Loman ihanuus

Pari viikkoa lomaa takana, vajaa pari edessä. Tämä kesä on hellinyt meitä. Vietimme mökillä juhannuksesta alkaen puolitoista viikkoa, eikä yhtään sadepäivää osunut kohdallemme. Järvivesi lämpeni ihanasti pulikoitavaksi, ja löysin itseni lasten kanssa vedestä joka päivä muutamankin kerran. Niin iloista juhannusta ja sen jälkeistä aikaa en muista kokeneeni pitkään aikaan.

Tällaista tyyneyttä Puulavesi on harvoin tarjonnut meille juhannuksen tienoilla.

Olen ehtinyt myös viettää omaa lomaa perheen palattua viikonlopuksi mökille, sillä selkävaivat iskivät viikko sitten. Koska selkäni ei olisi kestänyt automatkaa, mutta leppoisaa kotielämää kylläkin, minulla oli mukavat oltavat myös kotona. Tapasin ystäviä kotonani, muun muassa Rva Kepponen saapui kanssani koruilemaan Mirkan ja jälkikasvun poiketessa myös kahville. Ehdimme siis vaihtaa pitkästä aikaa kuulumisiakin. Kiitos vain, rouvat rakkaat!

Lomasuunnitelmissamme on vielä pieni pyrähdys Viroon (Tallinna ja Pärnu) perheen kesken hiukan kylpylätunnelmaa kokemaan. Lomamme huipentuu kahdenkeskiseen pitkään viikonloppuun 10-vuotishääpäivämme kunniaksi. Emme lähde ulkomaille, mutta suunnitelmissa on silti hotelliöitä lähiseuduilla. Olisipa kiva käydä vaikka parikin kertaa elokuvissa mieheni kanssa. Toiveet ovat siis varsin maltilliset.

Vasemmalla juhannusyön kuu; oikealla perhonen (mikä se onkaan taas?) ja kotipihamme ihanan tuoksuva ruusu 'Louise Bugnet', jonka Mirka toi pari kesää sitten tuliaiseksi.

Minulla on lomaa siis opiskeluistakin, tietoisesti. Vaikka kesäkurssi painaa päälle, päätin, että ansaitsen kyllä muutaman viikon vapaata myös aivoille. Siispä, kun mies lomailee, minäkin lomailen. Kun mies palaa töihin, minä ja tytöt jatkamme kesää, mutta minun on pakko alkaa tehdä kesäkurssin hommia, sillä niitä on vielä paljon. Mutta eiköhän me tytöt jotain mukavaa puuhaa kuitenkin keksitä päiväsaikaan, jotta loma jatkuu vielä pidempään...

Toivotan kaikille juuri sellaista lomaa, mitä koette tarvitsevanne! Oma lomani on ollut tähän mennessä juuri sellainen.

Oppimisesta ja ratkaisukeskeisyydestä

Olen ollut opintiellä tammikuusta alkaen. Takana kaksi läpäistyä psykologian kurssia, tentti suoritettuna kolmannesta - odottelen tuloksia, neljäs kurssi on juuri alkanut ja ratkaisukeskeinen valmentaja -koulutus käynnissä. Aika on vilahtanut hurjaa vauhtia. Enpä olisi uskonutkaan, että niin vauhdikkaasti.

Rakastan opiskelua ihan tosissaan! Voisin olla ikuinen opiskelija, jos se vain taloudellisesti olisi mahdollista. Huippua olisi, että saisi käydä luennoilla, oppia kaikenlaista kiinnostavaa uutta, tavata mielenkiintoisia ihmisiä vielä mielenkiintoisimpine mielipiteineen, ja olla omien aikataulujensa herra (rouva) toki kurssiaikataulujen puitteissa. Kuka suostuisi rahoittamaan tällaisen elämänvalinnan minulle? Anyone?

Tämä opintovaiheeni on elähdyttänyt jymähtänyttä päätäni, luutuneita ajatuksiani ja tuonut pitkään kaipaamaani vapautta sekä myöhäisempiä aamuheräämisiä. Ihan mahtavaa!

