Mitä kuonaa viisikymppiselle on kertynyt

Täytän tänä vuonna 50 vuotta. Tuntuu hurjalta. Muistan lapsuudesta mummoni, joka 49 vuotta täytettyään totesi monen vuoden ajan, että täyttää tänä vuonna 49 vuotta, eikä enää koskaan sen enempää. Kylläpä hän olikin nuori isoäiti silloin - minä olin 8-vuotias. Itse olen siinä samassa iässä nyt, enkä tunnista itseäni mistään keski-ikäisen naisen kuvauksesta. Mieli on paljon nuorempi. Nyt tuo rakas mummoni on pian 91-vuotias ja edelleen tuntee itsensä tytöksi. Aika ihanaa ja samalla haikeaa - miten ulkokuori muuttuu, mutta sisin ei vanhene samaan tahtiin.

Olen miettinyt kriiseilyjä. Onko minulle tulossa viidenkympin kriisi? Vai onko se jo menossa? Onko pakko kriiseillä?

En tunnista varsinaista kriisiä, mutta jonkinlainen muutoksen tarve on kehittynyt parin viime vuoden aikana. Vuoden vaihduttua päätin, että pitää päästää irti jostain vanhasta, jotta tulisi tilaa uudelle. Solmin jo jonkun langanpään yhteen, hautasin lopullisesti yhden ystävyyden, ja nyt haluan aktivoitua materian karsimisessa. Aloitin huiveistani - mikä jäävuoren huippu se onkaan - ja jatkan muuhun vaatetukseen heti, kun jaksan. Tuntui hyvältä karsia huivit, vaikka nyt ne pois lähtevät kummittelevat vielä täällä jaloissa.

Onko se kriisin merkki, että aikana, jolloin istua kököttää lähes 24/7 kotona, jossa ei saa lainkaan olla yksin, vierailee usein nettikaupoissa hankkimassa alennusmyynneistä kosmetiikkaa, vaatteita ja kenkiä ajalle "sitten, kun palataan toimistolle ja ihmisten ilmoille", vaikka kaapit on täynnä "rätei ja lumpui"? Puhumattakaan kosmetiikasta ja kengistä. Kun ei saa aikaiseksi käydä läpi niitä vanhoja vaatteitaan, jotta näkisi, mihin mahtuu ja mikä sopii vielä omaan tyyliin.

Jotakin varmaan yritän kompensoida; ostaa itselleni hyvää mieltä; hoivata itseäni, kun kukaan muu ei hoivaa. Ostan myös ammattikirjallisuutta ja self-help -tyyppisiä teoksia, mutta ne jäävät lukematta, koska en vapaalla jaksa keskittyä kuin kevyempään someen, lehtiin ja fiktioon. Mistähän se kertoo?

Siitä viisikymppisen kuonasta

Sen olen huomannut, että jo jonkin aikaa olen voinut henkisesti jotenkin huonosti, ja myös fyysisesti - viime vuonna minulta leikattiin sappirakko pois. Olen ihan lempparityössä ja työnantajani on hyvä, työkaverini ekstrakivoja, mutta työ on vaativaa, stressaavaa ja nykyiset palautumisen keinoni mitättömiä, sillä työpäivän jälkeen en jaksa oikeastaan juurikaan mitään kuin istahtaa sohvalle telkan ääreen. Kotihommat painottuvat viikonloppuun, jolloin jaksaa puuhastella enemmän, joskin tuntuu, etten jaksa koskaan tehdä tarpeeksi. Perussiivous js pyykkäys jo väsyttää psyykkisesti niin, etten jaksa enää tarttua projekteihini, tai muihin kivoihin juttuihin. Tosin, meillä jää usein imurointikin seuraavaan viikkoon, lähinnä vessat pesen ja pyyhkeet vaihdan viikottain. Keittiötä pidetään siistinä muruista ja tahroista pitkin viikkoa.

Keskeneräisiä ja aloitusta vailla olevia projekteja löytyy kotoa ja pääkopasta vaikka kuinka paljon. Kotipuolella oli useita vuosia huolta lapsesta, parisuhde ollut sen myötä "pidossa" pitkään, ja vaikka tuntuu menevän monella tavalla paremmin, arki adhd-nuoren kanssa on joskus aika kuluttavaa. Tuntuu, että aiempien huolivuosien jälkeen helpompi ajanjakso onkin tuonut psyykkisen väsymyksen pintaan. Voimavaroja tuntuu olevan aika vähän. Siinä ei auta, että fyysinen kuntoni on ala-arvoinen.

Kaksi koronan vuotta on passivoinut minua valtavasti. Toki etätyö on toisaalta ollut ihanan helppoa ja arkeen tuli lisää aikaa työmatkojen jäätyä pois, mutta etätyössä ei tule automaattisesti taukoja esim. paikasta toiseen siirtyessä, ja Teamsissa istuminen on hyvin kuluttavaa sekä silmille, korville että aivoille takamuksesta puhumattakaan. Liikuntaharrastuksetkin ovat hiipuneet. Ratsastus jäi viime talvena tauolle, pilates joulun jälkeen. Enkä ole kauheasti käppäillyt ulkonakaan. Keväästä odotan kyllä sitä, että pääsee lähiseudun luontopolulle, joka on tosi kiva. Kortteja olen askarrellut vain hyvin harvoin - ilopilkkuina rakkaat Kätsyt eli Kätevät Emännät, joista osan kanssa viimekin vuonna askartelimme jopa kahteen kertaan pidemmän koronatauon jälkeen. Tänä vuonna toivottavasti askarrellaan taas iloisissa merkeissä.

