Korupiristysruiske itselleni

Tässä on mennyt mietinnät niin syvällisiksi, että ehdottomasti tarvitsen korupiristystä tähän väliin. Tein tuossa pari päivää sitten jopa ensimmäisen korun sitten marraskuun. Siitä tuli nimeltään Comme des eméraudes au glacier, mikä tarkoittaa "Kuin smaragdit jäätiköllä", vaikka pitkulaiset lasihelmet, joita käytin, ovat turkooseja! Tietyssä valossa koru on tosiaan täynnä vihreää höystettynä hopealla ja kirkkailla foliolasisydämillä (niistä tuo jäätikkö).

Ikävä kyllä korun kuvaamiseen saattaa mennä vielä hetki, joten mennee vielä pidempi hetki ennen kuin saan sen tänne näytille. Ajattelin tehdä sille vielä kaveriksi rannekorunkin, ja jos oikein innostun, niin ehkä korviksetkin.

Mutta, siis piristääkseni itseäni, katselin korujani ja mietin, että nyt tarvitaan keveyttä ja heleyttä vanhempien korujen edustajaksi tänään. Siispä tässä tulee ensimmäinen makeanvedenhelmistä tekemäni kaula- ja rannekoru. Olen kyllä miettinyt korun purkamista, sillä jotenkin en onnistu tykästymään tuohon hopeoituun aaltoputkihelmeen. Pidin koruja alussa jonkun verran, mutta nyt ne ovat jääneet muiden, itseä enemmän miellyttävien korujen, jalkoihin.

Kaula- ja rannekoru (43 cm ja 18 cm) Helmeilevän herkkä.

Makeanvedenhelmiä kahta kokoa, hopeoituja putki- ja muita helmiä. Hopeoidut korunosat.

No, vastapainoksi pitää tietenkin laittaa tämänhetkinen lempikorusettini, josta pidän kovasti, vaikken osaa sanoa, miksi. Se ei ole mikään erikoinen, mutta ehkä se täyttää hyvin arkikorutarpeeni, kun harvemmin käyn kuitenkin viihteellä. Toki korun viesti "Imagine" on viesti itselleni, että kannattaa unelmoida ja kuvitella, koska joskus unelmatkin toteutuvat.

Kaula- ja rannekorut (41,5-46,5 cm ja 19 cm) sekä korvakorut Kaunis arki - lila sarja.

Violetteja makeanvedenhelmiä, vaalea ametisti ja burgundisävyisiä Swarovski-biconeja,

siemenhelmiä, viininpunaisia pieniä lasihelmiä puretusta korustani, rannekorussa magneettilukko ja varmuusketju, kaikki korunosat hopeoitu.

Korussa lyhyt ketju pidennysvaraksi.

Viilattavaa vuodelle 2010 - Osa 2

Kehotukset vuodelle 2010 jatkuvat. Tällä kertaa viilausta tarvitsisi sisäinen minäni.

2. Pidä parempaa huolta sisäisestä minästäsi.
Tämä kehotus liittyy tunnesyömiseen ja itsensä hyväksymiseen. Koska aikuisiällä tavakseni on hiipinyt herkuttelu, kun minulla on tylsää, kun olen kiukkuinen, kun olen apea, kun haluan keskellä päivää jotakin aivan omaa, jota en jaa lasten kanssa, kun haluan palkita itseäni henkisesti väsyttävän päivän jälkeen ja niin edelleen, se on erityisesti ongelma yhdistettynä kotiäitiyteen. Missään ei ole helpompaa herkutella itsensä hyllyväksi kuin kotona lasten kanssa ollessa!

Töissä ollessani minulla oli 1,5 litran vesikannu työpöydällä ja pidin huolta, että se oli tyhjä kotiin lähtiessä. Join töissä usein vihreää teetä ilman makeutusta, ja se oli ihanaa. Nyt minulla on se huono karma teekupposten kanssa, joten en enää viitsi nähdä vaivaa niiden tekemisessä, kun joudun kuitenkin ne kippaamaan viileänä tai kylmänä. Töissä ollessani myös kävin useimmiten syömässä ruokalassa, jossa oli pilvin pimein jonkun muun pilkkomia salaattitarpeita, aina jotakin keittoa, aina useampi ruokalaji ylipäänsä ja ruokarauha niiden nauttimiseen. Päivän lounasruokailu oli siis huomattavasti mukavampi kuin täällä kotona. Eikä tullut napsittua suklaata pitkin päivää, kun oli paljon töitä tehtävänä!

