviisti vain istun kotona. Hädin tuskin käyn postilaatikolla. Ei yhtään huvita lähteä pidemmälle.

Teen työt etänä, käyn välillä kaupassa tai apteekissa, mutta liikkumaan en lähde. Sentään sunnuntai-iltaisin osallistun puolentoista tunnin yin-joogaan, mutta muuten kökötän kotona. Lumitöitä olen tehnyt välillä, tosin viime aikojen tukkoisen ja flunssaisen olon takia en. Koronaa meillä ei vielä ole ollut, testattu on vuorotellen kaikkia jokaisen pikkuniistämisen tai yskäisyn tullen.

Kun lähdestyy viittäkymppiä alkaa huomata, että liikkua pitäisi ihan vain sen takia, että säilyisi terveempänä. Hui hai liikunta laihtumisen tai muun merkeissä. Pudotin painoa viime syksynä reilu 5 kg, mikä riittää terveeksi painonpudotukseksi, mutta heti, kun työkuviot alkoivat olla tiivit, romukoppaan jäi normaalielämään sopimaton ateriatyyli, koska en jaksanut olla koko ajan tekemässä ruokaa, eri ruokaa kuin vaikka mitä lapset syövät. Painotus oli siis hyvissä hiilareissa, proteiinissa ja rasvassa, en syönyt perunaa, pastaa, enkä muutakaan sellaista, mitä perheen ruoissa aina yleensä on.

Kai sitä voisi niitä kasvislisukkeita yrittää tehdä, mutta ruoanlaitto on ollut aina itselleni enemmän tai vähemmän vastenmielistä, että jos joutuu tekemään ruokaa, mikä ei uppoa nuorisoon (mies kyllä syö ihan mitä vain teen, kun joskus teen), ei kovin kauaa huvita.

No, siitä syksyisestä painonpudotuksesta on enää neljä kiloa poissa - karkki- ja suklaavierotukseni ei onnistunut, ikävä kyllä. Se on se elämäni angsti, että olen niitä tyyppejä, jotka hyvin nuorena ovat koukuttuneet sokeriin enemmän tai vähemmän, ja yrittänyt pyristellä siitä eroon aina välillä. Nyt en kyllä edes pyristele.

Mutta siis tuo sokerikoukku ei ollut tämän postaukseni harmitus, vaan se, että olen niin täydellisen tyytyväinen kotona sisällä. Ja samaan aikaan tiedän, että vaikkei mitään hikiliikuntaakaan harrastaisi, pelkkä ulkoilmassa rauhassa tepastelu tekee hyvää sekä mielelle että keholle. Ja kun siellä ulkona on niin kaunistakin tuon valkoisen peitteen kanssa.

Voisi sanoa, että koronarajoitukset sopivat minulle. Paljon tylsääkin siitä toki on seurannut, sielu näivettyy, kun ei koskaan pääse edes leffaan tai johonkin näyttelyyn - ei sillä, että aiemminkaan kovin usein olisin käynyt, mutta kun nyt ei ole vuoteen käynyt missään. Enemmän huolissani olen lapsista ja nuorista, joille tulee pitkää taukoa harrastuksista ja virkistyksistä, ja pelkään, että he tottuvat sisällä makailuun, kun ei oikein pääse mihinkään. Heillä kuitenkin parhaillaan muotoutuu aikuiselämään asti kantavia tottumuksia liikunnan ja muun harrastamisen kautta. Jotkut lapset eivät oikein edes muista, mitä tekivät ennen koronaa. Se on minusta surullista.

Tällaista tajunnanvirtaa tänään.

Ihana ihana kesä - juhannuksesta kukkivaan puutarhaan

Olen viettänyt mitä mukavimman ja rentouttavimman juhannuksen varsin koettelevan koronakevään jälkeen läheisten seurassa mökillä. Vaikka viiden serkuksen - ikävuosiltaan 6-14 vuotta - kanssa ei niinkään rauhallista ole, sain silti varastettua rauhallisia hetkiä muun muassa Camilla Läckbergin Noita-kirjaa lukiessa. Oli muuten koukuttava kirja!

