Arkitaivaan vuosi 2013

Jostain syystä nyt on tuntunut siltä, että tekee mieli kirjoitella tänne enemmän. Pitkään on ollut tunne, että olisi kiva kirjoittaa, mutten ole saanut aikaiseksi, tai välillä en vain ole jaksanut. Tuntuu edelleen, että irtautuminen tietokoneesta tekee hyvää, enkä siksi vietä niin paljoa aikaa läppäri sylissäni kuin vuoden 2013 alussa kuvittelin viettäväni "vapaavuotenani".

Vaikka tänne jokseenkin harvakseltaan olen välillä kirjoitellut, ja kommenttejakin tulee vähemmän ja vähemmän, jonkinlainen tarve vetää yhteen blogini vuosi 2013 minulla on.

Tammikuu 2013
Aloitin vuoden 2013 pohtimalla millainen olen sekä millainen unelmatyöni voisi olla. Tulostin unelmatyömietteeni juuri ulos, sillä haluan katsoa, olenko edelleen samaa mieltä toiveistani. Työnhakuni nimittäin pitää käynnistää piakkoin...  Olin myös onnellinen. :)

Jatkoin kirjaamalla ajatuksiani lukemisesta ja kirjoista. Lukemieni kirjojen määrä oli kaksinkertaistunut edellisvuodesta, mikä ilahdutti minua suuresti. Kuluneen vuoden aikana määrä jälleen putosi, vaikka olen lukenut vuoden aikana merkittävästi enemmän kuin vuosikausiin. Opiskelujeni yhteydessä olen kahlannut erinäisiä tenttikirjoja enemmän tai vähemmän kattavasti, perehtynyt lukuisiin tieteellisiin artikkeleihin sekä dokumentteihin. Olen saanut ajateltavaakin enemmän kuin vuosiin.

Maaliskuu 2013
Oli tullut hiukan kakkuiltua ja raportti erinäisistä synttärikakuista aloitti maaliskuun (nam). Tapasimme myös Kätevien Emäntien kanssa askartelu- ja korutarvikemessuilla, jonka jälkeen pidimme hauskaa Mirkan luona. Se oli varsin kiva päivä se!

Huhtikuu 2013
Opiskeluja oli takana jo nelisen kuukautta. Osasin arvostaa rauhallisempaa tahtia sekä uuden oppimista. Korttejakin syntyi.

Toukokuu 2013
Kevään tullen, puutarhan herätessä päivitin tänne opiskelutilanteeni ja mietteitäni siitä, miten olin saanut yhdistettyä opiskeluni perhe-elämään. Pohdin sitä, miten olikaan käynyt, että tehokasta opiskeluaikaa olikin paljon vähemmän kuin luulin. Tunsin kuitenkin olevani oikealla tiellä, kuten edelleenkin tunnen.

Kirjoitin myös kiitollisuusharjoituksista ja hyvän kiertoon laittamisesta. Olen tähän mennessä jo unohtanut koko kiitollisuusharjoituksen, joten tämä viime vuoden katsaus on jo nyt ollut erittäin hyödyllinen minulle! Hyvää olen muistanut laittaa kiertoon aina välillä. Siitä tulee hyvä mieli.

Kesäkuu 2013
Ainoa kesäkuun tekstini oli ratkaisukeskeisyydestä, josta olen aika innostunut. Edelleen toivon pääseväni aidosti kiinni omassakin elämässäni ratkaisukeskeisyydestä. Valmentajan roolissa se tulee paljon luontevammin, mikä on tietenkin loistojuttu valmennettavieni kannalta. Kun vain vielä arkipäivän tilanteissa muistaisi asennoitua toisin.

Heinäkuu 2013
Lomalla oli ihanaa. Vietimme mieheni kanssa 10-vuotishääpäiväämme muutaman päivän kahden ihan pääkaupunkiseudulla. Teki kyllä hyvää parisuhteelle. Kysyntää kahdenkeskiselle ajalla on roimasti edelleen... Tein pihkavoidetta mummoni ohjeella. Palasin myös blogini juurille postaamalla tekemistäni koruista. Tämä oli hyvä kuukausi.

Elokuu 2013
En kyennyt kirjoittamaan kuin yhden jutun. Kuun alussa rakas isoäitini poistui keskuudestamme yllättäen. Samaan aikaan piti kirjoittaa kehityspsykologian kurssin kahta esseetä, arvioida toisten vastaavia sekä lomien jälkeen polkaista taas käyntiin valmentajaopinnot intensiivisten lähipäivien merkeissä. Oli myös iloisia tapahtumia, kuten serkkuni häät ja kummitytön synttärit. Syyskuisessa postauksessa kirjasinkin enemmän elo-syyskuun tapahtumia. Raskas, sellainen henkinen vuoristorata -tyyppinen kuukausi.

Syyskuu 2013
Päällimmäisenä syksyn ensimmäisestä kuukaudesta jäi mieleen olkapääleikkaukseni, joka tehtiin mummoni uurnanlaskua seuraavana päivänä. Toipumisaika oli melko pitkä, eivätkä liikeradat ole vieläkään palautuneet. Olin aika avuton, vaikka onneksi se oli vasen käsi, joka oli kelvoton.