Ehkä se kuona on kaikenlaista epämääräistä tunnetasolla käsittelemätöntä tauhkaa elämän eri osa-alueilla. Jotain kumuloitunutta riittämättömyyden tunnetta ja sitä, ettei koe yltävänsä lähellekään sitä, millainen haluaisi ja voisi potentiaalin perusteella olla, ja tajuaa, ettei tässä kohtaa ole "elämä edessä, tukka takana" kuin joskus aiemmin, ts. kaikki ei olekaan enää itselle mahdollista. Jotkut junat menivät jo. Motivaation puutetta. Liian pitkää historiaa ja ruuhkavuosien aikana hoitamatta jääneitä suhteita, joita ei ole ollut voimia lämmitellä. Liian vähän kivaa puuhaa; liian paljon velvollisuuksia.

Entäs ulkonäköasiat

Nyt tuli mieleen ensimmäistä kertaa vasta rapistuva ulkokuori. Se ei ole tainnut olla niin suuri takaisku kuin voisi kuvitella, koska tulin ajatelleeksi sitä vasta nyt. Kuitenkin tilannehan on se, että elintapoja pitäisi muuttaa siihen suuntaan, että jättäisi sokeria pois ja liikkuisi edes pikkiriikkisen päivittäin, tai edes puoli tuntia muutaman kerran viikossa. Sokeri vanhentaa, tuo kiloja ja liikkumattomuus ei lupaa hyvää vanhoille päiville. Aloitin jopa Muutos-valmennuksen parin muun kokeilun epäonnistuttua viime kesälomalla, mutta se oli tauolla koko syksyn ja on tauolla nyt keväänkin, koska minulla ei yksinkertaisesti ollut kaistaa siihen tahtiin, jolla ohjelmassa työnnettiin asioita ja harjoituksia tehtäväkseni joka viikko. 

Minulle sopisi paremmin joka kuukausi joku yksi uusi tapa ja yksi uusi harjoitus. Kauhistuttaa, että menin sitoutumaan siihen vuodeksi, kun ajattelin kesälomalla löllyessäni, että "no nyt, nyt aloitetaan muutos ja elintaparemppa, nyt on energiaa siihen". Ja loman jälkeen ensin leikattiin sappirakko ja sen jälkeen työpaikalla muuttui asioita. Siitä lähtien on ollut valtavasti hommaa, sairauspoissaoloja ja vähän tukea. Ei vaan pysty miettimään mitään uusia ruokia tai tapoja tehdä toisin, kun on niin töötissä jatkuvasti. Minähän siis vielä inhoan ruoanlaittoa ja meillä mies tekee ehdottomasti eniten ruokaa, joten se onkin hiukan hitaampi projekti saada meille muutoksia ruoanlaittomielessä. Tosin saisin varsin loistokkaan alun, jos yksinkertaisesti vain jättäisin sokeriherkut pois. Sekin jo auttaisi suuresti. Mutta voi, niistä sokeriherkuista saa nopeaa lohtua, mikä onkin juuri yksi ongelmistani, jonka takia tuo Muutos-valmennus olisi niin hyvä, jos jaksaisin vain siihen sitoutua. Muna-kana -ongelma, joka odottaa ratkaisuaan.

Mutta kyllä se ottaa välillä koville, kun peilistä katsoo joku väsähtänyt keski-ikäinen, jonka piirteet ovat pahasti valahtamassa alaspäin ja kilojakin pitäisi pudottaa. Joku sellainen, joka ei jaksa juuri mitään, ja jolle lähteminen melkein mihin vaan on ajatuksena jo aika raskas. Joka ei fyysisesti enää pärjää, kun ei uskalla edes lasketella enää (ei taitoja, ja kauhea kaatumisen pelko). Jonka ratsastajan taidot riittävät kyllä varsin hyvin, mutta fysiikka panee hanttiin - jos laukkaa liian pitkän pätkän, syke nousee liikaa, tai jos ravaa liian pitkään "pomppuravisella" pollella, tulee pää himskatin kipeäksi. Sentään hevosen selkään vielä pääsee, mutta se ei ihan riitä.

Ehkä sellainen epämääräinen muutoksentarve on ollut jo useamman vuoden, mutta se, mitä muuttaa ja miten, on vieläkin muotoutumatta, vaikka hiukset jo lyhenivät ensimmäistä kertaa vuosiin. Varmasti päänsisäinen työ on se suurin, johon en ole jaksanut tarttua kuin paikoitellen - jos luen jonkun inspiroivan tekstin tai kuulen jonkun toisen kokemuksia, saatan mietiskellä ihan muistikirjaan raapustaen jotain syvällisempiä. Mutta aika alussa tässä ollaan, kun mietin, että mistä muutoksen voin, tai jaksan, aloittaa.

Oivalluksia tähän mennessä

Ehkä muutoksentarpeeni ei liity häämöttävän 50 vuoden rajapyykkiin, vaan siihen, että elämäni on ollut jo pidempään jollain tavoin muutoksen tarpeessa. Ehkä tuntuu, että nyt on ollut riittävästi tätä, ja haluan jotain muuta jatkossa. Ammatillisesti tein jo suuren muutoksen aiemmin, mutta nyt tarvitsemani muutos on paljon suurempi - minä! Minä olen muutoksen tarpeessa.

Koska epämääräistä tyytymättömyyttä huomaan monessa asiassa, luulen, ettei ole niin väliä, mistä nurkasta sitä muutosta alkaa nykertää, jos motivaatiota vain löytyy. Ehkä ne syvemmät ja tärkeimmät muutettavat asiat löytyvät sitä mukaa, kun muuttaa jotain pientä ja saa siitä intoa ja iloa jatkaa eteenpäin.