Asetin itselleni toiveen muuttua valmentaja-koulutuksen myötä. Nyt tuntuu siltä, että se on hyvinkin mahdollista. Uskon, että minun täytyy muuttua, ottaa ratkaisukeskeisyys omakseni, jotta voin auttaa toisia- ja itseäni. Haluan oppia ajattelemaan toisin. Haluan muuttua.

Ratkaisukeskeisyys on ennen kaikkea ajattelutapa, jota voi soveltaa kaikkeen elämään; ongelmien ratkomisesta lasten kasvatukseen (arvaatte jälkimmäisestä, miksi erityisesti haluaisin oppia ajattelemaan ratkaisukeskeisesti). Ideana on tutkia ensin mahdollista ongelmaa ja miettiä, miten asioiden toivoisi tulevaisuudessa olevan myönteisesti, kannustavasti ja arvostavasti. Ei tutkita, kenen syy on, että tähän on tultu, eikä märehditä sitä kuinka kurjaa on, kun on tämä ongelma. Mietitään vahvuuksia, etsitään voimavaroja, iloitaan pienenpienistä edistysaskeleista.

Minä olen välillä sellainen naputtava akka ja valittava mamma, että ihan kyllästyttää. Siksi haen itselleni uutta tapaa katsoa asioita, koska uskon, että asenne on valinta. Pitää vain tiedostaa väärä asenteensa ja sen jälkeen asialle voi tehdä jotain. Että vika ei ole miehessä, muissa ihmisissä tai aidanseipäissä. Vaikka kuka tekisi mitä, sanoisi mitä, hölmöilisi, loukkaisi, voi itse lopulta valita sen, miten asiaan suhtautua. Ei se tarkoita kuitenkaan, että se olisi helppoa. :)

Ratkaisukeskeisyys on myös menetelmä, jota sovelletaan niin asiakastyössä, koulutus- ja opetustyössä, esimiestyössä, johtamisessa kuin kehittämisessäkin. Opinahjoni Helsingin yliopiston koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenia sanoo menetelmästä näin: "Ratkaisukeskeisen lähestymistavan keskeisimmät teemat ovat voimavarakeskeisyys, asiakaslähtöisyys, arvostava vuorovaikutus, luovuus ja huumori. Ratkaisukeskeisesti ongelmia käsitellään tavalla, jossa keskustelujen ja työskentelyn pääpaino on tulevaisuudessa, tavoitteissa ja ratkaisuissa tai ratkaisuideoissa sekä toivon herättämisessä. Tutkimalla ensin ongelmaa ja miettimällä sitten, miten asioiden toivotaan tulevaisuudessa olevan, luodaan energiaa ja myönteistä intoa löytää konkreettisia ratkaisuvaihtoehtoja."

Näitä asioita parhaillaan opettelen, jonkin ajan päästä valmiina harjoittelemaan valmentamista jo enemmän. Elän jännittäviä ja hektisiä aikoja. Tunnen olevani keskellä elämää muuttavaa prosessia. Ja se on järisyttävä tunne!

Kesän ensimmäinen päivä oli tänään; upean aurinkoinen päivä. Lisää aurinkoisia kesäpäiviä teille kaikille!

Tämän päivän kiitollisuudenaiheeni:

1. Ekaluokkalaisen todistustenjako aamulla: kuinka pieniä, vakavia ja suloisia nuo nyt entiset ekaluokkalaiset olivatkaan odottaessaan ja hakiessaan todistuksia opettajalta. Onpa ihanaa, että sain todistaa tämänkin hetken pikkukoululaiseni elämässä.
2. Meillä oli ihana päivä kylpylässä uiskennellessa ensin perheen kesken, sitten lasten pienten serkkujen ja isänsä seurassa. Todella kivaa!
3. Istuin illalla aurinkopedilläni ja luin lehtiä. Pitkään, ihan rauhassa, enkä miettinyt pyykkejä tai muuta epäoleellista lainkaan. Se oli hyvä tovi.

