Joulunjälkeistä elämää

Joulunalusaika kului kiireessä ja hieman sumussa kulkien. Jäi bloggaamatta jouluntoivotukset ja lahjojen hankintakin jäi osittain todella viime tippaan - ei lainkaan tyypillistä minulle. Tällä meiningillä tällä kertaa.

Oikeastaan tämä joulunjälkeinen viikko on tuntunut paremmalta kuin itse joulu. Palasimme joulunvietosta kotiin tiistaina iltapäivällä, jonka jälkeen pääasiassa lepäsimme. Olemme koko perhe lomalla ja puuhanneet hieman kotijuttuja, kuten viilanneet tyttöjen leikkihuonetta hiukan koululaismaisempaan suuntaan, yrittäneet saada hiukan järjestystä rempallaan oleviin asioihin, sekä viettäneet aikaa perheen kesken. Kaikki mainitut tosin ovat vielä kesken. Huomenna käymme sukulaisperheen kanssa kylpylässä, alennusmyynneissä ja syömässä, mikä kruunaa lomaviikon mukavasti. Sitten on vielä viikonloppu jäljellä.

En ole vielä tehnyt tilinpäätöstä tästä vuodesta, enkä ole miettinyt parannettavaa ensi vuodelle, mutta hui hai, sen ehtii. Karkkilakosta voin mainita, että viimeisen parin kuukauden aikana olen ollut niin väsynyt, etten ole jaksanut vastustaa yhtäkään kiusausta, vaan esim. lapsen synttärijuhlien aikoihin, niin kauan kuin vain karkkeja on talossa ollut, niitä olen myös syönyt. Mutta siitäkään en jaksa nyt ottaa mitään stressiä.

Lenkillä kävin suht säännöllisesti kesälomasta alkaen, mutta flunssajaksoni jälkeen en ole kertaakaan käynyt kunnon lenkillä. Enpä sen kummemmin siitäkään ruoski itseäni. Kerran tässä joululoman aikana sentään kävin "ajattelulenkillä".

Sillä minulla on ensi vuonna tärkeämpääkin ajateltavaa. Pitäisi keksiä, että mitä tahdon tehdä isona. Voisi kysyä, että kuinka isona, sillä olen varmasti isoimmillani nyt, enkä haluaisi enää yhtään siitä "isontua". No joo, vitsi vitsinä. Työnantaja saattaa päättää puolestani, että jäädäkö vai lähteäkö, mutta itse pitäisi myös päättää, jäädäkö, lähteäkö, ja jos lähteminen tuntuu oikealta, minne lähteä. Jatkaako samaa uraa, vaiko lähteä tekemään jotain ihan muuta. Ja vaikka saisin työpaikkaani jäädä, senkin pitää olla aktiivinen päätös, etten ajelehdi lastuna laineilla, vaan otan vastuun omasta tulevaisuudestani.

Näitä asioita mietin ensi vuonna. Jos ehdin, saatan niistä purkaa tännekin jotain. Bloggaaminen on ollut minulle niin suuri henkireikä, että tunnen osan syksyn stressistäni pysyvän päällä vain siksi, etten ole saanut ajatuksiani tänne tuuletella. Olen kyllä niitä tuuletellut ystävien kanssa (kiitos vain viimeisistä, Mirka), mutta kirjoittaminen on minulle kuitenkin jotain erityistä. Erityisen palkitsevaa.

Loppuun laitan jouluisen kuvan kotoamme - mieheni tekemän MAHTAVAN HDR-otoksen (älkääkä vain kysykö, mistä sanoista HDR tulee). Kuva tehdään ottamalla monta kuvaa samasta kohdasta eri valotusajoilla, ja yhdistämällä kuvat samaan otokseen erityisen softan avulla. Näyttää muuten aika erilaiselta livenä meillä kotona. :) Tästä kuvasta tulisi hieno joulukortti. Ehkäpä ensi jouluna lähetelläänkin sitten tällaisia.

Ja joulu, joulu oli meillä...

Mikäli en ehdi tänne kirjoitella enää tänä vuonna, toivotan teille kaikille muruille erityisen

Onnellista Uutta Vuotta 2012!

Synttäreitä juhlittu

Tänä vuonna juhlimme ihanan, fiksun ja suloisen Isosiskon synttäreitä usein ja hartaasti. Sattumalta tyttösellä on sen verran monta tasavertaisen hyvää piha- ja muuta kaveria kuin myös eskarikavereita, että jaoimme kaverisynttärit kahtia. Perhesynttärit olivat sitten vielä erikseen, sillä lähiperhettämme mummi- ja kummityyppisesti kutsutaan mukaan aina noin 24 hengen verran...

Ensimmäiset synttärit marraskuun puolella olivat askartelusynttärit piha- ja muille kavereille. Teemana korttiaskartelu, josta kaikki tytöt tykkäävät. Kutsujen ohjeistus toivoi mukaan essua, parhaan juhlamekon jättämistä kotiin sekä lyhyitä hihoja. :)

Olimme valmistelleet materiaaleja, jakaneet korttipohjat yhdeksään pinoon, ja olleet erityisen innostuneita valmisteluista molempien tyttöjen kanssa. Tarjoilujen suhteen menin matalalla profiililla, eikä kakkua ollut, vaan lapset saivat itse kasata omat jäätelöannoksensa muiden, pääasiassa ostoherkkujen kera. Omatekemää mukana oli mokkapalat. Askarteluissa oli tarpeeksi ohjelmaa kuitenkin...

Alla muutama kuva meiningistä. Yhdeksän tyttöä ruokapöydän äärellä väsäämässä kortteja. Oli siinä jonkin verran koordinoimista, mutta kivaa oli!

Askartelusynttärien tarjoilut ennen jäätelöannoksia, kastikkeita ja kermavaahtoa...

Tässä vielä alussa, paljon tyhjiä korttipohjia jäljellä...

 Synttärisankarilla sujui kortinteko jo rutiinilla...

Leimaamisesta jostain syystä kaikki tykkäsivät. :)

Valmiita kortteja oli jo syntynyt, ja ääriviivatarratoivotuksia liimailtiin.

Askartelusynttäreillä yksi vieras kyhäsi 19 korttia, aika tuotteliasta! Tosin tyttönen sai jäädä meille hoitoon hiukan pidemmäksi aikaa, joten hänellä oli aikaa väsätä muita pidempään. Silti aika hieno saldo. Ja ne kortit olivat tosi hienoja myös.