Vaikkei kukaan läheisistäni ole sairastunut koronaan - vielä, kevät oli kuitenkin erilaisuudessaan ja eristyneisyydessään poikkeuksellista. Oli useita ikäviä tapahtumia (ei kahta kolmannetta tai neljännettä), joista yksi hyvinkin akuutti oli joutua irtisanotuksi tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Sen lisäksi tyttäreni hyvän ystävän äiti ja lenkkikaverini menehtyi yllättäen. Oli niitä muitakin harmeja, mutta onneksi oli plussaakin. Perheemme oli pari kuukautta lähes keskenään kotona, neljä henkeä etätöissä ja -koulussa. Kunhan rutiinit saatiin kuntoon sekä kotona että koulussa, etäilyaika sujui lopulta hyvinkin mukavasti, ainakin siihen irtisanomiseen asti.

Toki välillä alkoi tuo 24/7 yhteiselo ottaa päähän, kun ei voinut edes poistua johonkin kivaan kahvilaan läppärin kanssa, tai edes kirjastoon, mutta niistäkin hetkistä selvittiin. Isompi tyttö kävi paljon hoitamassa kaveriperheen hevosia ja yöpyikin tallilla, nuorempi muutti pihan yli kesähuoneeseen, jotta vähän maisema vaihtui hänelläkin. Pari viikkoa koulua oli lopulta varsin hyvä ja normalisoiva juttu, kun selvisimme siitäkin koronatta.

Nyt olen päättänyt olla lomalla täysin hyvällä omatunnolla ja palaan työnhakuasioihin isommalla teholla sitten elokuussa. Toki tässä pikkuhiljaa teen valmisteluja, listaan vahvuuksiani ja mietin mitä haluan, mutta ilman painetta ja kiirettä tässä vaiheessa. Joitakin yhteydenottoja omien verkostojen kautta olen jo tehnyt, mutta aika lailla keskustelut ovat jäissä heinäkuun yli.

Vaikka juhannus oli ihana, oli myös ihana tulla kotiin. Heti illalla pyörin pihalla ja ihastelin, mitä kaikkia kukkia oli avannut nuppunsa poissaollessamme. Rakastan kukkia ja puutarhaamme, joka on vielä verrattain uusi - pihan maanmuotoilut, nurmikko ja aitaistutukset on tehty 2018 keväällä ja vanhimmat pensaat ja puut ovat siten vasta kolmatta kesää paikallaan.

Ensimmäisenä kesänä istutin tietenkin pionit, koska niillä menee usein useampi vuosi ennen kuin kukkivat. Niinpä oli täydellisen upea yllätys huomata, että kumpaakin lajia oli monta nuppua odottamassa aukeamista. Etenkin valkoinen ´Shirley Temple´ -lajike tuoksuu huumaavalta!

Aidassamme on muutamia eri pensaslajeja tuomassa monimuotoisuutta. Aiemmin kesäkuussa kukki norjanmorsiusangervo, ja nyt ihana tummalehtinen purppuraheisiangervo ´Diabolo´, joka oli uusi tuttavuus ja pihasuunnittelijamme suosittelema.

Oli siellä aloittanut kukintansa myös sininen karpaattienkello ´Blue Clips´ ja peittokurjenpolvi ´Biokovo´.

On kyllä ihanaa seurata kukkien ja kasvien elämää nyt, kun on aikaa olla enemmän kotona. Olen aikamoinen kotihiiri, eikä korona-aika kotosalla haitannut yhtään. Päinvastoin, oli kiva, ettei tarvinnut potea huonoa omatuntoa siitä, että haluaa olla vain kotona...