Äitienpäivän ihanuutta

Minulla oli aivan fantastisen ihana äitienpäivä. Sain herätä Pikkusiskon omatekoiseen lauluun, josta Isosisko jatkoi lausumalla Lintu-nimisen laulun sanat. Silmäniloksi sain juuri kerätyn valkovuokkokimpun ja mieheni kiikutti sänkyyn myös lasillisen vaaleanpunaista samppanjaa mansikan kera, nam. Näitä seurasivat kauniit ja hellyyttävät kortit, useampikin kappale, itsetehty rannekoru, kauniisti maalattu munakenno, joka oli täynnä kauniisti maalattuja kiviä sekä toivomani nudenväriset Wonders-ballerinat. Aamiainen Benedictin munineen, tuorepuristettuine appelsiinimehuineen, jogurtti tuoreine marjoineen sekä suklaakonvehteineen tarjottiin tuttuun tapaan sänkyyn.

Aikamoista muistamista äidille, josta isompi eräänä päivänä sanoi, että välillä tuntuu ihan kuin olisin paha lastenhoitaja, enkä äiti, kun komennan kaikesta. Meillä on ollut viime aikoina aika paljon komentamista ja välillä tuntuu, että on koko ajan jotain naputtamista, etenkin isomman suuntaan.

Lapset livistivät ulos aamupalan jälkeen, joten meillä oli jopa kahdenkeskistä aikaa mieheni kanssa - harvinaisuus tässä huushollissa. Ennen lounasta ehdin käydä pienemmän kanssa vielä pyörälenkillä leikkipuistossa.

Äitienpäivälounas tarjottiin yllättävän kodikkaassa ja mukavassa paikassa silti tyylistä tinkimättä. Kattaus oli kauniin yksinkertainen, mutta toki kankaiset lautasliinat kertoivat paikan tasosta. Mieheni oli valinnut yllätysmenuni ja täytyy sanoa, että loistovalinta. Alkuruoaksi pöytään tuotiin kevyt melonikinkkusalaatti yrttivinaigretellä. Todella herkullista oli.

Melonikinkkusalaatti: rapeaksi paahdettua kinkkua, cantaloupemelonia, kurkkua, viinirypäleitä, paahdettuja pinjansiemeniä, salaattia ja yrttivinaigretteä.

Pääruokana oli pestokuharulla perunan ja kasvisten kera. Nappiosuma sekin; pidän paljon valkoisesta kalasta, pestosta, lämpimistä kasviksista ja perunastakin. ;)

Pestokuharulla, perunaa ja lämpimiä kasviksia.

Tässä vaiheessa oli massu jo sopivasti pullollaan, vaikka annokset olivat näyttäneet melko pieniltä. Sitten oli jälkiruoan vuoro.

Suklaafondant, tuoreita vadelmia sekä vanhanajan vaniljajäätelöä.

Suklaafondant vanhan ajan vaniljajäätelön kera suli suuhun. Aah.

Tässä vaiheessa lienee aiheellista mainita, että olimme syömässä Château Arkitaivaassa. Mieheni toimi chefinä ja tarjoilijana, ja teki elämänsä ensimmäisen kerran suklaafondanttia! Aika kokki minulla täällä. Eikä minun tarvinnut puunata itseäni yhtään, vaan sain istua pöytään sellaisena kuin olin. :) Juuri sellainen äitienpäivälounas, jota toivoin!

Loppupäivänä sain lukea kirjaa rauhassa aivan niin pitkään kuin halusin lasten kirmatessa pihalla. Samppanjaa siemailin lasin silloin, lasin tällöin koko pitkän päivän. Vielä sitä on reilun lasillisen verran jäljellä - sen aion nauttia sitten, kun pikkuipanat ovat nukkumassa.

Päivän juomana äidillä vaaleanpunainen samppanja.

Toivottavasti kaikilla äideillä oli ikimuistettava päivä, jonka muiston voimalla jaksaa ne loput 364 päivää vuodesta riippumatta mitä tulee vastaan...

Ihanaa äitienpäivän iltaa!

Edit: Unohdin jo heti lupaamani kiitollisuudenaiheet. Tänään olen kiitollinen näistä:

• Huomaavaisesta ja kekseliäästä miehestäni, joka tietää, miten minua hemmotellaan.
• Suloisista lapsistani, joita rakastan yli kaiken, ja jotka antavat minulle päivittäin rakkauden lisäksi paljon mietittävää itseni kehittämisen saralla.
• Samppanjasta. Onpa kiva, että munkki Dom Perignonille kävi viininteossa pieni vahinko ja hän keksi tämän jalon juoman.