Perhesynttäreillä Isosiskolla oli päällään upouusi lahjamekko, josta ei silloin tullut kokonaiskuvaa otettua.

Väri sopii Isosiskolle loistavasti ja mekko on todella kaunis.

Siitä riittää iloa moniin juhliin!

Tokihan Pikkusiskonkin juhlavaatetuksesta pitää laittaa tänne myös kuva.

Hopeanharmaa juhlamekko on Isosiskolta peritty, Kiabista Ranskasta tilattu, bolero on aivan uusi samasta paikasta.

Tänä vuonna synttäreillä oli Helinä-keiju -teema. Kokeilin ensimmäistä kertaa öylättimäisestä vohvelista tehtyä valmiskuvaa. Hienonnäköinen, mutta kuva pysyi sen verran sitkeänä, että kakkua oli jotenkin vaikea leikata. Karkkimassaa ei saanut käyttää, koska Isosisko ei siitä tykkää. Kakun täytteenä oli synttäritytön toiveen mukaisesti banaania, lemon curdia, mansikkamoussea ja vaniljakastiketta.

Koko kakku meni saman illan aikana. Onneksi.

.Synttärit eskarikavereille jouduttiin siirtämään Isosiskon flunssan takia. Siispä osa porukasta ei enää päässyt mukaan. Harmi sinänsä, mutta näin sitä vain aina välillä käy. Suurin osa kutsutuista onneksi pääsi mukaan ja meno oli vauhdikasta. Näillä synttäreillä oli sama jäätelöannosmeininki, mutta jos kakkua halusi, sai syödä appelsiinileivoksia, jotka ovat käytännössä kuin pieniä minikakkuja. Niitä tarjosin ensimmäistä kertaa Kätevien Emäntien tapaamisessa heinäkuussa.

Tänään on Isosiskon oikea syntymäpäivä.

Paljon onnea, haleja ja suukkoja ihanalle, fiksulle, rakkaalle 6-vuotiaallemme!

Jouluisia kortteja ja ikivihreitä

Onpa vilahtanut taas pitkä tovi täällä blogimaailmassa ilman minun osallistumistani. On ollut sekä kiirettä että väsyä, kumpaakin tasapuolisesti. Ollaan täällä kyllä saatu aikaankin asioita, etenkin lasten kanssa. Katsokaa vaikka:

Murto-osa lasten tekemistä joulukorteista.

Viimeisimmät tehtiin sunnuntaina Isosiskon askartelusynttäreiillä.

Näissä tausta väritetty pastelliliiduilla.

Askartelimme pariin kertaan tyttöjen kanssa kolmin, mikä näkyy myös itse tekemissäni korteissa. Tyyli ja materiaalit ovat jotain melko erilaista kuin mitä toivoin. Mutta sentään sain minäkin jotakin aikaan.

Askartelusynttärien materiaaleja, vanhoja papereita, uusia ääriviivatarroja, helppoa ja nopeaa.

Tämän kortin tein kahdessa minuutissa tänään perunoiden kuorimisen lomassa askartelutarvikkeista, jotka synttärien jälkeen odottavat pois vientiä keittiön työtasolla.

Uskomaton syksy, leutoa ja suhteellisen kuivaa. Mukavaa nähdä joulukuun kynnykselläkin vielä näin paljon vihreätä, vaikka kyllä se lumi jo saisi tulla.

Etupihan kukkapenkki syyskuosissaan.

 Taponlehti

Varjoyrtti.

Tänä syksynä kaikki elokuiset ajatukseni tämänvuotisista joulukorteista ovat jääneet toteuttamatta. Kaista tukossa ei luovuus kuki, eikä aikaa kortintekoon ole jaksanut ottaa. Lasten kanssa on ollut älyttömän mukavaa tehdä yksinkertaisia kortteja, sillä tyttöset tykkäävät näpertelystä kovasti. Jätän siis huoletta toiveeni mukaiset korttiajatukset sikseen, ja iloitsen siitä, että meillä oli niin kivaa lasten kanssa yhteisissä korttitalkoissamme.

Ai niin, meillä on uusi kamera. Jos se näkyy ottamissani kuvissa, se ei ole minun ansiotani. Minä vain räpsin kuvia ja jonain päivänä alan opiskella digijärkkärin hienouksia. Siihen asti kamera vain sanoo "räps räps" ja kuva tuli.

Isijuttuja

Juhlimme isänpäivää ensimmäistä kertaa jo viime viikonloppuna, toista kertaa tulevana. Kävimme siskoni perheen kanssa päivällisellä isäni ja hänen vaimonsa luona juhlistaen papanpäivää. Ensi sunnuntainahan olemme tietenkin juhlistamassa lasten kanssa miehiämme ja keksimässä kaikkea kivaa... :)

En olekaan kirjoittanut vielä tänne isästäni. Taitaa olla jo aikakin! Minun isäni on siis isi, edelleen ja ikuisesti, vaikka olisin kuusikymmenvuotias. Joku joskus sanoi, että kuulostaa hassulta, kun aikuinen nainen puhuu isistään, mutta meille sisareni kanssa se on ihan tavallista; se kuuluu asiaan.

Vanhemmistani tuli isä ja äiti hyvin nuorina, lukioikäisinä. Asuin ensimmäiset kaksi elinvuottani arkiviikkoisin äidin kotona äidin, isovanhempieni ja tätieni kanssa, viikonloppuisin isäni, toisten isovanhempieni ja setäni kanssa. Olimme tietenkin perheenä yhdessä aina kuin mahdollista.

Minulla kävi hurjan hyvä tuuri. Monta huolenpitäjää suvun ensimmäisellä lapsenlapsella. :) Minulla kävi hurjan hyvä tuuri myös isäni suhteen. Eräs vanhempi sukulaisnainen sanoi kerran, ettei hän tiennyt, millainen on hyvä isä ennen kuin isistäni tuli isä. Hänen oma isänsä ei ilmeisesti ollut kummoinen, eikä hänen miehensäkään ollut ollut lapsilleen enempää isä kuin mitä velvollisuus vaati.

Minun isini oli valmis isä heti. Ei mitään isäksi kasvamista, vaan heti valmis. Nuoresta pitäen pitämässä huolta äitini kanssa minusta; vaippoja vaihtamassa ja sen sellaista. Pärjäämässä pikku perheensä kanssa opiskelukaupungissa, jonne muutimme ollessani kaksivuotias, perheiden jäädessä kotikaupunkiin. Hyvin me pärjäsimmekin.