Löysin kuitenkin elämän pieniä iloja listaavan nettisaitin, ja ihanaiset Rva Kepponen ja Haltiakummi kävivät meillä askartelemassa eräänä päivänä. Minäkin askartelin sellaisia 1,5-kätisen hommia, ja olin erittäin virkistynyt mitä parhaasta seurasta, vaikka käsi huusikin illalla hoosiannaa kaikesta rasituksesta. Muistelin myös ystävää hyvää, jonka seurassa ollessani elokuiset suru-uutiset saapuivat.

Lokakuu 2013
Leivoimmekohan tavallista enemmän lokakuussa, sekä onnistuneita että vähemmän onnistuneita tuotoksia. Tiedä häntä; jäi jotenkin syömispainotteinen fiilis lokakuun jutuista. ;) Juhlimme myös maailman parasta äitiä, eli omaani, hänen 60-vuotispäivinään. Ai niin, meillä myös aloitettiin sisustaminen pitkästä aikaa.

Blogin ulkopuolella olin jo aloittanut valmentamisharjoittelun, ja saanut siitä inspiraatiota, innostusta ja kiitollisuutta roppakaupalla puhumattakaan upeista valmennettavistani. Olen niiiiin onnellinen, että saan tutustua valmentamisen merkeissä sekä vanhoihin tuttuihin uudesta vinkkelistä sekä täysin uusiin ihmisiin, jotka ovat osoittautuneet todella upeiksi ja viisaiksi tuttavuuksiksi, ja joilta ammennan sekä oivalluksia että jonkinlaista hengenheimolaisuutta. En oikein osaa ihan kuvaillakaan, miten paljon siitä saan.

Marraskuu 2013
Harmaa marraskuu, jolloin kaipailin kesää ja juhlimme isejä. Halusin myös taltuttaa kiirettä, vaikka itselläni ei juuri nyt ole sitä ongelmana.

Joulukuu 2013
Kuun alussa yritin vaihtaa näkökulmaa lukemani, vieläkin keskeneräisen, kirjan innoittamana, erityisesti äitihommissa. Yritys jatkuu edelleen. Tuli myös taas leivottua, jouluhalkoa kahteenkin kertaan. Isosiskon synttärileipomisista kirjoitan paremmalla ajalla jutun - joulukuussa ei ehtinyt. Raportoin myös suurin piirtein finaalissa olevasta lastenhuoneiden päivittämisestä, jota suunnittelimme viime keväästä asti, mutta saimme aikaiseksi vasta syksyn mittaan...

Vapaavuoteni hurahti ohi nopeammin kuin arvasinkaan. Tuntuu, että olisi pitänyt saada jotenkin enemmän aikaan, vaikka samaan aikaan voin todeta, että tahdin hidastaminen on tehnyt hyvää mielelle. Jostain syystä vain sellainen luterilainen ahkeroimisen ja reippaan tahdin ajatus on aika syvässä. Miksen olisi voinut ladata akkujani ja edistää uuden työuran alkamista rauhallisemmassa tahdissa, kun kerran siihen annettiin hieno mahdollisuus? Mitä ihmettä vielä enemmän olisi sitten pitänyt saavuttaa? En edes tiedä...

Mutta nyt palaan vielä kiitollisuuslistaani, ja olen tänään kiitollinen näistä:

1. Että kävin tänään kävely/hölkkälenkillä toimivin jaloin ja käsin.
2. Että olen vielä tämän viikon "lomalla" opinnoista ja työnhausta.
3. Että olen kirjoittanut tänne blogiin viime aikoina useammin kuin moneen aikaan.

Tuumailevaa ja oivaltavaa uutta vuotta kaikille!

Vanhan vuoden lukemiset

Vuosi on vaihtunut. Tervetuloa uusi vuosi 2014!

Koska näin joululomalla on ollut hiukan enemmän aikaa ajatella kirjoja ja jopa lukea, päivitänpähän tähän jälleen tänä vuonna lukemani kirjojen (lyhyen) listan. Vertailuna myös vuoden 2012 luetut kirjani.

Tämä vuosi on kulunut opiskellessa sekä psykologiaa että ratkaisukeskeiseksi valmentajaksi, joten alan kirjallisuutta ja erilaisia artikkeleita olen lukenut. Tosin tenttikirjoista harva tuli luettavaksi kokonaan, ja ne, jotka piti lukea kokonaan, luin vain osittain. Enpä siis niitä alkanut listaamaan. Edelleen on helpompi lukea monessa lyhyessä pätkässä lehtiä kuin keskittyä muutama tunti kirjaan. Viime perjantaina onnistuin makaamaan sohvalla muutaman tunnin samppanjatryffeleitä toisessa kädessä, kirja toisessa. Ah autuutta!

Tällä hetkellä kesken on kaksi kirjaa; toinen joululahjakirjani eli Patricia Cornwellin uusin Kay Scarpetta Paljaat luut sekä Antti S. Mattilan Näkökulman vaihtamisen taito.