  

Kiitollisuusharjoituksia

Olen tässä viime aikoina toistanut itseäni täällä blogissa nykyarkeni sotkuista ja tekemättömistä töistä, paineesta opiskelujen onnistumisen suhteen sekä ennen kaikkea ajankäytöstäni. Huomaan, että nämä asiat ovat mielessäni jatkuvasti. Haluaisin kuitenkin muuttaa suuntaa. Siispä päätin ottaa aiheekseni kiitollisuuden, jota olen miettinyt viime aikoina hiukan enemmän.

Olen laskenut kiitollisuuteni aiheita ennenkin. On monta isoa asiaa, joista olen ollut kiitollinen jo pitkään, mutta arjen jaloissa, juuri jollain tietyllä hetkellä, ei aina pysty näkemään vaikkapa omia lapsiaan ainoastaan kiitollisin silmin. Esimerkiksi hetkellä, jolloin karjuu samaisille lapsille pää punaisena, kun eivät peijakkaat ole totelleet sen seitsemää nättiä tai vähän tiukempaa pyyntöä ja jatkavat vaan toimiaan, vaikka se juuri on kielletty hyvinkin selväsanaisesti, on vaikea pysähtyä miettimään kuinka ihanaa on, että ylipäänsä on lapset. Myöhemmin tilanteen lauettua se jo onnistuu paremmin, mutta minä ainakaan en arkipäivässä pysty koko ajan muistamaan näitä kaikkein isoimpia onnen ja kiitollisuuden aiheita. Sen sijaan voi katseen kohdistaa ruohonjuuritasolle, yksittäisiin hyviin hetkiin ja pieniin asioihin, joista on voi olla kiitollinen. Niistä koostuu onni.

Otin maaliskuussa perheelle käyttöön purkin, joka on tarkoitus täyttää pienillä lappusilla. Lappuihin voimme kirjoittaa pieniä ja isoja ilonaiheita, onnenhetkiä arkipäivässämme. Vuoden lopussa tyhjennämme purkin ja luemme yhdessä kuinka paljon onnea ja iloa vuosi meille toi. Purkki on ollut sivupöydällä jonkin aikaa, ja huomaan, ettemme ole muistaneet sitä täyttää. Siirrän sen nyt näkösämmälle, jotta ilomme tulevat dokumentoitua paremmin!

Yritän myös pitää mielessä ajatuksen päivän hyvästä työstä. Jos onnistuisin joka päivä tekemään jotain pientä, joka auttaa jotakuta muuta, hyvä lähtisi kiertämään. Tänään autossa kuuntelin radio Aaltoa, jossa juontaja puhui juuri siitä. Hänen ystävänsä oli ollut ruokakaupan kassalla, ostokset suurin piirtein 50 euroa, kun hän huomasi, että pankkikortti oli jäänyt toisen takin taskuun. Taaempaa kassajonosta tuli esiin vanhempi mies, joka sanoi, että nämä ostokset laitetaan nyt hänen piikkiinsä. Juontajan ystävä oli aivan äimänkäkenä ja kiitollisena todella yllättävästä avuntarjouksesta luvaten vuolaasti maksaa kaiken takaisin ja antaen henkilöllisyystietonsa sun muut miehelle. Mies oli vastannut, että hänen elämänsä onnistuminen ei riipu tuosta viisikymppisestä tai sen takaisin saamisesta, vaikka mukavaahan se tietysti on, jos niin käy. Tärkeintä hänelle oli, että hän pystyi tuossa tilanteessa auttamaan, laittamaan hyvän kiertämään.

Siinä onkin vallan paljon miettimistä tämän herrasmiehen esimerkissä.

Aion kokeilla myös monissa lehdissäkin mainittua kiitollisuusharjoitusta miettimällä joka ilta (tai päivä) kolme asiaa, joista olen kiitollinen. Niinä kertoina, kun kirjoitan blogijutun, yritän muistaa laittaa loppuun sen päivän kiitollisuuden aiheet, jotta muistaisin ne myöhemminkin.