Koen, että minulla oli hurjan turvallinen ja onnellinen lapsuus. Isin puoleen saattoi aina kääntyä, kun oli ongelma, ja hän ratkaisi sen. Edelleenkin on tiettyjä asioita, joista haluan keskustella nimenomaan isäni kanssa heti mieheni jälkeen ennen muita.

Kun olin opintojen jälkeen ensimmäisessä työpaikassani miniminipalkallani ja televisioni simahti, isäni maksoi osan ja lainasi osan uuden hinnasta. Itse asiassa hän olisi maksanut koko television, mutta itselleni oli tärkeätä maksaa osa itse, vaikka jouduinkin lainaamaan rahan isältä. Raha ei kasva puussa, senkin opin isiltä.

Isäni on aina tykännyt kovasti opettaa meille tytöilleen kaikenlaista. Hän on besserwisser-tyyppiä, jolla on mielestään yleensä parhaat ideat. Paras tapa saada hänet hyväksymään muiden hyviä ideoita tai ajatuksia, on syöttää niitä huomaamattomasti ja antaa ajan kulua. Jossain vaiheessa isäni todennäköisesti esittelee ajatuksen omanaan, ja pitää sitä erinomaisena! :) Minä olen muuten tullut isääni tuossa besserwisserismissä.

Ulkonäöltänikin olen selkeästi isäni tytär. Mutta se ei silti auttanut aikanaan New Yorkissa, kun kävimme siskoni kanssa kauppakeskuksessa vieraillessamme isäni ja vaimonsa luona. Olin ostamassa serkkupojille naamiaisasuja kioskityyppisestä myymälästä, ja juttelin vanhemman myyjän kanssa aika tovin. Siinä käytiin läpi Suomi ja vierailun syyt ja kaikki. Pyysin laittamaan naamiaisasut varaukseen hetkeksi, sillä isäni tulisi hetken päästä ne maksamaan.

Kun isäni kanssa sitten palasimme tiskille, nainen näytti kuin ei olisi tunnistanut minua. Itsekseni ihmettelin, että voiko edes amerikkalaisilla olla niin lyhyt muisti, että vartissa unohtaa pidemmänpuoleisen jutustelun. Sanoin myyjällle, että niin, ne naamiaisasut, jotka juuri varasin teiltä; tulimme maksamaan ne. Myyjä näytti hiukan närkästyneeltä ja sanoi: "Minä luulin, että tulet maksamaan ne isäsi kanssa!". Siihen vastasin, että tämä on minun isäni. Myyjältä loksahti suu auki: "Luulin, että hän on miehesi!". Meitä alkoi kovasti naurattaa ja myyjä päivitteli, että onko se Suomen kylmä ilmasto, joka on saanut isäni säilymään niin nuorena, ja että hänen itsensä pitäisi tulla Suomeen myös. Rouva siis oli hyvin ryppyinen. Ja minä olin ylpeä nuoresta isästäni. Eihän meillä ikäeroa ole kuin 18 vuotta! Se tuntuu muuten pienenevän koko ajan tullessani vanhemmaksi...

Isäni ei mikään lepertelijä ole kuitenkaan koskaan ollut. Ei ennen kuin hankimme koiranpennun. Muulta perheeltä suut loksahtivat auki, kun isä ensimmäisen kerran alkoi lepertää pennulle. Mutta ei siinä mitään, olen kyllä aina tiennyt isän rakastavan minua; olevan ylpeäkin. Joskus sitä kaipasi kuullakin, ja välillä sainkin.

Jossain määrin aikuiseksi kasvaminen on ollut haikeata, kun samalla on joutunut luopumaan siitä huipputurvallisesta perusajatuksesta, että isäni on jotenkin kaikkivoipa ja -tietävä. Sehän on toki luonnollista, että aikuinen lapsi on jossain elämänsä vaiheessa huomannut vanhempiensa olevan "vain" ihmisiä, eikä mitään yli-ihmisiä, mutta aina siihen liittyy jokin häivähdys luopumista vankkumattomasta uskosta siihen, että isä on aina oikeassa.

Minäkin olen huomannut vuosien saatossa, että omalla isikullallanikin on puutteensa. Että olenkin joissain asioissa luontaisesti "pätevämpi", tai että osaan hoitaa joitakin asioita paremmin kuin hän. Sen ymmärtäminen vei aikansa. Mutta senkin jälkeen suhteeni isään on edelleen voimissaan ja läheinen.

Olen iloinen seuratessani isiä omien lasteni kanssa. Kuinka hän mahtavasti heittäytyy leikkimään lasten kanssa, mielellään opettaa heitä, naureskelee hyväntahtoisesti heidän jutuilleen ja selkeästi viihtyy heidän seurassaan. Niinä hetkinä tarkkaillessani ajattelen, että tuollainen isi varmasti oli meillekin lapsena, vaikka pikkulapsiaikaa ei voi oman muistin varassa tällä lailla analysoidakaan. Voin huoletta jättää lapset isäni huomaan, ja hän myös haluaa auttaa omalta osaltaan lasten hoitamisessa.

Hän on minun oma isini. Kulta ja tärkeä. Läheinen ihminen, jonka apuun voin aina luottaa.

Isänpäiväkortti isilleni.

Pikkusiskon juttuja

Nuorimmaiseni, Pikkusisko, on hauska persoona. Hyrisevä nauru on herkässä, mutta niin on myös itku. Suloinen naama on ilmeikäs kuin mikä ja tyttönen aika näppärä monessakin asiassa alle neljävuotiaaksi. Viime aikoina on hänen suustaan tullut juuri niitä juttuja, jotka haluaa pistää muistiin. Siispä kirjaan ne tänne.

Eilen illalla intouduimme lasten kanssa leikkimään "Tähdet tanssii" -leikkiä, jossa Isosisko oli juontaja, ja me Pikkusiskon kanssa kilpailimme tanssimalla. Hyvä leikki alkaa tietenkin keksimällä hienot nimet. Isosisko nimitti minut Adaksi. Pikkusisko halusi olla Eleli. Minä kysyin, että vai tarkoitatko Eleni? Pikkusisko sanoi, että ei kun se tyttö siinä Pikku juttu -laulussa. Johon minä vastasin, että siinä laulussa ei taideta mainita tyttösen nimeä (Ol kerran metsässä mökki, siin eleli tyttönen...).