Sen oivalsin myös, että miksi Muutos-valmennus, joka on siis todella hyvä konsepti ja uskon siihen täysin, ei tunnu hyvältä tässä kohtaa. Vaikka siinä mietitään psykologiseltakin kantilta asioita, lähtökohtana on kuitenkin elintavat, syöminen, liikkuminen, uni ym. ja jollain lailla se fokus tuntuu riittämättömältä, jotenkin väärältä tähän hetkeen. Vaikka kuka tahansa tässä jamassa oleva ihminen hyötyy elintapojen tarkastelulta ja muuttamiselta, on yhä enemmän tullut mieleen, että motivaationi on edelleen väärä. En ole löytänyt vastausta tärkeään miksi muutos -kysymykseeni edelleenkään, ja sen kautta vasta löytyy oikea sitoutuminen ohjelmaan.

Tuntuu, että tällä hetkellä minun pitää lisätä iloa ja innostusta tuovia asioita elämääni, jotta elinvoimani akku latautuu. Tällä hetkellä elämässäni on enemmän akkua purkavia asioita, eikä riitä, että niitä vähentää, vaan sinne lataavalle puolelle pitää löytää huomattavasti enemmän asioita. Ja samaan aikaan ajattelin tutustua tarkemmin tunnelukkoihin, joita meillä kaikilla on. Omansa on hyvä oppia tunnistamaan, niin oppii ymmärtämään omia puolustusmekanismejaan sekä reaktioitaan elämässä ja suhteessa toisiin.

Elinvoiman akku

Ei sitten yhtään johtopäätöstä

Olisipa hienoa päättää tämä teksti johonkin pontevaan ja perusteltuun johtopäätökseen, mutta ei niitä nyt syntynyt. Vielä ainakaan. Ennemmin erilaisia ajatuskulkuja, ajatusprosesseja ehkä käynnistyi tämänkin pohdinnan tuloksena ja ne toivottavasti tuottavat jotakin hyödyllistä ajan kuluessa.

Miten tehdä tilaa muutokselle?

Tammikuussa kerroin, että jatkoin jo viime kesänä aloittamaani Muutos-valmennusta pitkän tauon jälkeen. Sen jälkeen minun on ollut hyvin vaikeaa asennoitua ja ottaa aikaa valmennukseen, koska ensimmäisten viikkojen aikana piti rakentaa pohja, johon muu ohjelma rakentuu. Ja sitä pohjaa rakensin kesällä, kunnes piti jäädä tauolle. Toki tässä vaikuttaa myös varsin haastava työtilanne, joka helpottanee vasta ennen kesää - vajaamiehitys tuo meille kaikille lisäkuormitusta jo ennestään tiukkaan tilanteeseen. Töistä palautuminen on ollut minimaalista.

Mutta siis, koska en ollut selvittänyt muutamia peruskysymyksiä itselleni, kuten sitä pohjimmaista syytä, että miksi ylipäänsä haluan tämäntyyppistä elämäntapojen muutosta, jotta se todellinen motivaatio paljastuisi, tuntui viikkojen edetessä hankalalta pohtia valmennuksen esiin nostamia kysymyksiä, joita pohdin aiemmassakin postauksessani.

Edelleen vastausta vailla ovat seuraavat kysymykset:

1. Kuka olen tänään?
2. Mitä tarvitsen voidakseni hyvin?
3. Mikä on minulle oikeasti tärkeää?
4. Miksi haluan jotakin (ja mitä) muuttaa?
5. Mitä haluan tilalle?

Päätin laittaa ohjelman tauolle, koska pidän sitä ihan oikeasti todella hyvänä. Se puuttuu asioihin ja ohjaa todella terveellä muutokseen ja elämäntapojen muuttamiseen, mutta tahti on edelleen itselleni liian kova. Minulle sopisi yksi viikkoviesti kuukaudessa, jolloin saisin rauhassa makustella ja kokeilla, ja yrittää muistaa, ja pohtia.

Onneksi ohjelmasta vastaavat ovat hyvin avuliaita ja joustavia. Näyttää siltä, että vaikka olin jokseenkin monta kuukautta tauolla jo, saan järjestettyä kevään vielä taukoa, jos vaikka toukokuulla palaisin tämän pariin.

Sillä välin pidän paria tärkeintä ohjelman vinkkiä mielessä, kuten hitaasti syömistä ja opettelen 80% täyteen syömistä ja sen tunnistamista. Ja keskityn hiukan konkreettisempaan muutokseen elämässäni.

Vuoden alkaessa minulle tuli sen vahvan muutoksentarpeen lisäksi tunne siitä, että jotain vanhaa kuonaa pitää siivota pois ennen kuin hyvää uutta voi tulla tilalle. Sitä ajatellen tuumaan tässä nyt aivan konkreettisia siivoushommeleita eli kaikenlaisen materiaalisen mammonan läpikäymistä ja turhasta eroon hankkiutumista.

Listallani on ainakin oma vaatehuoneeni: työvaatteet, urheiluvaatteet, kotivaatteet. Sen lisäksi meikit ja muu kosmetiikka, kaikenlaiset kerääntyneet lehdet ynnä muut ja lasten pois menevät vaatteet. Kodin moninainen kampe, jota löytyy sekä sisältä että varastosta. Hirveä homma, joten sitä pitää tehdä todellakin pala kerrallaan, muuten hyydyn pelkän ajatuksen alle.