Olen satsannut myös kesäkukkiin tänä kesänä aiempaa enemmän, koska olemme enemmän täällä niitä katselemassa. Niistä joku toinen kerta enemmän, mutta tämä viimeinen kuva on ruukku, jossa on kiva heinä timanttikastikka, lobelia ja valkoinen pikkupetunia. On siinä murattiakin, mutta paikka on hyvin aurinkoinen, eikä muratti kukoista liian kuumassa.

Aurinkoa kesääsi!

Mitä muuta joulukalenterin kosmetiikasta käytössä puolen vuoden jälkeen?

Huh, mikä koronakevät onkaan ollut - vaikka perheemme ja lähipiiri siltä toistaiseksi onkin säästynyt! En halua edes aiheeseen sen kummemmin enää paneutua - on tullut niin joka tuutista ja töötistä sitä asiaa kuukausikaupalla, joten taidan nyt vain keskittyä niinkin triviaaliin aiheeseen kuin kosmetiikkaan, jota sain joulukalenterista.

Edellisessä kirjoituksessa listasin Lookfantasticin joulukalenterin tuotteet, joita olin käyttänyt siihen mennessä. Lisään listaan vielä muutamia, jotka olen tähän mennessä ottanut käyttöön.

Tammikuun loppupuolella minulla oli siis käytössä tai olin ainakin kokeillut seuraavia kalenterin tuotteita:

1. päivä: Morphe Eyeshadow Palette 9A Always Golden, n. 14 e. - VAIN KERRAN KOKEILTU.

2. päivä: Living Proof Perfect hair Day. 5-in-1 styling treatment 30 ml, n. 5e. - PARI KERTAA KOKEILTU.

11. päivä: Avant Moisture Surge Overnight Treatment 50 ml, 98,95e (kaupallisempi pakkaus). - ERITTÄIN RIITTOISA; MELKEIN JOKA VIIKKO PARI KERTAA VÄHINTÄÄN KÄYTÖSSÄ; JA TUUBISTA RIITTÄÄ VIELÄKIN!

19. päivä: Bioeffect EGF Serum, 65e. - LOPPUUN KÄYTETTY.

21. päivä: Delilah Cosmetics Double Ended Eye Brow Groomer, 26,45e. - EDELLEEN LEMPPARINI JA KOKO AJAN KÄYTÖSSÄ. UUSI JO HANKITTU VARASTOON.

24. päivä: Sleek Makeup Highlighting Palette sävyssä Solstice, 11,95e. - VOIDEMAINEN VERSIO KESÄKÄYTÖSSÄ LUOMILLA USEIN.

25. päivä: Omorovicza Queen of Hungary Mist Limited Edition 30 ml, n. 20e. - MIELLYTTÄVÄ TUOTE; KAUNIS PULLO; MUTTEN MUISTA KOVIN USEIN SUIHKUTELLA.

Uusia tuotteita tammikuun lopun jälkeen käytössä:

9. päivä: Oskia Renaissance Cleansing Gel, illuminating vitamin melting cleanser 35 ml, 22.90e

Tätä vaahtoutumatonta ihoon sulavaa geelipuhdistajaa olen kokeillut pari kertaa, myös aiemmasta joulukalenterista saamani Foreon puhdistajan kanssa. Miellyttävä koostumus ja ihan mukava tuttavuus. Itse en yleensä normaalisti ihoa puhdistaessa läträä puhdistusaineiden kanssa kuin hetken, ja tämä tuote vaatii ehkä hiukan pidemmän hetken, mutta Foreolla syväpuhdistaessani, tämä tuote on käytössä!

12. päivä: Prai Throat & Décolletage Crème 15 ml, 10,95e. 

Tämä oli se kaulalle ja dekolletee-alueelle suunnattu tuote, jollaista en ollutkaan aiemmin kokeillut. Nyt olen sitä säännöllisen epäsäännöllisesti käyttänyt (kun olen muistanut). Tuoksu ei ehkä ole houkuttelevin, muttei huonokaan. En ole huomannut normivoiteisiin verrattuna mitään erityistä eroa hoitavuudessa tai kyseisen alueen kunnossa.