No, tyttö tyytyi aloittamaan kilpailun sitten Eleninä, ja minä tajusin tuon Eleli-kuvion vasta illalla, kun kyseistä laulua lauloin. Te varmaan tajusitte jo äsken. :)

Tänä iltana nukkumaanmenoaikaan tytöillä oli hirmu vauhti päällä. Pikkusisko oli jo sängyssä, mutta pyöriskeli siinä vielä tovin. Minä istuin sängynreunalla ja kysyin, josko hän haluaisi tulla vähäksi aikaa syliini. Tyttökulta sanoi, että "En halua tulla.", käänsi kylkeä, ja lisäsi perään: "Mutta kyllä mä sinua lakastan silti". Hellyyttävää!

Näitä ihania, hassuja juttujahan tulee vastaan päivittäin, mutta ne unohtuvat saman tien, ellei niitä pääse joko kirjoittamaan heti ylös, tai kertomaan jollekin, jolloin ne siirtyvät pitempiaikaiseen muistiin.

Että sellaista. On ollut jonkin verran kiirettä, eikä aikaa ole ollut blogeilla, eikä juuri kommentoidakaan. Voi mikä yllätys.

Kaista tukossa

Joo, siis laajakaista. Minun laajakaistani. Reilu vuosi töissä hoitovapaiden jälkeen, ja nyt alkaa olla polla ja muisti tapissa.

Työni on melko hektistä, monta rautaa tulessa, paljon muistettavaa, paljon ihmisiä vastakappaleina, hyvin intensiivistä. Mutta tykkään siis kuitenkin, olenhan niinsanottu moniosaaja. ;)

Kotona alkaa toinen työpäivä. Tässä vaiheessa ei niin väliä sillä, kuka tekee varsinaiset hommat, vaan sillä, kuka ne muistaa, miettii, suunnittelee, aikatauluttaa. MINÄ.

Moniosaaja kun olen, jäi hoitovapaa-ajalta tavaksi hoitaa kaikki omat, lasten ja yhteiset asiat. Muistaa, miettiä, suunnitella, aikatauluttaa ne kaikki. Se toimi hyvin vielä reilu vuosi sitten, mutta nyt alkaa tulla aivojen tilanpuute vastaan.

En ole juurikaan tarvinnut kalenteria muistaakseni varata lapsille neuvola- tai hammashoitola-aikoja, tai muistutuksia lasten talvivaatteiden hankinnasta. Olen varsin hyvin saanut hoidettua lastenjuhlien, kaikenlaisten joulu- ja muiden lahjojen suunnittelut, sisustuksen mietinnät, keittiötarvikkeet, kirpputorikamppeiden lajittelut, hinnoittelut, raijaamiset myyntipaikalle ja takaisin, laskujen maksut, ja ylipäänsä kaiken, mikä on ihan tuttua huttua perheissä. Kun lähden hoitamaan kauppakeskukseen kaksi asiaa, tulen takaisin ja viisi on hoidettu. Olen järjestänyt lapsille harrastukset, suunnitellut kukat puutarhaan, pitänyt yllä suhteita sukulaisiin molemmin puolin. Tyypillistä naisille, luulen.

Tänä syksynä työni on erityisen vaativaa, paljon uutta opittavaa, hiukan stressaavaa kaikkien päiden yläpuolella häilyvien tulevien organisaatiomuutosten odottamista, mutta edelleen mielestäni kivaa. Kotona ei sitten olekaan enää niin kivaa kaikkien hoidettavien ajatusten kanssa, varsinaisesta asioiden hoitamisesta puhumattakaan.

Olen alkanut unohdella juttuja. Tänään unohdin mennä kampaajalleni, jolle pitää varata aika pari kuukautta etukäteen. Eräänä päivänä töistä lähtiessäni otin pikkuisen kannettavani sijaan samankokoisen mustan muistikirjan, jota sitten yritin epätoivoisena käynnistää seuraavana päivänä kotona kymmenen minuuttia ennen palaverin alkua. Ei onnistunut, kumma juttu.

Jollekin tämä on tavallista, mutta ei minulle. En yleensä unohda mitään tällaisia. Nimet saatan unohtaa, jopa entisten poikaystävien, kasvoja en. Aika hyvin olen pystynyt muistamaan myös lasten kaverisynttäreille lahjatkin... Viime aikoina olen joutunut kamppailemaan senkin kanssa.

Iltaisin lasten mentyä nukkumaan istun tähän tietokoneen ääreen hetkeksi ja luen blogeja. Mutten jaksa kirjoittaa omaani, sillä sehän vaatisi jotain aivokapasiteettia, kai. Käyn Facebookissa tai nettikaupoissa. Olen tehokas ja tilaan lapsen joulukuisille synttäreille rekvisiittaa, pahviastioita ja pikkulahjoja. Käyn askartelunettikaupan sivuilla ja ostan vielä sen yhden Distressin leimamusteen ja tarvikkeita joululahjoihin, joita nykerrän itse. Tai ainakin ajattelen nykertäväni.

Huomaan, että minulla olisi kaksikin ihanaa harrastusta kotona, korttien ja korujen teko, mutten koskaan pääse niihin käsiksi, sillä illalla kello kahdenkymmenen jälkeen olen jo liian väsynyt. Sitten vain blogimaailman ja FB:n jälkeen telkkarin ääreen, sieltä sänkyyn, pari sivua kirjaa ja nukkumaan. Tällä viikolla yritin mennä tavallista aiemmin nukkumaan, mutta aamuisin olin entistä väsyneempi. Hoh hoijaa.

Mieheni on kyllä ihana. Hän on valmis ottamaan asioita mietinnän alle, hoidettavaksi, jos vain osaan kertoa mitä. No, ensimmäisenä siirtyy hänelle laskujen hoitaminen. Muita täytyy vielä miettiä.

Pitääkin tästä lähteä kirjoittamaan muistiin, että muistan ostaa tiistaiksi lahjan lasten päiväkotikaverille. Korttikin pitää valita. Tällä kertaa ostosellainen varastoistani.

Perhosten leikkiä viime kesältä.

Tämä perhospariskunta (pariskunta oletan) viihtyi takapihallamme todella pitkään eräänä kesäpäivänä. Lapsille piti erityisen voimakkaasti painottaa, että perhosia EI sitten saa häiritä mitenkään. Ei koskea, ei puhaltaa, ei mitään. Nenät olivat kyllä harvinaisen lähellä, mutta aivastuksilta säästyttiin.

Riiausmeininkiä.

Repsahdus ja uusi saavutus

Tukholman reissun jälkeen viime viikonloppuna jäi maisti päälle, siis karkkien. Olin päättänyt, että saan reissussa syödä karkkia ja vielä illalla kotiin tultuanikin (appiukko oli tuonut ison laatikollisen Brunbergin Suukkoja). Sinänsä ihan hyvä suunnitelma.