Aloittaisinko vaikka urheilusukista, jotka tosiaan jo kävin läpi tuossa ehkä vuosi sitten?

Uusi vuosi - mikä muuttuu, vai muuttuuko mikään?

Lähestyn viittäkymppiä uhkaavasti. Vuodet ovat vierineet hurjaa vauhtia ja olen yrittänyt muutosta moneen kertaan. Olen saanut tehtyäkin muutoksia, suurimpana ehkä alanvaihto kahdeksan vuotta sitten. Mutta sitä en ole saanut muutettua, että syön kulutukseeni nähden liikaa ja liikun liian vähän. Yrityksistä huolimatta. Ja nyt alkaa olla se kohta, jossa määritellään, millaisen vanhuuden tulen elämään. Eli tarttis tehrä jotain.

Aikuisiällä olen kokeillut jos jonkinmoista kikkaa, keinoa ja metodia. Pari kertaa olin ihan itsenäisesti vuoden kerrallaan karkitta, Jossain kohdassa kokeilin "semikarppausta", koska en nähnyt täysipainoisen karppauksen sopivan itselleni, ja sekin muistaakseni meni ihan hyvin. Mutta jäi pois jostain syystä.

Vuonna 2018 kokeilin Maikki Marjaniemen Jenkkakahvoista tiimalasiksi -ohjelmaa, jossa oli paljon tärkeitä elementtejä. Siinä myös oli tietoa ja materiaalia syistä ylenmääräisen tai tunnesyömisen, tai ylipäänsä tunteiden kontrolloimisesta syömisen/syömättömyyden avulla. Sinänsä täysin oikeaa asiaa. Silti en sitä jaksanut "vetää loppuun", tai että siitä olisi jäänyt erityisen hyviä tapoja itselleni. Silloin aika ei ollut oikea, sillä perheessä oli raskas aika ja huolta lapsesta. Ei ollut kaistaa, eikä voimavaroja omille asioille riittävästi.

Vuoden 2020 kesällä aloitin 8 viikkoa -ohjelman, jossa siinäkin oli monia hyviä ja oleellisia juttuja. Vedin sen läpi, mutta kyseinen ohjelma ei ollut itselle se pysyvä juju. Paino kyllä putosi kiitettävästi tuossa ajassa, kuten siinä oli tarkoituskin, kun tiettyjä hiilihydraatteja rajoitettiin, lisättiin proteiinia ja rasvaa ravinnossa. Eli ohjelma oli sellainen vauhtistartti rasvanpoltolle ja sitten vain oli tarkoistus jatkaa sen ylläpitämistä. Mutta ruokarajoitukset, ruoan valmistaminen ja kaikenlaiset kummalliset reseptit olivat liian työläitä. En voinut syödä kokonaan samaa ruokaa muun perheen kanssa, mutta olisi vain pitänyt tehdä omia sörsseleitä ja pistää perhe syömään niitä myös. Sinänsä ihan hyviä ruokia ne olivat, mutta lapsilla ei kyllä mikään kukkakaalisose, josta itse pidän, korvaa perunamuussia. Ja koska inhoan ruoanlaittoa, ja mieheni on perheen pääkokki, sanomattakin selvää on, ettei tällainen systeemi ollut kovin kestävä.

Näissä molemmissa yllämainituissa ohjelmissa oli saatavilla myös Facebook-ryhmät, joissa sai tietoa ja vertaistukea, jos niin halusi. Itse en oikein niistä hyötynyt, en jotenkin koe itselleni hedelmälliseksi avautua jollekin satoja ihmisiä täydelle ryhmälle yhtään mistään, vaikka olisivatkin samassa veneessä. Kokeilin kyllä sitäkin ihan avoimin mielin, mutta se ei tuntunut omalta. Ennemmin päädyin tsemppaamaan muita. Sitä teen työssäni jo niin paljon, että pitää välillä saada tsemppiä itse.

Viime kesänä tartuin Muutos-valmennukseen ja pokkana sitouduin heti 12 kuukauden ajaksi. Siinä aikajänne on järkevä, periaatteet sellaisia, jotka itsekin allekirjoitan, kuten "tehdään pieniä muutoksia kerrallaan eri osa-alueilla, aloitetaan yhdestä, tehdään siitä tapa ja rutiini, sitten vasta seuraava tapa käsittelyyn". Aloitin ohjelman kesälomalla, jolloin oli aikaa itselle. Ehdin muutaman viikon ohjelmaa toteuttaa, kun tuli vastaan sappirakonpoistoleikkaus, joten ohjelma vaan tauolle. No, syksy oli aika haastava työn ja jaksamisen puolesta, joten otin valmennuksesta taukoa koko loppuvuoden. Ja nyt ohjelma alkaa jälleen huomenna viidennen viikon materiaaleilla.

Tänään olen käynyt läpi muistiinpanojani ja ajatuksiani sekä tästä Muutos-valmennuksesta sekä noista aiemmista, sillä vastaavanlaisia pohdintoja olen elämän varrella aiemminkin tehnyt. Nyt on kirkastunut se, että se oma MIKSI-kysymykseni vaatii syvällisempää pohdintaa. Päämotiivini elämänmuutokseen ei kanna tarpeeksi pitkälle näköjään, kun aina jää kaikki kesken alun innostuksen jälkeen. Myös voimavarani ovat kerta kerran jälkeen olleet liian vähäiset. Omat voimavarani tai kotoa tai muualta saatu tuki. Mutta suurimpana ehkä mietityttää tuo syy, miksi haluan jotakin muuttaa. Mitä haluan tilalle ja sitä rataa.

