Näkökulmaa vaihtaen paremmaksi äidiksi?

Onko teistä ihminen lähtökohtaisesti hyvä vai paha? Tätä olen joskus miettinyt, ja tullut siihen tulokseen, että minulle ihmiset ovat aina oletusarvoisesti hyviä, tarkoittavat hyvää, kunnes toisin todistetaan.

Olen kyllä tavannut toisenkin vinkkelin kannattajia. Heihin törmätessäni väistämättä olen miettinyt, mitä kokemuksia kanssaolijoista on ihmisellä, joka täysin vieraan ihmisen tavatessaan ensimmäisenä lataa kaikkeen tämän sanomiseen kielteisen viban. Varmaan taustalta löytyy ikäviä muistoja ja lapsuuden ajan traumoja, luulisin. Se on melkoisen surullista.

En tunnustaudu optimistiksi, vaikka minulle usein tapahtuu hyviä asioita ja olen pääosan ajasta onnellinen. Tiedän valittavani usein pikkuasioista, ja ponnarini tuntuu välillä olevan kireällä turhan pienten ärsytysten vuoksi. Silti uuden ihmisen tavatessani perusajatukseni on, että kuinkahan kiva tämä tyyppi on. Ainakin siihen asti, kun tyyppi avaa suunsa, heh. Silti yleensä aina yllätyn iloisesti!

Valmentajaopinnoissani olen "valaistunut" asiasta Hyvän Alkuperäisen Tarkoituksen Tutkiminen (HATTU). Kuvitellaan tilanne työyhteisössä, jossa on se yksi tyly vastarannankiiski, joka aina syöksyy suoraan (työ)asiaan, eikä viitsi edes tervehtiä ketään. Työkaverit eivät viitsi pyytää mukaan yhteiselle kahvitauolle, tai aremmat jopa hiukan pelkäävät tuota kritiikkiä latelevaa epäystävällistä kollegaa. Asiasta ei edes uskalleta konfliktin pelossa puhua kyseisen työkaverin kanssa.

Useimmat ihmiset pitävät itseään hyvinä ja toimintatapojaan tarkoituksenmukaisina. Harva tunnustautuu ilkeäksi tai sosiaalisesti surkeaksi. Otetaanpa siis HATTU päähän ja tarkastellaan tylyn kollegan motiiveja käytökseensä. Entäpä, jos kyseinen kollega pitääkin itseään tehokkaana työntekijänä, jolla ei ole aikaa tuhlattavaksi lörpöttelyyn kahvitauoilla, saati sitten käytäväkeskusteluihin. Jospa kollegan käsitys hyvästä työntekijästä tarkoittaa täydellistä keskittymistä työhön. Ehkä hän jo tullessaan aamulla töihin on uppoutunut mielessään päivän työlistaan, eikä siksi huomaa tervehtiä työkavereitaan. Jospa hän kantaa huolta työnantajan toiminnasta myös oman vastuualueensa ulkopuolella, ja tuo sen ilmi punniten tarkasti uusien ehdotusten kaikkia puolia, myös niiden heikkouksia. Kun muut listaavat ne hyvät puolet, hän tuo esille ne kohdat, joissa voi mennä pieleen. Tärkeätä arviointia ennen lopullisia päätöksiä, vai mitä?

Tuntuuko, että tuota ikävää käytöstä voisi olla yhtään helpompi sietää tällaisen pohdiskelun kautta? Itse huomaan ajattelevani tuota keksittyä kollegaa jo ymmärtäväisemmin, kun keksin, mikä hyvä alkuperäinen tarkoitus hänellä voi olla, vaikka sen ilmentymä näyttääkin täysin vastakkaiselta.

Usein hyvän alkuperäisen tarkoituksen tutkiminen tuo uutta perspektiiviä omaan kykyyn tarkastella päällisin puolin hankalalta vaikuttavan ihmisen motiiveja. Se puolestaan voi auttaa suhtautumaan myönteisemmin asioihin, joihin ei voi itse vaikuttaa.

Siispä minua ottaa erityisesti pannuun ne kerrat, kun en millään pysty näkemään tuota takuulla olemassa olevaa hyvää alkuperäistä tarkoitusta omien lasteni kohdalla! Tunnen oloni niin vajavaiseksi äitinä, kun näen nyt tuon tylyn, mutta olemattoman kollegan jo paremmassa valossa, mutta välillä, kun lapset ovat tehneet jotain, mikä minua suututtaa, eivät pahuuttaan lainkaan, vaan siksi, että ovat lapsia, enkä minä siinä akuutissa tilanteessa pysty ottamaan rauhallisesti vaan pauhaan kiukkuisena, kuinka niin ja näin ei pidä mennä tekemään.

Kuitenkin rauhassa tässä istuskellessani, ja ylipäänsä 90% ajasta, näen ihanien ipanoideni hyvät puolet ja tarkoitukset aivan selvästi. Ja jos tarkastelen jotain tapauksia, jotka minua ovat suututtaneet, ne ovat usein johtuneet vain lapsille tyypillisestä egosentrisyydestä, eli kyvyttömyydestä ajatella asioita muiden vinkkelistä. Se ei ole lasten heikkous, vaan heidän ominaisuutensa. He vasta opettelevat. Lapset ovat suoraviivaisia; kun he näkevät jotain, minkä haluavat, ja etenkin, jos jollain toisella sellaista jo on, he etsivät tiensä sitä kohti riippumatta siitä, onko kyseinen asia heidän tai saako siihen koskea. Samoin, jos he eivät tee pyytämääni asiaa, se johtuu usein siitä, että heillä itsellään on kirkas kuva mielessä siitä, mitä siinä tilanteessa on paljon parempi tehdä (jatkaa kivaa leikkiä lelujen korjaamisen sijaan; käpertyä makaamaan kylppärin lattialle iltatoimien sijaan, koska väsyttää). Jopa isomman lapsen "mitä väliä" -asenteen viljely kuuluu asiaan. Huoh.

Ja jotta huono äitiyteni kruunataan, ripittämiseni jälkeen tulee lapsi pyytämään anteeksi kaikkea, mitä on tehnyt väärin (ei juuri mitään, eikä etenkään mitään erityisen vakavaa - tietenkään), kokee, että koko päivä on mennyt väärin tehdessä, vaikka kyseessä oli vain viimeisin vartti; ja keksii siskon kanssa yllätyksen (tekevät yhdessä "salassa" kaikki iltatoimet ja päästävät minut huoneisiinsa vasta, kun ovat siellä yöpuvuissa sängyissä), jotta äidille tulisi parempi mieli. Nyyh.

Onneksi siinä vaiheessa olen päässyt yli harmistuksestani, eikä minulle tuota mitään vaikeutta kehua maasta taivaaseen, miten ihana yllätys oli; halia ja helliä tyttösiä; ja kertoa heille, miten ihania he ovat, ja miten paljon heitä rakastankaan, ja miten he osaavat kyllä ihan mitä vaan, kun toimivat yhteistyössä toisiaan auttaen. Pelkään, ettei se riitä alkuunkaan kompensaatioksi.

Ponnisteluni paremmaksi äidiksi kasvamisen toivossa siis jatkuvat. Tällä hetkellä luen erittäin mielenkiintoista ja ajatuksia antavaa kirjaa Näkökulman vaihtamisen taito (Antti S. Mattila), joka on oheiskirjallisuutta koulutuksessani. Siitä toivon tarttuvan toista näkökulmaa itseeni pysyvästi. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, jotka kaipailevat parempaa kykyä kolikon kääntöpuolen näkemiseen.