No, sunnuntai meni vielä aika hyvin, vaikka Suukot (mielestäni tosin ne ovat vanhoja kunnon Pusuja) hiukan kummittelivatkin mielessäni. Maanantaina tulin töistä kesken päivän pois ilmeisesti lievän ruokamyrkytyksen takia, ja ilta meni kärvistellessä, eikä ruoka oikein maistunut.

Tiistai olikin sitten tuomiopäivä. Jäin etäpäivälle kotiin, koska olo oli vähän heikko edellispäivän jälkeen, mutta se taisi olla SUURI virhe. Kiskoin naamaani ainakin kaksi tai kolme Pusua, nougat-patukan, joita oli reissussa eväänä ja säästynyt, ja miehelle tuomiani Bilar-karkkeja kourallisen!

Loppuviikon sadattelin sysimetsää päin mennyttä "en tapaa syödä karkkeja" -periaatettani, ja harmittelin heikkouttani. Mutta pääsin siitä yli! Enää ei harmita yhtään, sillä olen päättänyt jatkaa edelleen "valitsemallani tiellä", eli rajoitan karkkien syömistä, mutta joustan enemmän kuin viime vuonna.

Päivän, viikon ja viime vuosien saavutus sen sijaan on tältä illalta: hölkkäsin ensimmäistä kertaa noin viiteentoista vuoteen puoli tuntia putkeen. Hitaasti, mutta varmasti, ja olisin jaksanut pidempäänkin!

Lahjoja läheisille ja tutuille

Rakas sisareni taannoin esitti minulle syntymäpäivälahjatoiveen: samanlainen memory frame pitsinauhassa ja vintage-kuvalla kuin mitä olin ostanut kaksikin kappaletta Johannalta blogista Made By Johanna. Ne ovat minustakin hirmuisen upeat, vallan hieno idea siis.

Äitini usein tykkää samanlaisista jutuista kuin sisareni, joten tässä syys-lokakuun synttärisumassa oli siis samaan syssyyn molemmille lahjat mietittynä!

Olin jo aiemmin ostanut kuparinvärisiä kehyksiä ja laseja, mutta siellä ne pölyyntyivät askartelulaatikossa odottaen inspiraatiota. Eivät pölyynny enää, sillä keksin jo tämänvuotiset joululahjat hoitajille päiväkotiinkin! Ensimmäiset kolme ovat tässä, muista ei ole kuvia. Annoin siskolle ja äidille molemmille kaksi rouvan kuvaa; tietenkin kaksi eri kuvaa.

Ensimmäiset kappaleet valmiina.

Tytön kuva Pariisista kirpputorilta, vanhanajan rouva ilmainen vintage-kuva.

Seuraavissa kehyksissä oli myös toinen ilmainen vintage-rouva, mutta mummoilleni on mielessä tutumpia kuvia...

Koska idea on Johannan, teen näitä vain lahjaksi. Jos joku haluaa oikein ostaa tällaisia, suosittelen kääntymään suoraan Johannan puoleen!

Lahjojen paketoinnissa tuli hiukan kiire, ja kaivelin omia laatikoitani, josta löytyikin kaksi pientä lahjapussia. Toinen sattui olemaan mainossellainen, joten sitä piti sitten vähän tuunata. Ja sitten tuunasin hiukan sitä toistakin, kun siitä ensimmäisestä tuli niin kiva. Sitten vain kehykset silkkipaperiin, paperipäällysteisillä karkeilla pussit täyteen, pussit teipillä kiinni, kahvaan rusetti luonnonvärisestä niinestä (unohdin narun oikean nimen) ja  - valmis!

Mainospussiin eteen ja taakse vaaleanviolettia pilkullista paperia, reunoihin Distressiä ja "tapettileimoja", ostettuun pussiin pari kuviopaperista leikattua perhosta, jotka käsiteltiin Glossy Accentsilla ja kiilleliimalla.

Lahjat ja kortit annoimme eilen, ja niistä tykättiin kyllä. En tehnyt näitä yhdeltä istumalta, vaan vaihe kerrallaan, joten tekemisen iloa sain useampanakin päivänä...

Perheenäitien pikaloma

Otimme perjantaina Mirkan ja Rva Kepposen kanssa yhteisen perheenäitien lomapäivän askartelun merkeissä. Mirkalla oli tosin Pikkuveli kotosalla, flunssainen kun oli, mutta se ei kyllä haitannut tätä kokoontumista kuitenkaan. Pikkuveli on nimittäin tosi suloinen tapaus ja nukkuikin jopa välillä! ; )

Kuvia en muistanut ottaa yhtään, väkersinpähän synttärikorttia äidilleni melkein koko askarteluajan. Herkuttelimme Rva Kepposen Sans Rival -kakulla (Ellen Svinhufvudin kakun kilpailija) ja Mirkan italialaisen simppelillä pastalounaalla. Nam!

Askartelun lomassa pääsee aina vaihtamaan ajatuksia ja tuulettamaan omiaan. Antoisaa kaikin puolin. Kiitos ystävät!

Päätin kokeilla äitini korttiin runsaampaa tyyliä kuin yleensä. Vintagena tietenkin. Salmiakinmuotoinen läppä on liikuteltava ja alla on Dymolla tehty teksti "Onnea". Tämä tuli mieleeni siksi, että äidilläni on ollut tapana laittaa onnittelukortteihin jonkinlainen läppä tekstillä "Avaa tämä", ja alla on lukenut tietoa vaikkapa lahjasta tai vastaavasta. Nyt sai äitikin oman "läppäkortin".

Onnea äitiliini!

Toisenkin kortin väsäsin koko lailla nopeammin, Isosiskon kuusivuotiaalle kaverille, jonka syntymäpäiviä juhlitaan ensi maanantaina. Kaverilla on tummanruskeat hiukset, joten kuva, jonka sain joskus Koukussa Kortteihin -yhteisön Salainen ystävä -lähetyksestä, sopi tähän korttiin mukavasti.

Onnea kuusivuotias N.!

Lisäksi aloitin joulukorttien teon fiilistelyn leimaamalla pari joululeimaa jo viimevuotisille papereille. Saa nähdä, saanko tänä vuonna aikaiseksi pakettikorttejakin joulukorttien lisäksi. En kyllä aio luvata itselleni mitään sen sorttista, ettei tarvitse ottaa stressiäkään, jos aika tai jaksu ei riitäkään!