Blogini vasemmassa palkissa on sivu nimeltä Lukutoukan helmiä ja sikoja, josta voi seurata tulevan vuoden 2014 kirjalistaa.

Vuonna 2013 luetut kirjat:

• Vieras - Riikka Pulkkinen. Kehuttu romaani, jota toivoin joululahjaksi jo viime vuonna. Kirja on hienosti kirjoitettu, juoni kiinnosti; halusin tietää, miten kirja päättyy. Mutta kirjailijan tapa kirjata päähenkilön ajatuksia hiukan vaikeaselkoisella, raskaallakin tavalla ehkä hiukan ärsytti, etenkin kohdissa, joissa teksti liittyi jollakin tapaa hengellisyyteen. En erityisemmin välitä lukea hengellisistä ajatuksista. Yhtä kaikki, luin kirjan joululomalla vauhdilla loppuun, ehkä hiukan harppoen yllämainitunlaisissa kohdissa, ja olin tyytyväinen kirjan päätökseen.
• Voimavarat käyttöön - Antero Katajainen, Anneli Litovaara, Krisse Lipponen. Kirja kuuluu valmentajaopintojeni kirjalistaan ja on tuttu jo vuodelta 2004. Monia hyviä harjoituksia stressin keskelle, unelmien hahmottamiseen, työuupuneelle ja ylipäänsä paljon ajatuksia omien voimavarojensa löytämiseksi.
• Kun kyyhkyset katosivat - Sofi Oksanen. Oksasen uusimman sain jo joululahjaksi. Aloitin kevättalvella sitä lukemaan, mutta jotenkin en jaksanut jatkaa. Nämä kirjat ovat haastavia luettavia. Vihdoin luin loppuun. Sama hieno ja uskottava kirjoitustyyli, josta pidin Puhdistuksenkin kohdalla, mutta minä kaipaan onnellisia loppuja.
• Punainen usva - Patricia Cornwell. Kirjassa jonkinlainen jatkumo edellisen kirjan tarinaan, edelleen koukuttavasti kirjoitettu. Cornwell osaa kyllä punoa aikamoisia juonia.
• Kuolleiden satama - Patricia Cornwell. Olen ollut Patricia Cornwell -fani kauan. Olen lienee lukenut melkein kaikki Kay Scarpetta -sarjan kirjat, joten en voi lopettaa enää. Jossain vaiheessa Scarpetat olivat liian synkkiä makuuni, ja sankaritar liian kompleksinen ja vaikea, mutta nyt kirjat taas maistuvat. Todella koukuttava ja kiemurainen tarina.
• Zahir - Paolo Coelho. Vuoden ensimmäinen Coelhoni, alesta ostettu pokkari. Kirjan kirjailija voisi olla Coelhon alter ego. Itse asiassa mietin monessakin kohdassa, onko hahmossa kuinka paljon Coelhoa itseään. Mielenkiintoinen miehen kasvukertomus, jonka aikana alan jopa pitää hahmosta. Alussa en niinkään. Välillä "henkimaailman" asiat menevät yli oman makuni, mutta se ei haitannut kirjan tunnelmaan pääsemistä. Heräsi myös mietteitä oman parisuhteen tilasta ja siitä, pitäisikö sitä jotenkin päivittää tai kohentaa. Ei ehkä kuitenkaan aivan niin radikaalein tavoin kuin tässä kirjassa.
• Isä Camillo ja hänen laumansa - Giovanni Guareschi. Luin Isä Camillo -kirjoja jo lapsena, ja varmasti myös tämän. Tartuin tähän edesmenneen pappani vuoden 1953 kappaleeseen, sillä pidin kirjoja hauskoina jo lapsena, vaikka kaikki politiikkaan liittyvä kirjoissa menikin varmasti ohi. Mukavaa huomata, että edelleen aikuisena pidän kirjojen tyylistä ja naureskelenkin välillä. Isä Camillo ja kilpakumppaninsa puoluejohtaja Peppone ovat inhimillisiä hahmoja; heidän mittelöistään nimenomaan tulee se "pihvi" kirjaan. Ikuiset kilpailijat vastakkaisilta puolilta: kirkosta ja äärivasemmistopuolueesta, jotka aina tiukan paikan tullen vetävät yhtä köyttä.
  