On mietittävä vastauksia MIKSI-kysymykseen erottaen ulkoa tulevat odotukset, paineet, toiveet ja sisäiset, omat uskomukset, oletukset, tarpeet vastata ulkoisiin vaatimuksiin. Mikä on minulle oikeasti tärkeää? Millaista elämää haluan elää?

Kumma kyllä, en ole saanut edes sappirakon poiston jälkeen mitään kirkastavaa ajatusta, että terveys on kaikkein tärkeintä. Tiedän toki koulutettuna ja järkevänä ihmisenä, että jos ei ole terveyttä, ei ole mitään muutakaan, kuten tiedän, että jos ei ole hyvää unta, ei pian ole paljoa muutakaan. Mutta se ei tunnu riittävän motivaatioksi. Siinä sitä silti istua nökötän illat sohvalla puputtaen jotain makeaa, enkä pistä kovin usein nenääni uloskaan, kun ei enää tarvitse edes töihin lähteä kotiseinien sisältä.

Ja huomaan olevani jollain tasolla tyytymätön, vaikka perusonnellinen tyyppi olenkin. Onneksi kotona muuten on jo parempi tilanne, lapsen kohdalla huoleni on hälvennyt ja muutenkin meillä on helpompaa kaikin puolin. Työtäni rakastan ja saan siinä flow-kokemuksia. Koen tekeväni ennen kaikkea merkityksellistä työtä ja koen voivani vaikuttaa asioihin. Eli sillä puolella asiat ovat olleet hyvällä tolalla jo reilun vuoden. Tosin, työni vaatii paljon palautumisaikaa, jota en ole pystynyt itselleni tarjoamaan riittävästi. Parisuhteessa on sellainen nääh-kausi menossa, emmekä ole jaksaneet siihen panostaa niin kauan, kun on voimat ja energia mennyt arjen ylläpitämiseen lapsen vaikeassa elämänvaiheessa. Se on säteillyt monta vuotta koko perheeseen, ja silloin parisuhde meni ikäänkuin telakalle, ihan sovitustikin.

Ja vaikka parisuhteessa menee niin tai näin, koen, että minun pitäisi löytää itseni ja sen, mitä itse tarvitsen, jotta voin miettiä, mitä parisuhteessa tarvitsen. Eli joka tapauksessa savotta alkaa omasta itsestä.

Kirjoitin tänään muutaman kysymyksen itselleni vuotta 2022 varten:

1. Kuka olen tänään?
2. Mitä tarvitsen voidakseni hyvin?
3. Mikä on minulle oikeasti tärkeää?

Päivä 9: Säteilyä puhdistamalla

Joulukalenterini 9. luukusta löytyi Oskia Londonin puhdistusgeeli. Tämä merkki on entuudestaan tuntematon, joten kokeilen mielenkiinnolla.

Varsinainen tuotenimi on Oskia Renaissance Cleansing Gel, illuminating vitamin melting cleanser. Tahtoo sanoa siis, että tuote lisää säteilyä ja sulaa iholle.

Tämäkin tuote on matkakoko 35 ml. Mukana tullut kortti kertoo, että voin puhdistaa ihoni tällä vaahtoutumattomalla puhdistusaineella, joka palauttaa säteilyn iholleni ja jättää sen pehmeäksi ja notkeaksi. Tuotteeseen on uutettu biosaatavien eli "bio-available" vitamiinien ja hedelmien entsyymien sekoitus. Biosaatavuus tarkoittanee tässä yhteydessä vitamiinien imeytyvyyttä ihoon. Geeli muuttuu ohjeen mukaan öljymäiseksi puhdistettaessa hellästi poistaen meikin ja epäpuhtaudet. Ja hyvä juttu on, että se sopii kaikille ihotyypeille.

Googlailu tuotteesta paljastaa, että esim. hintaseuranta.fi -sivun mukaan halvimmillaan saisin tuotteen hintaan 17,90 euroa plus toimituskulut, eli 22,90 euroa.

Aika yllättävän kalliita nämä matkakokoisetkin tuotteet tässä kalenterissa. En ihan varmasti itse lähtisi ostamaan matkakokoista puhdistusgeeliä tuohon hintaan itse. Nythän maksoin kustakin tuotteesta 3,56 euroa. Että kiitollisena sitten tätäkin jossain vaiheessa kokeilemaan!

Uramuutos - kannattiko?

Tuli tarve kirjoittaa, vapaasti, ei työhön liittyen. Onneksi on vielä tämä blogi, jonka noin kerran vuodessa otan esiin, puhaltelen pölyt pois ja vaihdan kuukauden kuvan jne. Tässä voin sitten kertoa ihan mitä haluan ihan omaan tyyliin. :)

Tänä syksynä tulee täyteen 6,5 vuotta siitä, kun lähdin tutulta ja turvalliselta entiseltä alaltani 15-vuotisen uran jälkeen opiskelemaan täysin uuteen suuntaan tavoitteenani ammattivalmentajan työ. Entinen työnantaja mahdollisti opinnot tarjoamalla vapaaehtoisille lähtijöille varsin kannattavan paketin - omalla kohdallani 11 kuukauden palkan. Otin paketin ja juoksin. Ja olen edelleen työnantajalle kiitollinen, että sain tämän mahdollisuuden lähteä kohti itselleni merkityksellisempää työtä.