Tuollaisten käytännön asioiden lisäksi lohtusyömiseeni vaikuttaa myös se, että niin kivaa kuin minulla täällä kotona lasten kanssa useimmiten on, kyllä se on henkisesti hieman väsyttävää olla aamusta iltaan käytettävissä, omat tarpeet taustalle työnnettynä, ja lähinnä siinä äidin roolissa. Niin kauan kuin en käy töissä, yksi minäni puoli, se nainen, alainen, kollega, on talviunessa. Yksi rooleistani on siis minimoitu toisen roolin hyväksi. Olen sen hyväksynyt, sillä tämä kotonaolo on tärkeä valintani ja seison täysin sen takana. Sillä vain on omat varjopuolensa, kuten kaikilla asioilla tuppaa olemaan.

Tuon yhden roolin poissaollessa uskon, että siksi nämä pienet omat jutut, kuten korujen teko ja blogin pito ovat niin tärkeitä henkireikiäni, joiden avulla voin toteuttaa itseäni täysin omana itsenäni, enkä pelkästään äidin roolin kautta. Tilanteeni on kuitenkin väliaikainen, enkä ole hädissäni - vielä.

Toki tapa reagoida syömällä erilaisten tunteiden ottaessa vallan on ollut minussa jo ennen lapsiakin, mutta se ei ollut niin ongelmallista - kilotkin pysyivät jotenkuten kurissa. Pohjimmiltaan on kuitenkin kyse itsensä hyväksymisestä tai siis sen puutteesta, täydellisyydentavoittelusta ja epäonnistumisesta olla täydellinen, elämän suorittamisesta, eikä sen elämisestä... Pienimuotoisen työuupumuksen aikana opin kyllä hetkeen pysähtymisestä paljon enemmän.

Talvella 2004 ollessani viiden viikon sairauslomalla sain lääkäriltä ohjeen käydä joka päivä hiukan kävelyllä, ei muuta. Rajoituksena oli myös, että jos pitää siivota kaappeja, korkeintaan yksi kaappi per päivä. En tosin jaksanut siivota mitään. Kävin sitten kävelyllä melkein päivittäin, enkä millään hikilenkillä vaan tepastellen meren rantaa pitkin. Eräänä päivänä palasin lenkiltä ja kävelin silloisen kotimme parkkipaikan läpi. Oli upea talvipäivä; aurinko paistoi siniseltä taivaalta, lumi narskui kenkien alla ja vaimensi ympäröivät äänet mukavasti. Juuri silloin, sillä hetkellä täytyin onnesta; oikein tulvahdin täyteen onnea. Suupielet kääntyivät hymyyn, kun pysähdyin hetkeksi siihen parkkipaikalle ennen kuin jatkoin matkaa kotiin. Se hetki jäi mieleeni ja muistan sen elävästi vieläkin. Siihen on helppo myös palata vaikkapa rentoutuksissa (joita en ole tehnyt muutamaan vuoteen ollenkaan), kun pitää palata johonkin onnelliseen hetkeen elämässään.

Silloin ymmärsin hetkeen pysähtymisen hienouden. Ja kuinka näitä hetkiä pitää kerätä kuin helmiä helminauhaan tai keksejä kauniiseen lasipurkkiin, jotta niihin voi palata sellaisina päivinä, jolloin suorittaminen jää päälle tai olo on muuten vain surkea. Mutta hetkeen pysähtyminen on taito, jota pitää opetella, sillä muuten hetket vilahtavat ohi jättämättä muistijälkeä sen pidempään.

Samasta asiasta on kirjoittanut blogissaan muun muassa Mirka, jolla on hyvin samankaltaisia ajatuksia ja kokemuksia kuin minulla, sekä hienoja oivalluksia.

Itse olen parantunut hiukan jo tuosta perfektionismista tekemisissäni, mutta oman itseni suhteen olen vielä melko armoton. En ole kovin helppo läheisillenikään, koska vaadin paljon muilta sillä varjolla, että "vaadin vain sitä, mihin itsekin pystyisin". Onhan se täysin epäreilu perustelu, että vaikkapa aviomiehen pitäisi pystyä tekemään tai olemaan jotain vain siksi, että minäkin pystyn. Sillä saralla minulla on vielä paljon oppimista hellittämisestä, itseni ja muiden hyväksymisestä sellaisina kuin me olemme.