• Appelsiinin tuoksu - Joanne Harris. Olen pitänyt Harrisin aiemmistakin kirjoista. Niissä on ollut hieman mystiikkaa ja herkullisia makuja mukana. Tässä kirjassa oli vesi kielellä jatkuvasti, mutta tarina oli melko surullinen ja paljastui pikkuhiljaa. Vangitseva lukukokemus, jossa todellakin haluaa tietää, miten kirja päättyy. Välillä oli vaikea pitää kirjan henkilöistä ja heidän käytöksestään, mutta toisaalta he olivat hyvin inhimillisiä, sarvineen, hampaineen.
• Railo - Virpi Hämeen-Anttila. Edellisen Hämeen-Anttilan kirjan jälkeen ajattelin, etten taida lukea tämän kirjailijan kirjoja enää, mutta tämän kirjan hankin alesta kuitenkin takakannen tekstin perusteella. Kirja oli ehdottomasti parempi kuin Päivänseisaus, vaikken missään vaiheessa pitänyt toisesta päähenkilöstä ihmisenä. Se ehkä vähän häiritsi, koska minä olen sitä sorttia, joka haluaa tykätä päähenkilöistä, olla heidän puolellaan ja joka eläytyy vahvasti heidän kokemuksiinsa. Onneksi kirjan toinen päähenkilö, vaimo, oli hahmo, josta pidin kovasti, ja joka sai enemmän sivutilaa loppua kohden.
• The Hobbit - J. R. R. Tolkien. Sijoittuu aikaan ennen Taru sormusten herrasta -trilogiaa. Elokuvan innoittamana ahmaisin tämän pitkään kirjahyllyssä viihtyneen pokkarin. Täytyy kyllä myöntää, että elokuvaa on dramatisoitu melkoisen paljon; henkilöitäkin on enemmän kuin kirjassa. Tykkäsin silti molemmista; kirja sopii kirjailijan ja kirjatrilogian tyyliin; elokuva puolestaan sopii Peter Jacksonin TSH-leffatrilogiaan. Olihan jo tuossa elokuvatrilogiassa otettu draamallisia vapauksia kirjojen suhteen.

Vuonna 2012 luetut kirjat:

• Pieni lankakauppa - Kate Jacobs. Viihdyttävä lukukokemus lankakaupan omistajan elämästä. Aiemman lukemani saman kirjailijan kirjan perusteella en ollut kuitenkaan varautunut loppuun, joka yllätti minut. En pitänyt lopusta, koska se ei ollut, mitä odotin.
• Kesä ilman miehiä - Siri Hustvedt. Erittäin viihdyttävä ja kiinnostavakin kirja, jonka luki nopeasti. Ei mikään veretseisauttava teos, eikä jättänyt erityistä vaikutusta, mutta pidin siitä silti.
• Puhdistus - Sofi Oksanen. Iso, vaikutuksen tekevä kirja, juuri kuin odotinkin. Rankka tarina, hienosti kerrottu. Elin tarinassa mukana, näin ympäristön elävänä, nautin sujuvasta tekstistä.
• Little Been tarina - Chris Cleave. Joululahjatoivekirjani, joka odotti hiukan ennen kuin pääsi käsiini. Tiesin tarinan olevan jokseenkin rankka, joten piti taas odottaa sopivaa hetkeä, että oli voimia se aloitta. Hyvä, että aloitin. Todella koskettava ja todentuntuinen tarina nigerialaistytön ja englantilaisen naisen yhteen liittävästä kohtalosta.
• Avoimien ovien päivä - Anna-Leena Härkönen. Kirja löytyi kirjahyllystäni lukemattomana. Onneksi löytyi, sillä kirja oli taas taattua Härköstä. Hän painelee kipeitä kohtia ja kertoo tarinaansa sujuvasti. Välillä ahdistaa kirjan päähenkilön, naisen, jolla on hankala suhde äitiinsä, ongelmat, mutta kirja pisti itseni miettimään hyvinkin paljon, mitä omat lapseni muistavat minusta äitinä aikuisena. Jouduin menemään itseeni, ja tosissani toteamaan, että minun pitää tarkemmin miettiä, millä tavalla tytöilleni puhun, nimenomaan silloin, kun olen väsynyt.
• Tuulten poika - Henning Mankell. Wallanderien ystävänä olen tietenkin kiinnostunut myös muusta Henning Mankellin tuotannosta. Tämä kirja oli todenmakuinen tarina bushmannipojasta, jonka hyönteistutkija vie mukanaan Kalaharin aavikolta Ruotsiin. Kirja oli kesken pitkän aikaa, mutta kun sain otettua sille aikaa, luin sen pian loppuun. Surullinen tarina juuriltaan riistetyn lapsen ajatuksista ja tunnoista, joita vain harva aikuinen pysähtyy kyselemään saati kuuntelemaan.
• Talvimies - Outi Pakkanen. Kirja oli mukaansatempaava. Tällä kertaa murhan uhrista ei tarvinnut pitää. Sujuvasti kirjoitettu ja sujuvasti luettu viihdyttävä teos.
• Punainen pallotuoli - Outi Pakkanen. Päätin lukea kaikki Pakkaset peräkkäin; se sopi jotenkin rytmiin. Tyyli oli sama, ja lopussa jonkinlainen yllätys. Hieman raskaalta tuntuu välillä hahmojen elämän "tahkoaminen", mutta yleisesti ottaen tarinat päättyvät onnellisesti.
• Pelistä pois - Outi Pakkanen. Joskus viime keväänä sain mummoni kirjahyllystä mukaani kolme Outi Pakkasen dekkaria. En ollut tarttunut niihin tätä ennen, mutta kesähän on perinteisesti parasta aikaa dekkarien luvulle. Tyyli on erilainen kuin useimmissa muissa lukemissani dekkareissa. Henkilöitä pohjustettiin pitkään ennen kuin alkoi tapahtua, mikä sopi oikein hyvin. Lapsi, jonka äiti ei oikein osannut olla äiti, säälitti, mutta onneksi tarinassa hahmot kasvoivat hiukan - parempaan suuntaan.
• Tyttö ja hänen varjonsa - Sheri Holman. Kirja odotteli melkein puoliväliin luettuna pari vuotta yöpöydän kaapissani. Vihdoin tartuin urakkaan ja sain kuin sainkin luettua loppuun. Kurjuutta ja köyhyyttä  piisasi, mutta lukukokemuksen pelasti onnellinen loppu. Minä pidän onnellisista lopuista.
• Tuhat loistavaa aurinkoa - Khaled Hosseini. Tämä kirja odotti valoisaa vuodenaikaa, sillä tarina oli raskas ja surullinen, kunnes pääsin kirjan loppuun, jossa odotti palkinto.
• Comfort food - Kate Jacobs. Alussa edistyin hitaasti, sillä en tempautunut kirjaan mukaan. Kun juoni hiukan tiivistyi, viihtyi kirja kädessäni pidempiä jaksoja, melko nopeasti loppuun asti. Parasta antia kirjassa sylkirauhasia syleilevät ruokakuvaukset sekä tietty viihdyttävyys. Lopputuloksen saattoi arvata, mutta tällaisesta kirjasta haluankin lukea onnellisen lopun.
• Veronika päättää kuolla - Paolo Coelho. Todella hyvin kirjoitettu periaatteessa surullisesta aiheesta. Lopun yllätystä hiukan jo aavistelinkin, mutta se ei lainkaan laimentanut iloa, jota tunsin Coelhon päätöksestä kuinka lopettaa tämä kirja. Coelho-innostus jatkuu.
• Alkemisti - Paolo Coelho. Coelhon kuuluisin romaani vei mukanaan. Tekstiä oli helppo lukea, ja se ehti herättää ajatuksiakin, vaikka luin sitä melkoisella tahdilla. Jos pääsee yli kirjan tietyn hengellisen tyylin, siitä nauttii varmasti. Coelho on myös loistava kuvaamaan olosuhteita. Näin aivan selvästi sieluni silmillä aavikon ja keitaan kristallikauppaa myöten.
• Voittaja on yksin - Paolo Coelho. Halusin lukea lisää Coelhoa, onneksi. Tämä kirja oli hyvin erilainen kuin Portobellon noita. Päästä sisään "hullun" päähän ja lukea kuinka hän oikeuttaa tekonsa itselleen. Eräs mittapuuni hyvälle kirjalle on se, että "sen haluaa ehdottomasti lukea loppuun". Tämäkin oli sellainen kirja.
• Kukkulan kuningas - Jo Nesbø. Hyvin erilainen jännäri kuin Panssarisydän. Päähenkilö ei ole rakastettavin henkilö, vaikkakin mielenkiintoinen. Kirja, jonka halusin lukea loppuun. Hyvä niin, sillä loppu yllätti iloisesti.
  