Tunnustus

Olen ollut aika hiljainen tyttö blogirintamalla viime aikoina. On vain ollut muuta elämää välillä, eikä aika riitä kaikkeen kivaan koko ajan. Mutta en todellakaan ollut unohtanut ihanaa tunnustusta, jonka sain ihanalta Annalta annan aarteet -blogista. Kiitos vielä tästä, murunen!

Ohjeen mukaan tunnustuksen saajan kuuluu:

1. Kiittää tunnustuksen antajaa.
2. Antaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoittaa näille kahdeksalle tunnustuksesta
4. Kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestä.

Jaa-a, kahdeksan satunnaista asiaa minusta. Hmm. Hurjan vaikeaa keksiä kerrottavaa, kun voi kertoa ihan mistä tahansa aiheesta. No, tällaisia juttuja tuli mieleen:

1. Juuri tällä viikolla olen hieman pettynyt itseeni, sillä rikoin karkkilakkoni, tai oikeammin en noudattanut periaatteitani karkkien syömisen suhteen.
2. Haluaisin pitää korkokenkiä säännöllisesti töissä, mutten kykene, sillä vasemman jalan isonvarpaan nivel on nuorena vähän vahingoittunut ja siinä on alkava nivelrikko. Se rajoittaa koron mittaa ja kenkää ylipäänsä.
3. Pidin tänään vapaapäivän askartelemalla Mirkan ja Rva Kepposen seurassa koko päivän. Se oli ihanaa!
4. Tykkään älyttömästi kengistä ja laukuista, vaikka aina kuljen arjen kiireessä suurin piirtein samoissa kengissä vaihdellen samoja paria laukkua.
5. Ostan mielelläni laadukkaita kenkiä ja laukkuja, mutten ole erityisesti merkkien perään.
6. Olen allerginen koiralle ja muutamille heinille. Allergiani kehittyivät vasta aikuisiällä.
7. Unelmakotini on isossa omakotitalossa, jonka isolla pihalla olisi vanhoja omenapuita, ja joka sijaitsisi silti selkeästi taajamassa ihmisten ja palvelujen lähellä. Sitä sitten sisustaisin pikkuhiljaa maailman tappiin asti. Talossa olisi muun muassa askarteluhuone sekä hiljentymishuone!
8. Olen näppärä tyttö ostamaan netistä ja muualtakin kaikenlaista tuiki tarpeellista. Rahaa kuluu, mutta kyllä sitä aina säästössäkin on.

Tunnustus pitäisi jakaa kahdeksalle blogille, mutta koska osaan lempiblogeistani samainen tunnustus jo meni, ja hyviä blogeja on niin paljon, en osaa valita. Mielestäni kaikissa seuraamissani blogeissa on jotain sellaista "substanssia", että ansaitsisi tämän tunnustuksen. Annan siis tunnustuksen kaikille seuraamilleni blogeille!

Lasten tuotoksia

Edellisessä jutussa mainitsin Isosiskon ihanasta muistilapusta koskien paperikukan tekoa. Tässä on lopputulos, joka on hurjan hieno. Tyhjää vessapaperirullaa maljakoksi ei löytynyt, joten lapsi sitten itse liimaili pelkästä paperista sen. Kivaa, että tyttönen tykkää askarrella ja on kekseliäskin. Saa nähdä, onko meillä yhteinen harrastus jossain vaiheessa.

Isosiskon kukkanen.

Huomasin hetken aikaa sitten, etten koskaan muistanut laittaa tänne kuvaa ihanasta äitienpäivälahjastani, joka tuli Pikkusiskolta. Se on niin hieno, että pääsi keskeiselle paikalle jääkaapin oveen. Ihana pieni marakattimme oli tykännyt kovasti tehdä äidille jääkaappimagneettia... Ja äiti tykkäsi suunnattomasti lahjasta, jonka isi melkein unohti antaa.

Pikkusiskon magneettisydän.

Ihania ovat tylleröiset. Tänään pitkästä aikaa oli sellainen aamu, että vasta hetki sitten saimme päivävaatteet päälle. Sängyllä on ihana pelleillä ja painia porukalla. Tytöt tekivät pari onnittelukorttiakin, ja saimme mekin mieheni kanssa ikiomat kortit Isosiskolta. Minun kortissani lukee "Äiti olet rakas ja hieno ja minä rakas tan sinua. Kirjoitanut xx äidille."

On ne niin mainioita.

Elämän makua

On ollut kaikenlaista kiirettä. Eikä kuitenkaan mitään isompaa meneillään. Arkea. Siis elämää.

Suuri juttu oli, kun viikko sitten sain kotiin perintöpianoni. Olisin mieluummin pitänyt rakkaan pappani. Mutta koska niin ei käynyt, piano on nyt täällä. Ympyrä on sulkeutunut. Tällä pianolla opettelin kuusivuotiaana nuotteja äitini ja tätini vanhoista soittovihoista, ja opinkin. Aina isovanhempieni luona käydessä pimputtelin pianoa, kunnes sain itse oman kymmenvuotiaana. Silti tämä piano on se, jota aina rakastin, ja rakastan vieläkin.

Siinä on kaunis ääni. Soittajalle se suo herkän kosketuksen ja täyden soittonautinnon. Se on elämää nähnyt ja tunnearvoltaan mittaamaton. Se on yhdeksänkymmentävuotias Grotrian Steinweg, pianojen aatelia. Ensimmäiset neljäkymmentä vuotta sen omisti pianisti, seuraavat viisikymmentä vuotta pappani, ja nyt se on minulla. Aika suuri kunnia. Ulkopuolen patinaa en tule koskaan lakkaamaan piiloon, ellei se soittimen säilymisen kannalta ole pakko. Pianotuolikin on muuten yhtä vanha; taitaa olla jo antiikkia. Sen aion kyllä entisöidä, että pysyy kunnossa. En halua uutta tuolia.

