Juhlimme isänpäivää ensimmäistä kertaa jo viime viikonloppuna, toista kertaa tulevana. Kävimme
siskoni perheen kanssa päivällisellä
isäni ja
hänen vaimonsa luona juhlistaen papanpäivää. Ensi sunnuntainahan olemme tietenkin juhlistamassa lasten kanssa miehiämme ja keksimässä kaikkea kivaa... :)
En olekaan kirjoittanut vielä tänne isästäni. Taitaa olla jo aikakin! Minun isäni on siis
isi, edelleen ja ikuisesti, vaikka olisin kuusikymmenvuotias. Joku joskus sanoi, että kuulostaa hassulta, kun aikuinen nainen puhuu isistään, mutta meille sisareni kanssa se on ihan tavallista; se kuuluu asiaan.
Vanhemmistani tuli isä ja äiti hyvin nuorina, lukioikäisinä. Asuin ensimmäiset kaksi elinvuottani arkiviikkoisin äidin kotona äidin,
isovanhempieni ja
tätieni kanssa, viikonloppuisin isäni,
toisten isovanhempieni ja
setäni kanssa. Olimme tietenkin perheenä yhdessä aina kuin mahdollista.
Minulla kävi hurjan hyvä tuuri. Monta huolenpitäjää suvun ensimmäisellä lapsenlapsella. :) Minulla kävi hurjan hyvä tuuri myös isäni suhteen. Eräs vanhempi sukulaisnainen sanoi kerran, ettei hän tiennyt, millainen on hyvä isä ennen kuin isistäni tuli isä. Hänen oma isänsä ei ilmeisesti ollut kummoinen, eikä hänen miehensäkään ollut ollut lapsilleen enempää isä kuin mitä velvollisuus vaati.
Minun isini oli valmis isä heti. Ei mitään isäksi kasvamista, vaan heti valmis. Nuoresta pitäen pitämässä huolta äitini kanssa minusta; vaippoja vaihtamassa ja sen sellaista. Pärjäämässä pikku perheensä kanssa opiskelukaupungissa, jonne muutimme ollessani kaksivuotias, perheiden jäädessä kotikaupunkiin. Hyvin me pärjäsimmekin.
Koen, että minulla oli hurjan turvallinen ja onnellinen lapsuus. Isin puoleen saattoi aina kääntyä, kun oli ongelma, ja hän ratkaisi sen. Edelleenkin on tiettyjä asioita, joista haluan keskustella nimenomaan isäni kanssa heti mieheni jälkeen ennen muita.
Kun olin opintojen jälkeen ensimmäisessä työpaikassani miniminipalkallani ja televisioni simahti, isäni maksoi osan ja lainasi osan uuden hinnasta. Itse asiassa hän olisi maksanut koko television, mutta itselleni oli tärkeätä maksaa osa itse, vaikka jouduinkin lainaamaan rahan isältä. Raha ei kasva puussa, senkin opin isiltä.
Isäni on aina tykännyt kovasti opettaa meille tytöilleen kaikenlaista. Hän on besserwisser-tyyppiä, jolla on mielestään yleensä parhaat ideat. Paras tapa saada hänet hyväksymään muiden hyviä ideoita tai ajatuksia, on syöttää niitä huomaamattomasti ja antaa ajan kulua. Jossain vaiheessa isäni todennäköisesti esittelee ajatuksen omanaan, ja pitää sitä erinomaisena! :) Minä olen muuten tullut isääni tuossa besserwisserismissä.
Ulkonäöltänikin olen selkeästi isäni tytär. Mutta se ei silti auttanut aikanaan New Yorkissa, kun kävimme siskoni kanssa kauppakeskuksessa vieraillessamme isäni ja vaimonsa luona. Olin ostamassa serkkupojille naamiaisasuja kioskityyppisestä myymälästä, ja juttelin vanhemman myyjän kanssa aika tovin. Siinä käytiin läpi Suomi ja vierailun syyt ja kaikki. Pyysin laittamaan naamiaisasut varaukseen hetkeksi, sillä isäni tulisi hetken päästä ne maksamaan.
Kun isäni kanssa sitten palasimme tiskille, nainen näytti kuin ei olisi tunnistanut minua. Itsekseni ihmettelin, että voiko edes amerikkalaisilla olla niin lyhyt muisti, että vartissa unohtaa pidemmänpuoleisen jutustelun. Sanoin myyjällle, että niin, ne naamiaisasut, jotka juuri varasin teiltä; tulimme maksamaan ne. Myyjä näytti hiukan närkästyneeltä ja sanoi: "Minä luulin, että tulet maksamaan ne
isäsi kanssa!". Siihen vastasin, että tämä on minun isäni. Myyjältä loksahti suu auki: "Luulin, että hän on
miehesi!". Meitä alkoi kovasti naurattaa ja myyjä päivitteli, että onko se Suomen kylmä ilmasto, joka on saanut isäni säilymään niin nuorena, ja että hänen itsensä pitäisi tulla Suomeen myös. Rouva siis oli hyvin ryppyinen. Ja minä olin ylpeä nuoresta isästäni. Eihän meillä ikäeroa ole kuin 18 vuotta! Se tuntuu muuten pienenevän koko ajan tullessani vanhemmaksi...
Isäni ei mikään lepertelijä ole kuitenkaan koskaan ollut. Ei ennen kuin hankimme koiranpennun. Muulta perheeltä suut loksahtivat auki, kun isä ensimmäisen kerran alkoi lepertää pennulle. Mutta ei siinä mitään, olen kyllä aina tiennyt isän rakastavan minua; olevan ylpeäkin. Joskus sitä kaipasi kuullakin, ja välillä sainkin.
Jossain määrin aikuiseksi kasvaminen on ollut haikeata, kun samalla on joutunut luopumaan siitä huipputurvallisesta perusajatuksesta, että isäni on jotenkin kaikkivoipa ja -tietävä. Sehän on toki luonnollista, että aikuinen lapsi on jossain elämänsä vaiheessa huomannut vanhempiensa olevan "vain" ihmisiä, eikä mitään yli-ihmisiä, mutta aina siihen liittyy jokin häivähdys luopumista vankkumattomasta uskosta siihen, että isä on aina oikeassa.
Minäkin olen huomannut vuosien saatossa, että omalla isikullallanikin on puutteensa. Että olenkin joissain asioissa luontaisesti "pätevämpi", tai että osaan hoitaa joitakin asioita paremmin kuin hän. Sen ymmärtäminen vei aikansa. Mutta senkin jälkeen suhteeni isään on edelleen voimissaan ja läheinen.
Olen iloinen seuratessani isiä omien lasteni kanssa. Kuinka hän mahtavasti heittäytyy leikkimään lasten kanssa, mielellään opettaa heitä, naureskelee hyväntahtoisesti heidän jutuilleen ja selkeästi viihtyy heidän seurassaan. Niinä hetkinä tarkkaillessani ajattelen, että tuollainen isi varmasti oli meillekin lapsena, vaikka pikkulapsiaikaa ei voi oman muistin varassa tällä lailla analysoidakaan. Voin huoletta jättää lapset isäni huomaan, ja hän myös haluaa auttaa omalta osaltaan lasten hoitamisessa.
Hän on minun oma isini. Kulta ja tärkeä. Läheinen ihminen, jonka apuun voin aina luottaa.
Isänpäiväkortti isilleni.