• Portobellon noita - Paolo Coelho. Ensimmäinen lukemani Coelho. Mukaansatempaava, mystinen tarina, jonka halusi lukea nopeasti loppuun. Silti tunsin oloni välillä hiukan epämukavaksi lukiessani saarnamaisia tekstejä "suuresta Äidistä" ja hänen rakkaudestaan ym. Sen tyyppinen hengellinen ote ei ole aivan ominta itseäni, mutta luen varmasti Coelhoa toistekin.

Lastenhuoneiden uusi ilme

Lokakuussa mainitsin, että olimme laittamassa tyttöjen huoneita uusiksi siten, että molemmat saivat omat huoneet yhteisten makuu- ja leikkihuoneen tilalle. Lapset saivat valita huoneidensa värin. Sneak peek oli tällainen:

Meillä ei ole koti kuten sisustuslehdissä. Ihan nättiä ja mukavaa meillä on; viihdymme kodissamme hyvin, mutta aina näkyvillä lojuu jotakin tavaraa, jolla ei ole paikkaa. Joissain huoneissa sitä tavaraa on enemmänkin, kuten työ-/vierashuoneessamme. Usein tuskastun tavaramäärään, mutten silti näytä jaksavan käydä sitä läpi ja hankkiutua eroon kaikesta ylimääräisestä.

Minusta on mukavaa, että lapset saavat itse päättää, mitä huoneessa pitävät esillä, vaikka itse valitsisin jotakin toisin, tai ainakin karsisin. Välillä unelmoin harmonisesta ja tyylikkäästä lookista lastenhuoneissa, mutta sitten tuumailen taas, että lapsethan siellä viettävät eniten aikaa ja heillä pitää olla sananvaltaa omalla alueellaan myös sisustuksessa. Joulukuusessakin minulle on tärkeämpää laittaa ne jokavuotiset, tutut koristeet mukaan lukien ihanat lasten tekemät, kuin pukea kuusi joka vuosi eri väriteeman mukaan aikuisen silmää miellyttäen.