Kun istuin pianon ääreen ensimmäistä kertaa soittamaan, alkoi itkettää kamalasti. Silittelin norsunluisia koskettimia, sipaisin kahvimukin jättämiä kulumia koskettimien vasemman päädyn tasolla, enkä kyennyt soittamaan vähään aikaan lainkaan. Kunnes nostin katseeni ja huomasin vanhan raapustuksen suoraan silmieni edessä. "Utu". Alkoi naurattaa, kun muistin tarinan. Nuorin tätini oli ollut kovin ihastunut Utu-nimiseen poikaan ja näppäränä tyttönä oli raaputtanut kaihossaan pojan nimen isänsä kalliiseen pianoon paraatipaikalle! Tämän muiston jälkeen avasin nuottivihon ja soitin lempisonatiinini, takellellen, mutta kuitenkin. : )

Pieniä arjen tapahtumia viime ajoilta. Eräänä aamuna Isosisko alkoi kaiken kiireen keskellä askarrella paperikukkaa, jonka ohjeen oli saanut Pikkukakkosesta. Kun patistin häntä aamupuuhiin, jotta ehdimme päiväkotiin ja töihin, alkoi häntä tosissaan harmittaa. Olisihan askartelu ollut niin paljon hauskempaa, totta kai. Jotenkin tyttönen siitä kuitenkin toipui, ja aamu sujui mukavasti. Kotoa lähtiessä huomasin tämän lapun tuulikaapin ikkunassa ulko-ovea vastapäätä:

Isosiskon muistilappu.

Oma rakas viisi vuotta ja yhdeksän kuukautta vanha tylleröiseni oli kirjoittanut itselleen muistilapun, jotta varmasti muistaisi tehdä kukan heti, kun tulee kotiin päiväkodista! Äidin sydän taas pakahtui hellyydestä pikkuotusta kohtaan...

Pikkusiskon (3 v 7 kk) kanssa käytiin alkuviikosta seuraava keskustelu hakiessani tyttöjä päiväkodista. Kuopus leikki tullessani pihalla erään syksyllä aloittaneen mukavan tytön kanssa. Tavaroita pakatessa turisimme seuraavaa:

Äiti: "Ai, miten kiva, että leikitte yhdessä Riikan kanssa! Riikka on niin kiva ja hymyileväinen tyttö, todella suloinen. Oliko teillä kivat leikit?"
Pikkusisko: "Joo, oli. Mutta mä en tykkää Liikasta."
Äiti: "Miten niin et tykkää? Teillähän oli niin kivat leikitkin yhdessä."
Pikkusisko: "En vaan tykkää siitä."
Äiti: ...yrittää tivata, että miksei tykkää...
Pikkusisko: "No, kun mä en pidä hänestä."

Pari päivää myöhemmin kuulin, että tytöillä oli ollut kivat sisäleikit yhdessä.
Äiti: "Ai, te leikitte Riikan kanssa yhdessä. Oliko teilllä mukavaa?"
Pikkusisko: "Oli tosi kivaa!"
Äiti: "No, sehän on kiva kuulla!"
Pikkusisko: "Mutta en mä siitä vieläkään tykkää."

Se on vähän sellainen tättärä tämä nuorimmainen. Hyvin päättäväinen ja tietää, mitä tahtoo. Mahtava tyyppi hänkin...

Että sellaista. Juhlimme viime viikolla myös Isosiskon nimipäivää perheen kesken perinteiseen tapaan yhden munan täytekakulla. Minulla on sellainen tosi pieni vuoka, jolla tulee juuri passelinkokoinen kakkupohja. Nimpparikakut nimittäin syödään meillä neljään pekkaan siltä seisomalta...

Isosiskon nimpparikakku.
Täytteenä mansikkaa, banaania, appelsiinicurdia ja kermavaahtoa. Nimi oli kirjoitettu aakkoskekseillä, mutta siistimmin (kuvaa on manipuloitu; ei kai sitä vaan huomaa?!?).

Syksy on kivaa aikaa vielä, kun päivät ovat edelleen pitkiä, eikä räntää vihmo vaakatasossa. Tässä vaiheessa vielä siitä nautin. Myöhemmin syksyllä tulee elämästä hankalampaa monin tavoin. Mutta sitä en murehdi vielä tässä vaiheessa; otetaanpas päivä kerrallaan!

Isosiskon päiväkodissa tekemä kranssi ulko-ovessamme.

Materiaalina käytetty pari ruusunmarjaa ja orapihlajanmarjoja.

Tuumasta toimeen

Tuossa elokuussa kerroin olevani aikomisen mestari. Tänään voin iloisella mielellä todeta, että joskus sitä laiskakin saa jotain aikaiseksi. Puhuin pienistä muutoksista, joita jaksaisi pitää yllä lopun ikää. No, niin lopullisiin muutoksiin on vielä matkaa, mutta olen sentään tehnyt jotakin toisin välillä.

En ole juuri vähentänyt tai lopettanut makean syömistä. En ole myöskään siirtynyt millekään salaatinpuputuslinjalle, enkä aiokaan. Viikolla töissäkin kiskaisin lounaaksi broilerihampurilaisen lohkoperunoilla ja päälle cappuccinon suklaasiirapilla. : O

Mutta: olen valinnut pari kertaa viikossa lounaaksi keiton, mikä ei ole ollut lounaslistallani viimeisen vuoden aikana lainkaan. Olen ottanut jopa kasvissuikalekeittoa, mikä yleensä jää ottamatta. Tuo versio oli kyllä erityisen  maukas, joten otan kyllä toistekin... Keiton kyytipojaksi olen usein valinnut salaattipöydästä myös jotain proteiinipitoista, jotta masu pysyy täytenä pidempään. Ja on tuntunut hyvältä.

En ole tehnyt itselleni mitään sääntöä tai pakkoa, että nyt on otettava keitto kahdesti viikossa, vaikka mikä olisi, ja vaikka mitä keittoja olisi tarjolla (linssikeiton olisin voinut jättää väliin jälkitilan vuoksi). Katsonpahan vain aina ensimmäisenä, mikä keittovaihtoehto kunakin päivänä on... Että sellainen tavan alku.

Toinen, hiukan yllättävämpi tavan alku, tai väliaikainen pyrähdys, liittyy liikuntaan. Kuten jo aiemmin kerroin, jos minun täytyy käydä punttisalilla tai lenkillä kolme kertaa viikossa, into lopahtaa melko nopeasti tylsyyteen. Riippumatta tuloksista. Niitäkin on aiemmilla pyrähdyksillä tullut, mutta eivät ole riittäneet pitämään innostusta yllä.

Tam ta-ta taa!!! Olen käynyt jo useamman kerran lenkillä, yhdistetyllä kävely- ja hölkkäsellaisella! Aloitin sen jo heinäkuun loppupuolella, ja hämmästyksekseni olen jatkanut edelleen! Kaksi musiikkikappaletta kävelyä, kolmas hölkkää, kaksi kävelyä, yksi hölkkää... Välillä olen hölkännyt kolme biisiä, jos on tuntunut hyvältä. Tämä ällistyttää itseäni kyllä kovasti. On tuntunut hyvältä. Tosin, kaikki lenkit ovat sattumalta osuneet aurinkoisiin päiviin. En tiedä, mitä tapahtuu, kun alkaa jatkuvasti sataa ja ilta pimenee jo viideltä. Auringossa on helppo olla liikkuvainen.