Olin miettinyt uramuutosta jo jonkin aikaa. Joskus hoitovapaan aikana olin leikitellyt ajatuksella, että lähtisin opiskelemaan elämänhallinnan valmentajaksi (life coach), mutta kun sitä ammatillisesti tarkemmin mietin, koin, että se osa-alue tuntui hiukan epämääräiseltä kokonaisuudelta, ja suurin osa elämäntaidonvalmentajista lienee yrittäjiä, mikä ei itselleni ollut sopiva vaihtoehto. Tajusin, että haluan auttaa ihmisiä työelämässä, sillä itsekin uran varrella olin välillä kipuillut ja uupunut, ja jopa työttömäksi joskus joutunut, kun oikein oli organisaatiota myllätty.

Toki mietin muitakin vaihtoehtoja ennen kuin valmentajan ammattiin päädyin, kuten viestinnän ja psykologian opintoja. Niiden kohdalla tulin johtopäätökseen, että ammattilaisia viestinnän saralla on jo nyt paljon ja etenkin tuolloin 2012, jolloin pohdintojani tein, työllisyystilanne oli huonompi kuin tällä hetkellä, joten arvelin itselläni olevan liikaa kurottavaa opintojen jälkeen siihen, että olisin varteenotettava vaihtoehto viestintätehtävissä. Psykologia on kiinnostanut minua jo kauan ja tosissani hetken mietin hakevani lukemaan psykologiaa yliopistoon. Mutta, opinnot olisivat kestäneet suunnilleen 5,5 vuotta, joten vaikka olisin TE-toimiston luvalla voinut opiskella tutkintoa ansiosidonnaisellani kahden vuoden ajan, silti olisi jäänyt 3,5 vuotta katettavaksi jollain muulla tuella. Ei siis lainkaan hyvä vaihtoehto asuntovelalliselle.

Sen sijaan mietin, että missä voin yhdistää siihenastisen urani opit ja auttamisen, ja totesin, että valmentaja, joka suuntautuu työelämään, voisi olla se oikea ammatti minulle. Toteuttamaan tätä suunnitelmaa lähdin ilmoittautumalla avoimen yliopiston psykologian perusopintoihin ja myöhemmin keväällä alkavaan coaching-koulutukseen yliopiston koulutus- ja kehittämiskeskukseen. Ratkaisukeskeinen coach-koulutus kesti 14 kk ja lopulta psykologian perusopintoihin kului 1 v 8 kk kesätaukoineen. Ensimmäisen vuoden vain opiskelin - ja se oli ihanaa. Nelikymppisenä oppii ja opiskelee aivan toisella tavalla kuin 20-vuotiaana. Huomasin, että opin asiat edelleen nopeasti ja jopa neuropsykologiakin tarttui päähän, vaikka olikin vaikeaa asiaa.

Olin lähtenyt havittelemaan uutta uraa melko järjestelmällisesti ja omaa suunnitelmaani toteuttaen. Kuitenkin asioihin usein vaikuttaa myös tuuri. Ja kun tuuri puuttuu peliin, kannattaa ottaa mahdollisuuksista kiinni! Vuoden 2014 alussa mietin, että nyt voisi pikkuhiljaa alkaa etsiskellä työpaikkoja uravalmennuksen saralla, sillä ansiosidonnainen ei kestä ikuisesti ja siten oma "leppoisa" opiskeluaikani oli vuoden lopussa päättymässä. Juuri, kun olin saanut ajatuksen CV:n päivittämisestä, sain TE-toimistosta viestiä, jossa kerrottiin ura- ja työnhakuvalmennuksista. Lopulta päädyin viikon työnhakuvalmennukseen, jossa heti toin heti toisena päivänä oman CV:ni ja hakemuspohjani näytille valmentajalle.

Valmennus oli hyvin konkreettista ja viikon aikana valittiin muutama työnantaja, joille hakemuksia myös lähetettiin. Koska valmentajan tehtäviä on hyvin harvoin tarjolla, niitä etsitään useimmiten piilotyöpaikkoina omien verkostojen sekä avointen lähestymisten kautta. Pähkäilin, että kyllähän laitan hakemukseni myös kyseiseen yritykseen, jossa valmennustani kävin. Sitten tuli se tuuri peliin mukaan: oma uravalmentajani oli yrityksen omistaja ja toimitusjohtaja, mitä en lainkaan osannut odottaa.

Lopputulema oli se, että jo kyseisen viikon aikana ja seuraavalla viikolla juttelimme mahdollisista yhteistyökuvioista toimitusjohtajan kanssa. Kevättalven aikana olimme säännöllisesti yhteydessä ja huhtikuussa hän soittikin, että nyt on tulossa heille uravalmennusta englanninkielisille korkeakoulutetuille ja että mitä osia ohjelmasta voisin kuvitella lähteväni valmentamaan. No, en tietenkään paljon mitään, koska en ollut sitä koskaan tehnyt. Kahdenkeskiset urasuunnitelmakeskustelut valitsin. Kysyin tulevalta esimieheltäni, että miten hän uskaltaa luottaa minuun, kun ei ole koskaan nähnyt minun edes valmentavan. Hän totesi, että kolmikymmenvuotisella kokemuksellaan hyvin nopeasti näkee ihmisistä, mihin he pystyvät, ja sanoi, että hän luottaa kykyihini sataprosenttisesti. Aikamoinen luottamus! Sen varassa sitten aloin uutta pestiäni rakentamaan.