Näpsin (huonohkoja) kuvia eräänä päivänä tässä syksyn aikana huoneista. Minä en ymmärrä valon käytöstä kuvissa mitään, joten kuvatkin tuli otettua pilvisenä päivänä pohjoisen puolen huoneissa. Onneksi kuvankäsittelyllä voi hiukan yrittää parantaa kuvia... Ei minusta tosin valokuvaajaa tule. :)

Isosiskon huoneeseen tuli hiukan eteerinen, romanttinenkin tunnelma; selkeästi jo isomman tytön tyyliä. Kattokruunu, harsokatos (joku kutsuisi sitä moskiittoverkoksi) ja jokunen tyynynpäällinen ovat uusia; muuten pärjättiin olemassa olevilla elementeillä. Työpöydät ja laatikostot (eivät näy kuvissa) uusimme molemmille, sillä vuosi sitten hankittu yksi pitkä työpöytä ei oikein toimi enää kahta huonetta asuessa.

Isosiskon taivaansininen huone.

Yksityiskohtia Isosiskon huoneesta. Nahalla päällystetyt kävyt tyttö on askarrellut kauan aikaa sitten itse.

Pian kuusivuotias Pikkusisko sai huoneeseensa vaaleanvihreän tunnelman vaaleanpunaisilla ja punaisilla ripauksilla. Hänellä on vielä selkeästi pikkutytön huone, kun sisarensa huoneessa tavoiteltiin jo hiukan isomman tytön tyyliä.

Pikkusiskon vaaleanvihreä huone.

Yksityiskohtia Pikkusiskon huoneesta. Sänky lähes peittyy pehmoihin ja moniin täysin erityylisiin koristetyynyihin. Uutta työpöydän (ei kuvissa) lisäksi on yöpöytä sekä Ikean Expedit-hylly käännettynä pystyasentoon.

Olemme tyytyväisiä lopputulokseen molemmissa huoneissa. Isosisko tarvitsee vielä kapean yöpöydän ja pitkän peilin, ja molempien vaatekaappeihin pitää hankkia uudet ovet, mutta sen jälkeen riittää sisustuaminen hetkeksi.

Tässä vielä hiukan taianomainen kuva lasten joulukuusesta, jonka he aivan itse koristelivat laitettuani valot paikoilleen. Tämä kuusi onkin tärkeämpi kuin luulisi. Se edustaa minulle joulumuistoja elokuussa edesmenneen mummoni kotoa. Tuo pikkukuusi oli aina hänellä koristeltuna rokokoo-tyylisen pöydän päällä, kun kävimme joululomalla aikaan häntä tervehtimässä. Minä sain kuusen ja kaikki koristeet mukaani. Vanhimmat koristeet, pienet, kuluneet, kilkattavat joulukellot, ripustin isoon kuuseemme, yläoksille. Niitä varjelen pieniltä käsiltä ja putoamisilta, sillä ne muistan jo lapsuuteni jouluista, eikä niitä voi korvata.

Lasten oma pieni kuusi yläkerrassa.

Jouluhalko eli Buche de Noël

Minulla on aivan uusi tuttavuus jouluherkkujen saralla: jouluhalko eli Buche de Noël. Meillä oli suvun pikkujoulut itsenäisyyspäivänä nyyttikestiperiaatteella ja minä heitin keskusteluun, että pitäisikö olla halko. No, todettiin sitten, että joo, ja että minä tuon. Mitä siihen tulee?

Googlailin tovin ja reseptejä löytyi monia. Useimpiin "aitoihin" (mitä minä jouluhalkojen aitoudesta tiedän, mutta kunhan vain ajattelin, että toiset reseptit olivat aidompia kuin toiset, esimerkiksi ne, jotka Ranskasta löytyivät) tuli mukaan hiukan rommia, konjakkia tai punssia, mutta koska pikkujouluissa mukana oli myös lapsia, päätin jättää alkoholit pois. Halusin täytteeseen mieluiten luumumarmeladia, sillä se on jouluisempaa kuin vaikkapa mansikkahillo (sellaistakin oli jonkin halon täytteessä).

Kotilieden nettisivuilta löysin ohjeen, jossa alkoholi oli suluissa, eikä ilmeisesti niin oleellisessa osassa reseptissä, etteikö sitä voisi jättää pois. Ohje on hyvä, sillä ainakin minä sillä onnistuin. Hiukan lisäsin omia kommentteja mukaan. Kuorrute on omaan makuuni kyllä todella tuhdin suklainen ja makea, joten huomenna aion tehdä kuorrutteen vähemmällä suklaalla ja enemmällä appelsiinituorejuustolla. Saa nähdä, mitä siitä tulee... Koristeet tempaisin taannoin käyttämättä jääneistä, joten ne eivät millään muotoa olleet jouluisia. En vain ehtinyt koristeita miettiä ennen kuin halon tekopäivänä...

