Mikä siinä on, kun ei halua näyttää nenäänsä ulkoilmassa

Sitä vain poikkesin tänne kirjaamaan, että mikä ihme siinä on, etten saa itseäni ulos mitenkään reippailemaan. Kuukausi sitten vielä kävin hiihtämässä ja muutaman viikon olin niin tukkoinen ja edelleen olen (allergisen nuhan ja poskiontelontulehduksen takia), että tiiviisti vain istun kotona. Hädin tuskin käyn postilaatikolla. Ei yhtään huvita lähteä pidemmälle.

Teen työt etänä, käyn välillä kaupassa tai apteekissa, mutta liikkumaan en lähde. Sentään sunnuntai-iltaisin osallistun puolentoista tunnin yin-joogaan, mutta muuten kökötän kotona. Lumitöitä olen tehnyt välillä, tosin viime aikojen tukkoisen ja flunssaisen olon takia en. Koronaa meillä ei vielä ole ollut, testattu on vuorotellen kaikkia jokaisen pikkuniistämisen tai yskäisyn tullen.

Kun lähdestyy viittäkymppiä alkaa huomata, että liikkua pitäisi ihan vain sen takia, että säilyisi terveempänä. Hui hai liikunta laihtumisen tai muun merkeissä. Pudotin painoa viime syksynä reilu 5 kg, mikä riittää terveeksi painonpudotukseksi, mutta heti, kun työkuviot alkoivat olla tiivit, romukoppaan jäi normaalielämään sopimaton ateriatyyli, koska en jaksanut olla koko ajan tekemässä ruokaa, eri ruokaa kuin vaikka mitä lapset syövät. Painotus oli siis hyvissä hiilareissa, proteiinissa ja rasvassa, en syönyt perunaa, pastaa, enkä muutakaan sellaista, mitä perheen ruoissa aina yleensä on.

Kai sitä voisi niitä kasvislisukkeita yrittää tehdä, mutta ruoanlaitto on ollut aina itselleni enemmän tai vähemmän vastenmielistä, että jos joutuu tekemään ruokaa, mikä ei uppoa nuorisoon (mies kyllä syö ihan mitä vain teen, kun joskus teen), ei kovin kauaa huvita.

No, siitä syksyisestä painonpudotuksesta on enää neljä kiloa poissa - karkki- ja suklaavierotukseni ei onnistunut, ikävä kyllä. Se on se elämäni angsti, että olen niitä tyyppejä, jotka hyvin nuorena ovat koukuttuneet sokeriin enemmän tai vähemmän, ja yrittänyt pyristellä siitä eroon aina välillä. Nyt en kyllä edes pyristele.

Mutta siis tuo sokerikoukku ei ollut tämän postaukseni harmitus, vaan se, että olen niin täydellisen tyytyväinen kotona sisällä. Ja samaan aikaan tiedän, että vaikkei mitään hikiliikuntaakaan harrastaisi, pelkkä ulkoilmassa rauhassa tepastelu tekee hyvää sekä mielelle että keholle. Ja kun siellä ulkona on niin kaunistakin tuon valkoisen peitteen kanssa.

Voisi sanoa, että koronarajoitukset sopivat minulle. Paljon tylsääkin siitä toki on seurannut, sielu näivettyy, kun ei koskaan pääse edes leffaan tai johonkin näyttelyyn - ei sillä, että aiemminkaan kovin usein olisin käynyt, mutta kun nyt ei ole vuoteen käynyt missään. Enemmän huolissani olen lapsista ja nuorista, joille tulee pitkää taukoa harrastuksista ja virkistyksistä, ja pelkään, että he tottuvat sisällä makailuun, kun ei oikein pääse mihinkään. Heillä kuitenkin parhaillaan muotoutuu aikuiselämään asti kantavia tottumuksia liikunnan ja muun harrastamisen kautta. Jotkut lapset eivät oikein edes muista, mitä tekivät ennen koronaa. Se on minusta surullista.

Tällaista tajunnanvirtaa tänään.