Noin viikkoa ennen valmennusten alkua esimieheni soitti, että nyt pitäisi saada vielä yksi lisäelementti valmennukseen: some ja erityisesti LinkedIn. Onneksi itse olin LinkedIniä käyttänyt, mutta tässä tapauksessa en ollut ryhmiä vetänyt, eikä aiheesta ollut mitään valmennusmateriaaliakaan! Piti siis tehdä hyppy suoraan altaan syvään päähän ja ensin opiskella käytännössä asiaa, luoda valmennusmateriaalit ja sitten lähteä valmentamaan yhdessä vastuuvalmentajan kanssa.

Kahden englanninkielisen ryhmän valmennukset sujuivat mainiosti ja siitä lähti uusi urani käyntiin. Paljosta on kiittäminen ensimmäistä esimiestäni, sillä hän antoi minulle sen ensimmäisen mahdollisuuden, jonka kaikki uusille urille haluavat tarvitsevat.

Tuon alun jälkeen tein töitä tälle ensimmäiselle työnantajalleni, mutta jouduin hakemaan lisätöitä, sillä hänellä ei ollut tarjota täyspäiväistä hommaa. Löysin toisen yrityksen työpaikkailmoituksen ja hain töihin - ja pääsin. Vuorottelin siis kahden työnantajan kanssa aikani, kunnes löysin toisen alan piilotyöpaikkani - nykyisen työntantajani - jonne pääsin sinnikkyydellä, hiukan verkostoilla ja lopulta persoonallani vakuuttamalla. Kolme vuotta tuli täyteen tammikuussa.

Otsikon kysymykseen uramuutoksen kannattavuudesta voin vastata täydellä sydämellä, että KYLLÄ KANNATTI. Koen olevani unelmatyössäni auttamassa tavallisia ihmisiä oman elämänsä väliaikaisessa kriisissä sparraten heitä etsimään ja löytämään uusia töitä. Toki työssäni nykyään valmennan myös esimiehiä ja ylipäänsä urajohtamiseen ja uranhallintaan liittyvissä asioissa, mutta suurin osa valmennettavista on tilanteessa, jossa uusi työpaikka on ajankohtainen. Toimenkuvani on myös erittäin monipuolinen, ja paljon sisältöä tulee muustakin kuin valmentamisesta.

Oma vahvuuteni tässä työssä on mm. aiemman työurani tuoma laaja-alaisuus, josta on hyötyä erityisesti pienessä tiimissä työskennellessä, sillä olen ässä sisällön ja materiaalin tuottamisessa, markkinointihommissa ja uusien konseptien kehittämisessä. Työhöni kuuluu myös asiakkaiden, eli käytännössä HR-johdon tapaamisia sekä raportointia ja tilastointia. Tehtäväni on siis varsin monipuolinen. Mutta suurin vahvuuteni työssäni pärjäämisen kannalta on mielestäni se, että pidän aidosti ihmisistä ja jaksan innostua aina uusista valmennettavista ja heidän tilanteestaan.

Olen aina rakastanut syvällisiä keskusteluja merkityksellisistä asioista ja tässä työssä pääsen hyvin nopeasti tärkeiden asioiden äärelle, ja koen olevani etuoikeutettu, kun valmennettavani luottavat minuun ja päästävät minut niin lähelle yksityisiä asioita vaikeassa elämänvaiheessa. Opin valtavasti valmennettaviltani ja näen paljon osaamista ja kykyjä, paljon annettavaa suomalaiselle työelämälle joka päivä.

Tässä työssä toivon voivani jatkaa pitkään!

Hetken ajatuksista

Päivitän sivulleni silloin tällöin "Hetken ajatuksen". Teini-ikäisenä keräsin mietelauseita, aforismeja pieneen muistikirjaan. Olin hyvinkin innostunut niistä ja numeroin jokaisen. Kun pääsin numeroon tuhat, lopetin niiden keräämisen! En kyllä yhtään muista, miksi. Säästin kuitenkin ne kaksi muistikirjaa, joihin näitä arvokkaita ajatuksia olin kerännyt. Löysin kirjat jokin aika sitten ja päätin blogia aloittaessani, että voisin viljellä näitä (muiden) ajatuksia omien ajatusteni joukkoon.

Kaikki hetken ajatukset ovat siis lainattuja, mutta alkuperäisiä ajattelijoita en pysty nimeämään, sillä lähteitä en pikku kirjoihini ollut lisännyt, eikä aikaa niiden metsästämiseen liikene. Kaikki mietelauseet ovat kuitenkin sen verran vanhoja, etten usko omistajien pahastuvan niiden lainaamisesta...

Kuinka helmihulluus iski

Tämä on ensimmäinen koruharrastustani koskeva postaus, vaikka sijoitan sen tuohon aloituskategoriaan "Mistä on kyse". Jatkossa laitan korutarinoinnille oman tunnisteensa, jotta vain siitä aiheesta kiinnostuneet löytävät helposti kyseiset jutut.


Olen koruilussa vielä täysin noviisi. Olin pari vuotta jo ajatellut, että olisipas mukavaa kokeilla korujen tekoa, mutta esikoinen oli vielä pieni, olin raskaana ja sitten taas uuden vauvan kanssa, eikä aika ollut niin sanotusti vielä kypsä. Viime talvena sisareni ilmestyi kuopuksen 1-vuotissyntymäpäiville itsetehty koru kaulassa. Koru oli ihana! Siitä inspiroituneena aloin hiukan ottaa selvää siitä, mitä kaikkea aiheeseen liittyy. Löysin myös erinomaisen Helmetti-foorumin, josta olen käynyt hakemassa ohjeita, vinkkejä ja ihailemassa muiden kätten töitä.