Jouluhalko eli Buche de Noël
Ainesosat
1 dl perunajauhoja
3 rkl kaakaojauhetta
1 tl leivinjauhetta
4 kananmunaa
1,5 dl sokeria

Tortun rullaamiseen:
0,5 dl kaakaojauhetta (itse jätin tämän pois kokonaan)
0,5 dl tomusokeria

Täyte:300 g luumumarmeladia
(2 rkl punssia, rommia tai konjakkia)
2 rkl sokeria
1,5 dl kuohukermaa
1 tl vaniljasokeria
 
Pinnalle:
200 g taloussuklaata (aion laittaa 100 g, jos laitan tuorejuustoa enemmän)
200 g appelsiininmakuista tuorejuustoa (aion laittaa 300 g jos laitan suklaata vähemmän)
100 g huoneenlämpöistä voita
1 dl tomusokeria
1 rkl kaakaojauhetta
1 tl vaniljasokeria
Valmistusohje
1. Kuumenna uuni 225 asteeseen. Vuoraa uunipelti leivinpaperilla. (Voitele paperi kevyesti juoksevalla rasvalla.) Sekoita perunajauhot, kaakaojauhe ja leivinjauhe.
2. Vaahdota huoneenlämpöiset kananmunat ja sokeri. Lisää jauhoseos siivilän läpi seuloen munavaahtoon ja sekoita varovasti. Kaada pellille ja kypsennä torttupohjaa 225-asteisessa uunissa noin seitsemän minuuttia.
3. Vuoraa toinen pelti leivinpaperilla ja seulo paperille tomusokeria ja kaakaojauhetta. Kumoa kypsä torttu pellille ja anna jäähtyä.
4. Mausta luumumarmeladi punssilla ja sokerilla. Vaahdota kerma ja mausta vaniljasokerilla. Lisää se luumusoseeseen, sekoita ja levitä täyte torttulevylle. Kierrä kääröksi.

5. Sulata suklaa mikroaaltouunissa tai vesihauteessa. Anna jäähtyä. Vaahdota huoneenlämpöinen tuorejuusto ja voi sekä tomusokeri, kaakao ja vaniljasokeri. Lisää suklaa ja sekoita. Kuorruta kääretorttu suklaaseoksella. Tee pintaan puunkuorta muistuttavaa kuviota. Halutessasi tee sokerimassasta jouluisia marjoja ja lehtiä, asettele halolle ja sirota tomusokeria koristeeksi. Säilytä jouluhalko viileässä.

Tämän reseptin myötä toivotankin teille kaikille

Lämmintä, Rauhaisaa, Suloista, Rentouttavaa, Iloista, Riehakasta tai Juuri Sellaista Joulua kuin kukin toivoo!

Näkökulmaa vaihtaen paremmaksi äidiksi?

Onko teistä ihminen lähtökohtaisesti hyvä vai paha? Tätä olen joskus miettinyt, ja tullut siihen tulokseen, että minulle ihmiset ovat aina oletusarvoisesti hyviä, tarkoittavat hyvää, kunnes toisin todistetaan.

Olen kyllä tavannut toisenkin vinkkelin kannattajia. Heihin törmätessäni väistämättä olen miettinyt, mitä kokemuksia kanssaolijoista on ihmisellä, joka täysin vieraan ihmisen tavatessaan ensimmäisenä lataa kaikkeen tämän sanomiseen kielteisen viban. Varmaan taustalta löytyy ikäviä muistoja ja lapsuuden ajan traumoja, luulisin. Se on melkoisen surullista.

En tunnustaudu optimistiksi, vaikka minulle usein tapahtuu hyviä asioita ja olen pääosan ajasta onnellinen. Tiedän valittavani usein pikkuasioista, ja ponnarini tuntuu välillä olevan kireällä turhan pienten ärsytysten vuoksi. Silti uuden ihmisen tavatessani perusajatukseni on, että kuinkahan kiva tämä tyyppi on. Ainakin siihen asti, kun tyyppi avaa suunsa, heh. Silti yleensä aina yllätyn iloisesti!

Valmentajaopinnoissani olen "valaistunut" asiasta Hyvän Alkuperäisen Tarkoituksen Tutkiminen (HATTU). Kuvitellaan tilanne työyhteisössä, jossa on se yksi tyly vastarannankiiski, joka aina syöksyy suoraan (työ)asiaan, eikä viitsi edes tervehtiä ketään. Työkaverit eivät viitsi pyytää mukaan yhteiselle kahvitauolle, tai aremmat jopa hiukan pelkäävät tuota kritiikkiä latelevaa epäystävällistä kollegaa. Asiasta ei edes uskalleta konfliktin pelossa puhua kyseisen työkaverin kanssa.