Tänään olen kiitollinen näistä:

• Ajaessani takapihamme ohi kaupasta tullessani omat tyttöseni vilkuttivat iloisesti suloiset naamat leveässä hymyssä aurinkolasit kasvoillaan. Aloin hymyillä onnellisena siitä, että minulla on niin suloiset ja rakkaat lapset, jotka olivat hurjan iloisia siitä, että äiti tuli kotiin.
• Onpa mahtavaa, että voin nähdä kevään vihreän. Sen toiveikkaampaa ja elämäniloisempaa väriä ei ole kuin vasta puhjenneiden pienen pienten lehtien väri auringon paistaessa niihin.
• Kyllä maistui jonkinmoisen puuhapäivän jälkeen iltapäivällä hyvältä kupponen cappuccinoa sokerilla ja kaneliripauksella naistenlehden kera nautittuna terassin sohvalla auringonpaisteessa. Onnellinen päivä.

 

Mitä kuuluu aikalisälleni

Kuten uskollisimmat blogiystäväni tietävät, jätin työni IT-alalla viime joulun alla vapaaehtoisesti, otin eropaketin, jonka turvin lähdin opiskelemaan uutta tämän vuoden ajan. Tähtäimessäni on psykologian perusopinnot sekä ratkaisukeskeisen valmentajan pätevyys. Psykologiasta haluan suorittaa perusopinnot 25 op eräänlaisena teoriapohjana valmennustyölle, mutta opinnoista on hyötyä missä tahansa ihmisläheisessä ammatissa, ja henkilökohtaisessa elämässäkin. Valmentajakoulutuksesta toivon saavani käytännön taitoja kyseisen ammatin harjoittamiseen ja tietenkin pätevyyden.

 Melkein viisi kuukautta on kulunut viimeisestä työpäivästäni, yllättävästikin. Aika on hurahtanut hurjaa vauhtia, vaikka talvi tuntui pitkältä. Tähän mennessä olen suorittanut loppuun asti persoonallisuuspsykologian kurssin. Psykologisen tutkimuksen kurssi on loppusuoralla; kliinisen psykologian kurssi parhaillaan menossa. Ratkaisukeskeinen valmentaja -koulutus Helsingin yliopiston Palmenia-täydennyskoulutuskeskuksessa alkoi viime kuussa parilla lähiopetuspäivällä jatkuen loppukuusta parilla lisää. Koulutus jatkuu ensi vuoden kesäkuuhun asti. Toukokuun lopussa aloitan kesän yli kestävän verkkokurssin kehityspsykologiasta, ja näillä näkymin syyskuussa vihon viimeisen perusopintokurssin neuro- ja kognitiivisesta psykologiasta.

Olen ollut älyttömän innostunut oppimaan uutta, vaika opiskelu on väsyttävääkin. Olen saanut mahtavia muistumia siitä, millaista on uppoutua kirjoihin, tehdä kirjallisia töitä ja keskittyä tiukasti asiaan. Olen aina tykännyt opiskella. Mutta on se raskastakin. Etenkin tentteihin lukeminen on työlästä ja aikaavievää. Tenttikirjoja ei ole kovin helppo saada, sillä kurssikirjoissa on yleensä pitkät jonot. Parhaillaan jännään, ehdinkö saada ajoissa sen oleellisemman kirjan loppukuun tenttiin, sillä aikaa ei ole paljon.

Ajankäytöllisesti minulla on ollut yllättäviä haasteita. Luulin, että jäätyäni töistä pois minulla olisi kaikki maailman aika ja energia käytettävissä opiskeluun, kodinhoitoon, lasten kanssa olemiseen ja kodin sekasotkujen siivoamiseen. Olin väärässä; ei minulla ole. Omaa aikaa yksin kotona minulla on maanantaista torstaihin, sillä Pikkusiskolla on vapaapäivä kanssani perjantaisin. Isosisko lähtee kouluun pääsääntöisesti yhdeksään tai kymmeneen, jolloin myös vien Pikkusiskon päiväkotiin. Kolmelta tulee koululainen kotiin ja samaan aikaan haen päiväkotilaisen (en pysty kuitenkaan enää opiskelemaan, kun toinen lapsista on kotona).