Jotta saisin jonkun käsityksen siitä, minkä kokoisia korutarvikkeet ja helmet ovat livenä, kävin maaliskuussa Sinellissä täsmäostoksilla. Katsoin valikoiman läpi ja suunnittelin siinä samalla ensimmäisen koruni, josta aihio oli kypsynyt toki mielessä vähän pidempään. Reissu oli hyödyllinen, sillä sain jotain vinkkejä myös myyjiltä ja ymmärsin, että hintamielessä kannattanee etsiä tuotteet netistä. Tämä ensimmäinen koruni (alla) taitaa olla nimittäin edelleen kustannuksiltaan kaikkein kallein koruni!

Punaisena sykkii sydän. Lasihelmiä, sydämiä, mitäliemetallia...

Rakas minulle, koska se on ensimmäiseni.

Ensimmäisen koruni jälkeen askartelin tytöilleni pienet rannekorut Sinellistä ostamistani vaaleanpunaisista lasihelmistä ja "kumivaijerista". Kuopukselle koru on vielä liian suuri, mutta isompi tyttäreni pitää kyseistä korua mielellään. Laitanpa nyt tuon pienen, yksinkertaisen korun kuvan tähän myös.

Vaaleanpunaisia unelmia. Lasihelmiä ihanille muruille.

Valokuva, kuten monien muidenkin alkuvaiheen lahjoiksi annettujen korujen kuvat, ei ole kummoinen, sillä silloin halusin tallettaa vain itselleni kuvan kaikista töistäni. Siispä tähän blogiin tullee vielä joitakin erittäin huonoja kuvia, ennen kuin alkaa tulla parempia. No, joku kehityskaari kai niissä kuvissakin sitten näkyy, kuten toivon, että koruissakin.

Lisää koruharrastukseni alkutaipaleesta taas joku toinen päivä. Nyt kiitos, kumarrus ja nukkumaan!

Lähtölaukaus

Minä pidän arjesta. Siis todella tykkään. Aivan tavallisesta elämästä, jossa ei jatkuvasti kolistella äärilaitoja koko ajan upeampia, mahtavampia elämyksiä etsien, eikä sipsutella juhlista juhliin. Taidan olla perusonnellinen ihminen, koska taitaa se olla niin, että suurin osa elämästä on arkea kuitenkin.

Blogin nimikin tulee juuri tuosta ajatuksesta, että arki on kaunista ja tavattoman tyydyttävää, eikä sen tarvitse olla tylsää. Älkää toki ymmärtäkö minua väärin; rakastan myös juhlaa (kuka nyt ei elämän juhlahetkistä piittaisi!), ilotulitusta ja samppanjaa! Ja kyllä, kyllä arjesta on välillä päästävä ja päästettävä irti. Mutta kuitenkin minusta on ihanaa, kun elämää rytmittää oma arkeni, johon kuuluu tällä hetkellä melko seesteistä perhe-elämää hoitovapaalla.

Mikä voisikaan olla ihanampaa kuin aivan tavallisena arkipäivänä kotona pieni rauhallinen hetki lehden ja teekupillisen kanssa kuopuksen nukkuessa päiväuniaan ja esikoisen puuhatessa hetken itsekseen... Näitä hetkiä minulla muuten on nykyään todella harvoin, sillä joku karman laki on tuominnut teehetkeni jäähtymään pahasti. Viime aikoina joka kerta juuri, kun olen laskenut takamukseni sohvalle teekuppi kädessä, on itkuhälyttimestä alkanut kuulua meteliä, joka vaatii asiaan tarttumista heti, tai kylppäristä on kuulunut huuto "Pyyhkimään!", tai joku muu vastaava keskeytys, jonka häivyttyä kupposeni kuumaa on muuttunut lähinnä haaleaksi.

Mutta ymmärtänette pohjimmaisen ajatukseni, että elämäni parhaat hetket tosiasiassa koostuvat pienistä onnellisista silmänräpäyksistä, jotka on osattava huomata ja joihin on osattava pysähtyä juuri oikealla hetkellä - ennen kuin ne jo vilistävät ohi. Tähän oivallukseen päästäkseni minun piti oppia pois suorituskeskeisestä tehoajattelustani, täydellisyydentavoittelusta, käydä läpi melko lyhytaikainen (onneksi) työuupumus ja saada pari ihanaa lasta. En ole tosin vieläkään täysin poisoppinut esimerkiksi tehokkuudesta, vaan esimerkiksi yritän saada aina kuljetettua ylenmäärin sekalaista kampetta sylissäni yläkerrasta alakertaan ja takaisin, koska muuten kaaos saa liian suuren jalansijan kodissamme tai itse joudun ramppaamaan kerrosten väliä kuopus kainalossa jatkuvasti. Kyllä "vie mennessäsi, tuo tullessasi" on aivan mainio oppi kodinhoidossa!

Tässä blogissa aion silloin tällöin tuoda julki ajatuksiani tai epämääräistä filosofointia milloin mistäkin elämääni koskettavasta aiheesta, mutta myös julkaista kuvia ja juttuja uusimmasta harrastuksestani, korujen teosta. Ajatus siitä, että joku (siis joku muukin kuin perheenjäsen, sukulainen tai ystävä) jossain joskus käy katsomassa, mitä olen saanut väkerrettyä koruinnostuksessani, saati sitten lukemassa siitä, mitä päässäni liikkuu, on päätähuimaava. Lukijat itse saavat tunnisteiden avulla valita, mistä aiheesta tarinointia seuraavat.

Tervetuloa mukaan; toivon myös kommentteja ja palautetta, ajatustenvaihtoa, jos sellaista on annettavana!