17. päivä: Emma Hardie Moisture Boost Vitamin C Cream 20 ml, 15e.

Toistaiseksi olen kokeillut tätä voidetta vain kerran, painottaen poskien kohtia, joihin tyypillisesti tulee pigmenttimuutoksia kesäisin. Pitäisi varmasti käyttää säännöllisemmin, jos jotakin vaikutusta toivoo pigmentin suhteen. Kosteuttajana toimi ihan hyvin.

18. päivä: Neal's Yard Remedies Wild Rose Hand Cream 50 ml, 16e.

Rakastan ruusun tuoksua kosmetiikassa ja niin myös tässä käsivoiteessa. Neal's Yardin tapaan ruusun tuoksuun on sekoitettu jotakin "lääkkeenomaista" tuoksua, mutta mielestäni hyvällä tavalla - toki makuasia. Käsivoide on yöpöydän laatikossani jokailtaisessa käytössä! Voisin ostaa uudelleen, mutten tuolla hinnalla.

22. päivä: Bubble T Limited Edition Bath Bomb 3 kappaletta, n. 7,50e.

Kaikki kolme melko pientä kylpypommia laitettiin kerralla kylpyyn. Ei juurikaan tuoksua. Hienoinen pettymys.

Näin juhannuksen tienoilla olen siis käyttänyt tai ainakin kokeillut kahtatoista kalenterin tuotetta 25:stä. Vielä on siis paljon tuotteita kokeilematta, mutta onhan tässä aikaa koko kesä!

Nyt huomaan, että olipas mukavaa kirjoittaa näinkin kevyestä ja mukavasta aiheesta, kun koko kevään on ajatukset olleet aika paljon erilaisissa ikävissä tapahtumissa koronan lisäksi (ihan kuin korona-ajassa ei olisi jo tarpeeksi haastetta). Huomaan myös, ettei minua taida haitata, vaikkei kukaan tulisi tätä tarinointia edes lukeneeksi, sillä itse kirjoittaminen tuntuu pitkästä aikaa hyvältä.

Mukavaa ja aurinkoista tulevaa keskikesän juhlaa järki päässä ja käsidesit mukana!

Heippa 2019, lämpimästi tervetuloa 2020

Loppiaisena on hyvä hetki pysähtyä hetkeksi muistelemaan mennyttä vuotta. Varsinaisesti en edes haluaisi muistella, koska vuosi oli pitkään aikaan raskain ja täynnä huolta.

Lasten koristelema kuusi  - tyylikäs ja cool, ei mitään päiväkotiaskarteluja sallittu.
Kuusta oli ilo katsella, kun oli rauhallinen hetki.

Viime vuosi alkoi sairastelevissa merkeissä koko perheessä. En muista talvea, jolloin olisi sairastettu flunssaa, vatsatautia ynnä muuta mukavaa yhtä paljon kuin viime talvena. Sitä oli kyllä liikkeellä muillakin, mutta seiskaluokkalaisella oli muitakin huolia koulussa, joten sairastelu kuormitti vain lisää. Kuopuksenkin helmikuisia synttäreitä pääsimme juhlimaan vasta huhtikuussa, koska jouduimme siirtämään milloin minkäkin taudin takia niitä eteenpäin.

Kauniit posliinilinnut tytöt saivat Tanskan sukulaisten tuliaisina.

Juuri ennen lasten hiihtolomaa saimme tyrmäävän uutisen kahdeksan kuukauden ikäisestä lemmikkikanistamme: sillä oli toisella puolen alaleukaa aggressiivisesti kasvava kova massa, joka oli pilannut toisen puolen alahampaat. Ennuste oli, että koska massa oli ilmestynyt niin nopeasti, että kani menehtyy päivissä tai viikoissa. Tämä oli kova isku meille, koska pikkukani vei nopeasti sydämemme ja on täysi perheen jäsen ollut jo alusta asti.