Kävin myös viime perjantaina läheisellä koululla jo toista kertaa uuden ohjaajan zumbatunnilla. Vaikka ohjaajan tyyli ei aivan täysin kolahdakaan, uskon sen kestäväni sen verran, että voisin käydä kerran viikossa siellä pyörähtämässä. En lupaa itselleni mitään, enkä vaadi, mutta yritän kuitenkin. Zumba itsessään on aina hauskaa, mutta ohjaajan musiikkivalinnat olivat koko lailla samanlaisia, melkein samassa nopeassa tempossa koko ajan paria piristävää poikkeusta lukuunottamatta. Mutta tunnin jälkeen oli hyvä olo ja hyvä mieli, mikä oli tarkoituskin.

Tänään kävimme uimahallissa perheen kanssa. Uin 500 metriä ja kokeilin vesijuoksua pari altaanmittaa, kunnes aika loppui. Kivaa sekin oli, vaikka matkauinti altaassa onkin mielestäni vähän tylsää. Mutta taatusti saan uitua, kun ei tarvitse käydä kolmea kertaa viikossa. : D

Että sellaista. Näillä mennään tällä hetkellä. En yritäkään muuttaa mitään muuta, ellei nyt jotenkin pakottavasti siltä tunnu. Pääasia, että homma tuntuu luontevalta, eikä yhtään pakkopullalta. Vaakaa en ole seurannut. Katsotaan, mihin tämä tie johtaa.

 Kaikki kuvat lenkiltäni kivenheiton päässä meiltä.

Onnittelut viisivuotiaalle!

Tänään Isosisko kävi viisi vuotta täyttävän Eino-kaverinsa syntymäpäivillä. Viime hetkellä taas tuli mieleen, että ei ole korttia. Sellainen piti siis tehdä. Ja nopeasti.

Eilen illalla löysin kätköistäni jo aiemmin Copiceilla värittämäni Doodle Factoryn leiman, jonka olin leimannut joltakin rakkaista Kätsyistä. Lisäsin Glossy Accentsia pintaan ja etsin värimaailmaan sopivan paperin ja siinä se oli. En siihen hätään löytänyt nappeja tai muuta tilpehööriä korttia koristamaan, mutta ei se mitään. Tämä oli riittävän hyvä, mihin on hyvä pyrkiä muillakin elämänalueilla (toipuvan perfektionistin kommentti).

Turkoosi hirviö!

Luumuja, luumuja, vai luumuja?

Mieheni työkaverilla on puutarhassaan kuusi luumupuuta. Kolme neljäsosaa perheestä on allerginen luumuille, yksi ei syö muuten. Meidän onneksemme. Saimme käydä keräämässä luumuja ja kriikunoita tällä viikolla ämpärikaupalla, ja saimme mukaan myös omenoita, vaikka onkin melko huono omenavuosi. Olemme hyvin onnellisia, ja tällä viikolla kakka kulkee kaikilla niin sanotusti. Lapset ahmivat kourakaupalla luumuja joka päivä. Mies teki herkullista kanelinmakuista luumuomenahilloa.

Minä leivoin luumupiirakkaa Kotikokki.netistä löytämäni "pehmoisen" piirakan ohjeella. Siitä tuli kyllä todella hyvää. Jääkaapista löytyi pian vanhaksi menevä mansikkakerma, jonka vaahdotin kyytipojaksi. Iltapäivällä katoimme lasten kanssa pöydän koreaksi, ja sitten pantiin suut makeaksi.

Pehmeä luumupiirakka.

Pehmoinen luumupiirakka

9 kpl isoja luumuja
225 g voita
5 dl vehnäjauhoja
4 dl sokeria
1 rkl vanilliinisokeria (vaniljasokeria)
2 tl leivinjauhetta
5 kpl kananmunia
2 dl kuumaa vettä
(50 g mantelilastuja)

1. Pese ja halkaise luumut, poista kivet ja leikkaa ne viipaleiksi. Sulata voi.
2. Sekoita vehnäjauhot, sokeri, vanilliinisokeri (vaniljasokeri) ja leivinjauhe keskenään. Sekoita joukkoon sulatettu voi. Lisää munat yksitellen.
3. Kuumenna vesi kiehumispisteen ja sekoita taikinan joukkoon.
4. Kaada taikina uunipellille leivinpaperin päälle. Asettele luumuviipaleet taikinan päälle (ja ripottele päälle mantelilastuja).
5. Paista 175-asteisessa uunissa 35 min. Anna jäähtyä, leikkaa palasiksi, ja tarjoile esim. vaniljajäätelön tai vaniljavaahdon kanssa.

**VINKKI: Piirakkaan voi laittaa luumujen sijasta myös omenoita tai nektariineja.

Cappuccinohetki iltapäivällä...

Vapaapäivän onnea

Lapset ovat pikkuflunssassa; olimme koko päivän sisällä. Aamupäivällä istutin heidät katsomaan lastenohjelmia, kun en muuten saanut aamupalaa syötyä, saati tehtyä ruokaa, sen verran paljon kinastelua ja toraa oli tarjolla. Mies oli pitkällä lenkillä hoidettuaan tyttöjen aamupuuhat.

Pyykkiä pesin tänään pari koneellista, mankeloin hieman, tein ruoan, leivoin luumupiirakan. Mies korjasi vaatekaapin laatikon, keitti luumuomenahilloa; kuivat pyykit odottavat vielä viikkausta. Tein ison satsin mannapuuroa iltapalaksi. Kaikenlaista puuhaa on ollut. Olen lukenut lapsille, auttanut palapelin teossa, pelannut heidän kanssaan dominoa, näyttänyt tytöille zumbavideota, joka innoitti meidät kaikenlaiseen jumppaan yhdessä. Ihan tavallista. Aivan ihanaa.

Onnittelukukat perheeltä läpimenneen kokeen johdosta.

Viikko meni hurjan vauhdikkaasti, sillä perusviikkomenojen lisäksi oli epätavallisen monena iltana, eli joka arki-ilta, jotain toimintaa. Tänään on ollut erityisen onnellinen päivä. Koko perhe oli yhdessä kotona, eikä tarvinnut lähteä mihinkään. Mahtavaa!