Useimmat ihmiset pitävät itseään hyvinä ja toimintatapojaan tarkoituksenmukaisina. Harva tunnustautuu ilkeäksi tai sosiaalisesti surkeaksi. Otetaanpa siis HATTU päähän ja tarkastellaan tylyn kollegan motiiveja käytökseensä. Entäpä, jos kyseinen kollega pitääkin itseään tehokkaana työntekijänä, jolla ei ole aikaa tuhlattavaksi lörpöttelyyn kahvitauoilla, saati sitten käytäväkeskusteluihin. Jospa kollegan käsitys hyvästä työntekijästä tarkoittaa täydellistä keskittymistä työhön. Ehkä hän jo tullessaan aamulla töihin on uppoutunut mielessään päivän työlistaan, eikä siksi huomaa tervehtiä työkavereitaan. Jospa hän kantaa huolta työnantajan toiminnasta myös oman vastuualueensa ulkopuolella, ja tuo sen ilmi punniten tarkasti uusien ehdotusten kaikkia puolia, myös niiden heikkouksia. Kun muut listaavat ne hyvät puolet, hän tuo esille ne kohdat, joissa voi mennä pieleen. Tärkeätä arviointia ennen lopullisia päätöksiä, vai mitä?

Tuntuuko, että tuota ikävää käytöstä voisi olla yhtään helpompi sietää tällaisen pohdiskelun kautta? Itse huomaan ajattelevani tuota keksittyä kollegaa jo ymmärtäväisemmin, kun keksin, mikä hyvä alkuperäinen tarkoitus hänellä voi olla, vaikka sen ilmentymä näyttääkin täysin vastakkaiselta.

Usein hyvän alkuperäisen tarkoituksen tutkiminen tuo uutta perspektiiviä omaan kykyyn tarkastella päällisin puolin hankalalta vaikuttavan ihmisen motiiveja. Se puolestaan voi auttaa suhtautumaan myönteisemmin asioihin, joihin ei voi itse vaikuttaa.

Siispä minua ottaa erityisesti pannuun ne kerrat, kun en millään pysty näkemään tuota takuulla olemassa olevaa hyvää alkuperäistä tarkoitusta omien lasteni kohdalla! Tunnen oloni niin vajavaiseksi äitinä, kun näen nyt tuon tylyn, mutta olemattoman kollegan jo paremmassa valossa, mutta välillä, kun lapset ovat tehneet jotain, mikä minua suututtaa, eivät pahuuttaan lainkaan, vaan siksi, että ovat lapsia, enkä minä siinä akuutissa tilanteessa pysty ottamaan rauhallisesti vaan pauhaan kiukkuisena, kuinka niin ja näin ei pidä mennä tekemään.

Kuitenkin rauhassa tässä istuskellessani, ja ylipäänsä 90% ajasta, näen ihanien ipanoideni hyvät puolet ja tarkoitukset aivan selvästi. Ja jos tarkastelen jotain tapauksia, jotka minua ovat suututtaneet, ne ovat usein johtuneet vain lapsille tyypillisestä egosentrisyydestä, eli kyvyttömyydestä ajatella asioita muiden vinkkelistä. Se ei ole lasten heikkous, vaan heidän ominaisuutensa. He vasta opettelevat. Lapset ovat suoraviivaisia; kun he näkevät jotain, minkä haluavat, ja etenkin, jos jollain toisella sellaista jo on, he etsivät tiensä sitä kohti riippumatta siitä, onko kyseinen asia heidän tai saako siihen koskea. Samoin, jos he eivät tee pyytämääni asiaa, se johtuu usein siitä, että heillä itsellään on kirkas kuva mielessä siitä, mitä siinä tilanteessa on paljon parempi tehdä (jatkaa kivaa leikkiä lelujen korjaamisen sijaan; käpertyä makaamaan kylppärin lattialle iltatoimien sijaan, koska väsyttää). Jopa isomman lapsen "mitä väliä" -asenteen viljely kuuluu asiaan. Huoh.

Ja jotta huono äitiyteni kruunataan, ripittämiseni jälkeen tulee lapsi pyytämään anteeksi kaikkea, mitä on tehnyt väärin (ei juuri mitään, eikä etenkään mitään erityisen vakavaa - tietenkään), kokee, että koko päivä on mennyt väärin tehdessä, vaikka kyseessä oli vain viimeisin vartti; ja keksii siskon kanssa yllätyksen (tekevät yhdessä "salassa" kaikki iltatoimet ja päästävät minut huoneisiinsa vasta, kun ovat siellä yöpuvuissa sängyissä), jotta äidille tulisi parempi mieli. Nyyh.

Onneksi siinä vaiheessa olen päässyt yli harmistuksestani, eikä minulle tuota mitään vaikeutta kehua maasta taivaaseen, miten ihana yllätys oli; halia ja helliä tyttösiä; ja kertoa heille, miten ihania he ovat, ja miten paljon heitä rakastankaan, ja miten he osaavat kyllä ihan mitä vaan, kun toimivat yhteistyössä toisiaan auttaen. Pelkään, ettei se riitä alkuunkaan kompensaatioksi.

Ponnisteluni paremmaksi äidiksi kasvamisen toivossa siis jatkuvat. Tällä hetkellä luen erittäin mielenkiintoista ja ajatuksia antavaa kirjaa Näkökulman vaihtamisen taito (Antti S. Mattila), joka on oheiskirjallisuutta koulutuksessani. Siitä toivon tarttuvan toista näkökulmaa itseeni pysyvästi. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, jotka kaipailevat parempaa kykyä kolikon kääntöpuolen näkemiseen.