Talvilomaa vietimme pienimuotoisesti lasketellen muutaman päivän Himoksella, mikä oli kyllä kiva reissu talven ankeudessa. Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen otimmekin kanin mukaan reissuun, sillä sen vaiheen tiedon mukaan olisi tuo ihana pikkuotus voinut siirtyä vehreämpien niittyjen puolelle milloin vain, emmekä halunneet olla siitä erossa. Se olikin hyvä päätös, sillä meillä oli oikein kivaa koko perheen kesken reissussa, pikkukani mukana.

Sinänsä hienoa oli, että ajoissa ennen reissua olimme sentään miettineet, että mihin kani laitetaan hoitoon matkan ajaksi, kun edellisten kuukausien aikana (ja vielä välillä nytkin) olemme olleet todella "uusia" eläimenomistajia, koska olemme huolettomasti päättäneet lähteä yön yli reissuille, mökille tai jonnekin, ja sitten tyyliin edellisenä päivänä tajunneet, että mites tuo kani, mihin se menee. :)

Tähän mennessä on aina joku ratkaisu tai hoitopaikka löytynyt - onneksi. Ja kaikenlaisten mutkien ja lääkärikäyntien jälkeen kani on kuin onkin vielä hengissä! Kesän jälkeen kasvain ei ole enää kasvanut, liekö kanin leuan kasvu pysähtynyt silloin! Pysyvänä hoitona joudumme tosin 4-5 kuukauden välein viemään sen eläinlääkärille ylähampaiden viilaamista varten, sillä ne eivät kulu, kun vastakappaleet puuttuvat. Kani on muuten aivan kunnossa, utelias, aika rohkeakin, vauhdikas ja kaikin puolin reipas itsensä, eli ei ole särkyjäkään. Kipulääkettä se sai pitkän aikaa, kun epäiltiin luukasvuston aiheuttavan särkyjä, mutta kipulääkkeellä se oli enemmän flegmaattinen ja ilman paljon vilkkaampi ja iloisempi, joten kipulääkkeestäkin jatkuvana hoitona on luovuttu.

Vaikka rahaa on palanut 1,5 vuoden aikana eläinlääkäriin ja lääkkeisiin nelihenkisen perheen etelänmatkan verran (ruokineen, juomineen, tuliaisineen), mahtavinta on, että kanikulta on hengissä ja osana perhettämme edelleen.

Koriste, jota olen säästellyt ja varjellut - vuosia sitten saatu iso lasipallo.

Saimme talven ja kevään mittaan kanikuluista huolimatta säästettyä rahaa (ehkä sairastelun ansiosta ei kulunut muuhun), ja pääsimme heti juhannuksen jälkeen pitkään odotetulle löhölomareissulle Kreikkaan. Edellisen kerran oikein kunnollisella aurinkolomalla hotellimajoituksessa olimme, kun kuopus täytti seitsemän - hän täyttää helmikuussa jo 12 - eikä sekään ollut kunnon aurinkoloma, koska Kanarialla oli aika kylmää vuodenaikaan nähden, eikä loma ollut niin leppoisa, kun isommalla porukalla reissattiin.

Tämä Kreikan loma oli siis erittäin odotettu, vaikka varsinaiset odotukset viikon tekemisiltä olivat hyvinkin matalat. Ja loma kyllä ylitti odotukset ja oli mahdottoman paljon parempi kuin toivoimmekaan. Teki myös perheellemme hyvää olla yhdessä rankan talven ja kevään jälkeen.

Kauniita tummansinivihreitä palloja kahdessa koossa löysin viime talvena Cobellon alennusmyynneistä.
Tykkään niistä erityisesti tuon nukkapinnan vuoksi.