Pohjimmiltaan vajavaisen itseanalyysini tuloksena huomaan, etten ole täysin tyytyväinen itseeni sellaisena ihmisenä kuin olen. Silloin ei voi hyväksyä muitakaan, sillä ihminen kuitenkin peilaa itseään aina muiden ihmisten kautta. Olen aina pitänyt itseäni hyvänä ihmisenä, joskus jalona ja jopa avarakatseisena. Kuitenkin nyt vanhemmiten olen saanut enemmän todisteita siitä, että olenkin enemmän pikkusieluinen ja tuomitseva! On hyvin vaikeaa hyväksyä itsessään tällaisia puolia, kun itsellä on aina ollut hiukan ylevämpi kuva omasta minästään. Toki tiedostan omat hyvät puolenikin, mutta perfektionisti ei lepää ennen kuin kaikki on täydellistä. Eikä kukaan voi koskaan olla täydellinen. Taidan olla aika syvällä täydellisyydentavoittelun suossa oman itseni kanssa.

En ole vielä siinä pisteessä, että saisin tällaisia piirteitä kitkettyä itsestäni, sillä vaatisi enemmän aikaa mietiskellä ja tietoisesti muuttaa toiminta- ja reagointitapojani ja sitä myöten ajatteluani kuin mitä minulla tässä elämänvaiheessa itselleni on. Jotenkin tuntuu, että ajatus tai puoli sellaista silloin tällöin ei oikein riitä...

Silti annan itselleni tällaisen kehotuksen, jos se vaikka alitajuisesti alkaisi versoa jotakin enemmän. Uskon, että kaiken tämän tiedostaminen on se ensiaskel kohti muutosta, vaikka muutoksen tie on yleensä pitkä ja kivinen.

Vuoden ensimmäiset korukuvat!

Tässä syvällisempien ajatusten keskellä on hyvä laittaa välillä hiukan kevyempää kampetta ja ehkä jopa silmäniloa. Jatkan marraskuussa valitsemallani linjalla ja julkaisen ensin kuvan keväällä tai kesällä tekemästäni korusta niin kauan kuin niitä riittää, ja sen jälkeen uudemman, syksyn satoa olevan korun kuvan.

Tähän vuoden alkuun valitsen nahkanauhaan pujottelemani kokeilun sarvesta ja luusta tehdyistä helmistä. Helmet olivat mielestäni todella makeita kaikkien puolijalokivien ja makeanvedenhelmien keskellä. Kuvan väritys vaan ei ole kovin onnistunut.

Kaulakoru Alkukantaista.

Uudempaa tuotantoa tänään edustaa koru, joka sopii mihin tahansa aurinkoiseen päivään; myös talviseen.

Kaulakoru Auringonpilkkuja.

Kauniita kullanhohteisia lasikolikoita, makeanvedenhelmiä puretusta korustani,

metallinhohtoisia helmiä Villihelmen kiitospussista, siemenhelmiä, kuparilankaa sekä yksi jaspishelmi.

Halusin kokeilla ensimmäistä kertaa korun yksityiskohtaisempaa esittelyä oheisen patsaan avulla.

Aurinkoisia talvipäiviä toivotellen...

Viilattavaa vuodelle 2010 - Osa 1

En tee mitään lupauksia. Jos joskus olen jotain luvannut itselleni uuden vuoden kunniaksi, ne lupaukset on ennemmin tai myöhemmin rikottu. Turha siis luvata mitään. Sen sijaan teen itselleni kehotuksia. Vaikkapa seuraavanlaisia:

1. Pidä parempaa huolta siitä maallisesta tomumajastasi.
Kun kroppa lähestyy muutaman vuoden päästä neljääkymppiä, on nyt se viimeinen hetki, jolloin "tarttis tehrä jotain", jotta loppuelämästä varmasti tulee riittävän pitkä ja hyvä.

En ole koskaan ollut erityisen urheilullinen, vaikka tuttuja ovat kunto- ja jumppasalit, sauvakävely, ja niin edelleen. Parhaat kicksit olen saanut ratsastamisesta (alle 18-vuotiaana) ja joogasta eri muodoissa (viimeisen 6 vuoden aikana). Tällä hetkellä en harrasta kumpaakaan.