Toisin sanoen, opiskeluaikaa minulla on keskimäärin klo 10-15 välillä neljänä päivänä viikossa. Siihen sisältyy tietenkin lounas sekä itsensä kuntoon laittaminen, mikäli iltapäivällä on lähtö luennoille tai muuten ihmisten ilmoille. Koska lasten aamutoimet jotenkin siirtyivät kokonaan minulle kotiin jäätyäni, olen usein myös henkisesti hetkellisesti täysin poikki palattuani yksin kotiin. Lapsilla on jotenkin hirmuisen rasittava vaihe menossa. Kaikesta saa sanoa kymmenen kertaa vähintään, eikä mitään tapahdu ennen kuin karjaisee. Toivon, että nyt muutamana aamuna kokemamme tiiviimpi tahti aamutoimissa sekä vähempi komentaminen muuttuu vakioksi mahdollisimman pian. Pyysin myös miestäni osallistumaan useammin nuoremman päiväkotiin viemiseen, jotta pystyisin orientoitumaan opiskelupäivään jo aamupalalta, kun ei tarvitse poistua kotoa välillä (eikä menettää hermoja niin usein). Usein keittiössä odottaa myös tyhjentämistä odottava tiskikone, tiskipöytä täynnä likaisia astioita ja pyykkikorit pullollaan puhumattakaan kausikohtaisesta vaatteiden ja kenkien vaihdosta. Näihin saa sitten aikaa kulumaan, vaikkei mitään muuta varsinaista siivoamista tai järjestelyä tekisikään.

Se, mikä yllätti opiskeluihin uppoutumisessa, on se, että se vaatii niin paljon keskittymistä, etten heti pystykään paahtamaan täysillä jäätyäni yksin kotiin. Toisin sanoen ne viisi vapaatuntia päivällä ei ole millään muotoa kokonaan tehokasta opintoaikaa. Tietoisesti hiljensin joulukuussa tahtia muutenkin, sillä olin melko uuvuksissa yli vuoden kestäneen rasittavan työtilanteen takia, mutta mieleni ei ole rauhoittuut. On edelleen liikaa tehtävää, tekemättä jättämisiä ja opeteltavaa. Koska vietän niin paljon enemmän aikaa nykyään kotona, sotkut ja epäjärjestys häiritsevät todella paljon enemmän kuin ennen. Tuntuu, että tekemättömien töiden määrä on triplaantunut jäätyäni kotiin. On totta, että niitä on enemmän kuin ennen, juuri siksi, että olen se enemmän kotona oleva aikuinen, mutta osa niistä myös riivaa minua enemmän juuri tuosta mainitusta syystä.

Olenkin päättänyt rajoittaa kotihommien tekemistä opiskeluajallani, ja jättää ne reilusti aikaan, jolloin lapset ovat kotona. Muuten ei aikani riitä kaikkeen opiskeluun. Haluaisin nimittäin suorittaa opinnot paremmin kuin rimaa hipoen, ja todellakin oppia ja sisäistää asiat. Tuo valmentajakoulutus on minulle erityisen tärkeä, ei vain siksi, että haaveilen ratkaisukeskeisestä valmentamisesta ammattia, mutta myös itseni takia. Haluan muuttua, kehittyä ihmisenä, ja uskon, että vasta käytyäni itse muutosprosessin läpi, voin todella sisäistää ratkaisukeskeisyyden, ja auttaa ihmisiä löytämään vastauksia kysymyksiinsä.

Sen lisäksi pitää ryhtyä taas vaalimaan omaa vapaa-aikaa ja harrastuksia, jotka ovat jääneet täysin hunningolle. Perheaikaa sekä aikaa lasten kanssa minulla on nyt riittävästi, mutta omaa aikaa ei. Ja kaipa parisuhteellekin pitäisi jyvittää jotain...

Kaiken kaikkiaan, vaikka välillä olen väsynyt ja kypsä tähän opiskelija-kodinhoitaja-lastenhoitajayhdistelmään, en ole hetkeäkään katunut päätöstäni jättää työni ja heittäytyä uuteen. Mutta tällä hetkellä tuntuu hieman väsyneeltä. Samaa ovat maininneet jutuissaan muutamat blogiystävät, joten onkohan tässä jotain yleistä "väsyä" ilmassa?