Loppukesä ja syksy sinne syyskuun lopulle asti sujui hienosti, olimme hyvinkin toiveikkaita, että asiat huolenaiheen osalta lähtevät sujumaan kevättä paremmin, mutta sitten saimme tiedon, joka triggeroi tähänastisen elämämme rankimman syksyn. Lisänä aiempaan selvisi terveydellistä huolta perheessä, vaikkakin onneksi hoidettavissa olevaa. Lisäksi kani jouduttiin yllättäen leikkamaan maksalohkon kiertymän vuoksi, mikä tuli aivan puun takaa - ja maksoi maltaita. Mutta otus selvisi taas! Sillä kanilla on yhdeksän henkeä tai enemmän!

Jatkuva huoli ilman taukoja on muuten sellainen, joka uuvuttaa ja väsyttää ihmisen ihan huomaamatta. Joulun hengähdystauko töistä tuli todella tarpeeseen.

Mietin tuossa pitkin vuotta (totta puhuen varmaan viimeiset viisi vuotta, mutta viime vuonna erityisesti), että ei kyllä yhtään kaistaa ole jäänyt miettiä omia asioita tai pitää huolta itsestä. En ole jaksanut ulkoilla, satunnaisesti pääsin ihanaan jumppaan, jonka kellonaika on itselleni niin myöhäinen, että seuraavan yön unet jäävät joka kerran jälkeen vähiin, eikä minulla ollut varaa lisätä huonon unen öitä. Yksi piristys itselläni oli koko talven ja kevään, nimittäin edellisenä kesänä elvyttämäni 30 vuotta aiemmin lopettamani harrastus - ratsastus. Oli aivan ihanaa päästä pitkin kevättä ratsastamaan, vaikken joka viikko käynytkään. Tänä syksynä harrastus oli tauolla sekä rahallisista että jaksamissyistä.

Joskus jostain Anttilasta ostettu halpispallosetti, mutta yksinkertaisuudessaan kauniita, ja siispä yksiä suosikkejani joulusta toiseen.

Siispä, ymmärtänet, miksi olen jo toivottanut uuden 2020 vuoden tervetulleeksi, enkä jää kaipailemaan vanhaa. Ei perheemme vieläkään ole helpon äärellä, odotettavissa vähintään seuraavat puoli vuotta erityisiä haasteita, mutta toivon kyllä, että toinen puolisko olisi jo hiukan paremmalla tolalla. Nyt kuitenkin jo olemme paremmassa vaiheessa kuin vaikkapa viime marraskuussa. Valoa on tunnelin päässä, eikä se ole juna.

Tänä vuonna en uskalla tehdä lupauksia edes oman hyvinvointini lisäämiseksi, koska voimavarani ovat niin lopussa, että pettyisin, jos en jaksaisi jotain hyviä ja hienoja päätöksiä pitää. MUTTA, olen ajatellut yrittää tehdä joitakin pieniä asioita toisin sen kummemmin erittelemättä ja miettimättä vielä, että mitä, mutta eikös niin, että jos aina tekee kaiken samoin, saa samoja tuloksia, ja jos tekee jotain eri tavalla, tulee väistämättä edes hiukan erilaisia tuloksia?

Joululomalla olen välillä ottanut cappuccinon sijaan välillä lahjaksi saamaani chai-teetä, ja jo siitä tulee hiukan erilainen fiilis. Ehkä minusta tai tavoistani tulee erilaisia ajan myötä.

Tummansiniset lasipallot ovat yksi viime vuosien lemppariostos kuuseen. Nyt jo kaikki riisuttu ja kuusi ulkona. Joulu ohi.

Toivon sinulle, joka luet tätä, juuri sellaista uutta vuotta, jollaista eniten tarvitset.

Tarjotkoon vuosi 2020 sinulle mahdollisuuksia, joihin tarttua, ja jos et jaksa tai voi tarttua niihin muuttaaksesi asioita, tarjotkoon 2020 voimia sinnitellä ja jatkaa samalla linjalla, kunnes tulee sopiva hetki muutokselle.