On minulla kyllä kuukausikortti läheiselle kuntoklubille, jossa kävin syksyllä melko säännöllisesti jumpassa ja jopa välillä kuntosalilla (kun sain vihdoin itseäni miellyttävän ohjelman). Mutta hyvään kuntoiluputkeen tuli muutaman viikon tauko minusta riippumattomista syistä, enkä ole saanut polkaistua kuntoklubimopoani vieläkään käyntiin, vaikka mahdollista se olisi ollut jo marraskuun loppupuolelta lähtien.

Tämä kunnosta hermoiluni liittyy siihen, että olen ollut viimeiset reilut neljä vuotta todella väsynyt. Heh, esikoinen täytti juuri neljä vuotta, että kyllähän osa siitä liittyy kahden lapsen vauva-aikoihin, raskausaikaisiin mataliin hemoglobiineihin, taaperoaikoihin, leikki-ikäisaikoihin ym. normaaleihin syihin. Mutta olen fyysisesti huonoimmassa kunnossa kuin ikinä! Enkä kyllä tästä nuorennu, joten siitä tämä jonkinlainen stressi itseni kuntoon saattamisesta.

Myös ruokatottumukseni vaativat remonttia. Koska en saa syömistäni normaaleista aterioista nykyisellään tyydytystä (olen ihminen, joka nauttii syömisestä ja kaipaa makuhermojen hivelyä), haen siihen ylenmääräisestä herkuttelusta kompensaatiota.

Esimerkki omalta kohdaltani:
Ennen lapsia söin lähes joka aamu kaurapuuroa, jonne ripottelin pakastevadelmia, tuiskaisun makeutusjauhetta ja rasvatonta maitoa, ja otin maitohappobakteerini vesilasillisen kanssa. Nyt, teen lapsille kaurapuuron, jonne ripottelen marjoja, luomuomenasosetta tai murskaan hedelmää tai muuta terveellistä ja tarjoilen heille rasvatonta maitoa.

En tietenkään ota itse puuroa, koska joutuisin sen syömään joka kerta kylmänä, mikä olennaisesti pilaa aamupuurosta saatavaa makunystyröiden tyydytystä. Lisäksi siinä aamun vaiheessa valttia on nopeus, joten aamupalani pitää olla helppo ja nopeasti syöty. Siispä laitan itselleni pari Weetabixia, joiden päälle laitan joko itsetehtyä hillloa tai joskus marjoja tai luomuomenasosetta ja rasvatonta maitoa. Tykkään kyllä kovasti marjoista, tuoreista ja pakastetuista, mutta yritän säästellä mm. itse pakastettuja kotimaisia vadelmia lapsille, sillä talviaikaan kaupoista ei tahdo löytää kotimaisia vadelmia millään. Tai ainakaan kohtuuhintaan. Maitohappobakteerini otan mehun kanssa, jotta masu täyttyisi hiukan enemmän.

Haa, jo aamupalasta alkaen on siis reilusti vajetta sekä ruoasta saatavassa tyydytyksen tunteessa että kroppani polttoaineen ravintoarvomielessä! Onko siis ihme, että keittiössä ohimennen nappaan suuhun vaikkapa muutaman irtokarkin tai lasten nukkuessa kiskaisen pullan tai vanukkaan tai mitä vaan makeata meillä sattuu olemaan, kun tuntuu, että nälkäkin tulee niin nopeasti.

Tämän asian taklaamiseen pitää pureutua sekä käytännön tasolla että henkisesti. Siitä pääsenkin seuraavaan kehotukseeni, joka seuraa osassa 2.

Count Your Blessings

Jälleen on vuosi vaihtunut. Minulle kulunut vuosi oli hyvä. Olen siinä onnellisessa asemassa, että kaikki perusasiani ovat kunnossa. On aika laskea onnen aiheet ja tuntea kiitollisuutta:

1. Elämässäni riittää rakkautta ja rakkaita.
Mieheni on upea ja tukee minua kaikessa, mitä teenkin. Sain joululahjaksi häneltä ihanana yllätyksenä muun muassa lähivalokuvauksesta kertovan opaskirjan. Ilmeisesti hän oli kuunnellut, kuinka välillä tuskailen korukuvien ottamisen kanssa... Takana on kymmenen vuotta yhdessä, niistä kuusi naimisissa. Kiitos muru!

Ihanat, pienet tyttömme tuovat naurua ja hekotusta jokaiseen päiväämme ja antavat minun täyttää halin- ja suukotteluntarvettani miltei rajattomasti. Miten sitä voikaan rakastaa lapsiaan niin täydellisesti ja ehdoitta!

2. Olemme toistaiseksi kaikki terveitä rakasta pappaani lukuunottamatta, mutta hänenkin suhteen olemme erittäin toiveikkaita.
Terveys on asia, jonka olemassaoloa ei yleensä huomaa, ennen kuin se on jo katoaa. Itse olen hiukan huolissani omastani, sillä en ole ollut kovin hyvä pitämään huolta maallisesta tomumajastani. Siitä lisää myöhemmin, kun kerron asioista, jotka ovat enemmän tai vähemmän rempallaan ja toivottavat hiukankin parannusta tervetulleeksi vuoden 2010 aikana.

3. Kotimme on juuri meidän mieleemme - lämmin ja kutsuva, jonne läheiset ovat aina tervetulleita. Unelmoimme tilavasta omakotitalosta, mutta juuri nyt en haluaisi asua missään muualla. Näin on hyvä.

4. Viihdyn kotona lasten kanssa todella hyvin.
Olen elämänvaiheessa, jossa lapset vielä tarvitsevat minua paljon; olen ollut kotona jo neljä vuotta. Aika on tosin mennyt todella nopeasti, ja olen kiitollinen, että olen voinut olla kotona näin kauan. Kaikilla sitä mahdollisuutta ei ole. Vaikka välillä nuppi ei meinaa kestää olla jonkun käytettävissä aamusta iltaan, arkemme on 95 %:sti mukavaa.

5. Kun ensi syksynä palaan työelämään, minulla on työpaikka, minne mennä.
En tosin tiedä, mikä toimenkuvani tulee olemaan, sillä aiempi toimenkuvani on poistunut jo ajat sitten ja työnantajakin on fuusioitunut toisen kanssa. Mutta jollakin lailla toivotan tervetulleeksi tämänkin muutoksen. Joskus muutos on jotain, mitä et itse olisi keksinyt edes haluta, vaan se tulee olosuhteiden pakosta. Olen sitä mieltä, että useimmiten muutos on hyvästä. Onko juuri tämä muutos hyvästä, se jää nähtäväksi myöhemmin.

6. Elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista; se on myös samppanjaa ja vaahtokarkkeja.
Tämä on kuitenkin enemmän elämänasenne kuin todellisuutta. Luin jostakin, että onnellisuudesta jopa 50 % olisi geneettistä. Aika hurja väite, jota en kyllä haluaisi täysin uskoa - miten käy niiden, joilla "onnellisuusgeeniä" ei ole?!? Ovatko he enimmillään vain 50 %:sti onnellisia?!?

Tosin minun suvussani sellainen geeni voisi ollakin. Olen aina kokenut olevani syntynyt onnellisten tähtien alla ja jotenkin erityinen, enkä ole perheessäni ainoa. Elämäni lähtökohdat ovat toki kohdallaan, sillä synnyin rakastettuna ja minusta pidettiin hyvää huolta.

Mutta olen aivan tavallinen suomalainen, en siis millään mittapuulla mitattuna mitenkään erikoinen. Eikä minua ole pelkällä ruusunpunalla siunattu; kyllä minullakin on omat vaikeuteni ja menetykseni, eikä kurjuuden kiintiö varmastikaan ole vielä tässä elämässä täynnä. Olen myös melankolinen, enkä pelkää tuntea surun ja apeuden tunteita. Mutta vaikeimpinakin aikoina se elämäni perusvire, joka ihmistä kantaa, on ollut myönteinen, eikä vakaa usko, että kaikki tuppaa järjestymään, ole koskaan kadonnut. Kunpa sen voisi jättää lapsilleen perinnöksi.

Olen paljosta kiitollinen ja silti jää tilaa unelmillekin. Elämä ei ole aina täydellistä, mutta on se pirun hienoa kaikkine nyansseineen.

Onnellista Uutta Vuotta 2010 Kaikille!