lauantai 13. elokuuta 2011

Aikomisen mestari

Tiedättekö sen ihanan tunteen, kun sitä oikein pulppuaa hienoja suunnitelmia; seuraa kiinnostuksen kohteitaan lukemalla kaikenlaisista lähteistä uusinta uutta, vaikka vanhastaankin tietoa riittää;  ja oikein nauttii, kun saa miettiä kaikenlaista mahtavaa elämänlaatunsa parantamiseksi?

Minä tiedän. Olen tiennyt jo vuosikaudet. Kyllä se vain on ihana tunne.

Olen suunnittelun mestari, aikomisen ammattilainen. Täydellisten ideoiden äiti oman itseni kuntoon saamisessa. Olin sitä jo kymmenen vuotta ja kymmenen kiloa sitten. Voisin vaikka purskahtaa parkuun.

Taitaa olla neljänkympin kriisi vuoden etuajassa. Klisee, mutta nyt kolahtaa kotiin. Olen miettinyt jo jonkin aikaa, miten elämän "puoliväliin" päästessä alkaa olla viimeiset hetken luoda niitä elämäntapoja, joita noudattaa lopun ikäänsä. Alamäkihän on alkanut jo vuosia sitten biologisesti. Lihasmassa, jos sitä on, alkaa lineaarisesti vähentyä ensi vuodesta alkaen. Ylikiloista on entistä vaikeampi päästä eroon, koska aineenvaihdunta hidastuu iän myötä. Huoh.

Kuten mainitsin, tietoa minulla riittää. Tiedän täsmälleen, mitä minun pitäisi syödä ja mitä ei; kuinka usein pitäisi liikkua ja millä sykkeellä; ja mitä kannattaisi ottaa hyötyliikunnan kannalta. Eipä näytä auttavan tieto, ei. Olen melko valveutunut myös painonhallinnan psykologisesta puolesta. Osaisin varmasti hyvin auttaa muita analysoimaan syömisensä tai liikkumattomuutensa syitä, ja saattaisin jopa osata tarjota toimivia keinoja muuttaa elämäänsä tai asennettaan niiden suhteen. Tervetuloa vain Leonidan lepotuoliin huolia purkamaan!

Heh, kuulostanpa itseriittoiselta, mutta periaatteessa tiedän kaiken mahdollisen, mitä tarvitsee tietää, voidakseen viettää loppuelämänsä hyvän olon painossa ja liikkuvana, energisenä ihmisenä. Mutta toteutus mättää.

Tiedän itsestäni sen, että olen välillä tunnesyöjä, usein tapasellainen, välillä ajattelematon syöppö. Tunnesyöppöyteen auttaa se, että analysoi, mitkä tunteet laukaisevat syömisen, ja kun sen tietää, antaa tunteiden tulla, tukahduttamatta niitä syömällä, lohduttautumatta herkuttelulla. Tunteet tulevat ja menevät, eivätkä ne määrittele sitä, kuka olet. Joskus on hyvä velloa syvissä vesissä ja maksimoida kurjuus hetkeksi. Tunteita voi purkaa myös liikkumalla (!).

Tapasyöminen taklataan muuttamalla vähitellen huonoja tapoja tukevia tapoja, jotka mahdollistavat ne huonot tavat. Esimerkkinä jokapäiväinen reitti töihin leipomon ohi: jos joka päivä on pakko ostaa kermamunkki siitä ihanasta leipomosta työmatkan varrella, tavan voi yrittää rikkoa kiertämällä korttelin toista kautta. Pikku hiljaa uudesta reitistä tulee tapa, eikä vanhaa enää edes ajattele. Kestää kuulemma kahdesta viikosta jopa kahteen vuoteen ennen kuin vanha tapa tuntuu luonnottomammalta kuin uusi. Kärsivällisyys ja sinnikkyys on siis kaiken kingi. "Tee jotakin toisin".

Aivoton syöppö löytää avun harjoittamalla syömällä intuitiivisesti. Pysähtyen aterian aikana kuulostelemaan kylläisyyttä, kuunnellen oman kehon viestejä, virittäytyen samalle taajuudelle oman maallisen tomumajan tuntemuksille. Syöden juuri sen verran ja sitä, mitä keho viestittää kaipaavansa oli se sitten suklaata tai salaattia...

Liikuntaakin kokeilleena tiedän, että jos minun täytyy käydä kuntosalilla tai lenkillä kolme kertaa viikossa, lakoan pelkän ajatuksen alle, koska pelkään kuolevani tylsyyteen (erityisesti kuntosalilla). Kuningasajatukseni tänä syksynä onkin, että käyn kerran viikossa kuntosalilla (tämä on vielä aloittamatta), kerran lenkillä (olen kokeillut pari kertaa), kerran zumbassa (aloittamatta niinikään, mutta zumbasta aivan aidosti pidän), kerran parissa viikossa perheen kanssa uimassa (odottaa toteutusta) ja kerran viikossa joogaa (en ole vielä ilmoittautunut minnekään), jotta pysyn vetreänä. Ei ehdi kyllästyä toistamaan samaa urheilulajia, saa monipuolista liikuntaa, ja aivan huomaamatta liikkuukin jopa 4-5 kertaa viikossa!

Ai että, kun kuulostaa hyvältä (reipas taputus hartioilleni)! No, en minä sentään mikään harhaluuloinen ole, että tulisi liikuttua noin paljon, että raaskisin melkein joka päivä käydä työpäivän jälkeen kuluttamassa tunteja (matkat liikuntapaikkaan mukaanlukien) poissa kotoa, poissa lasten luota. Aamu-urheilukaan ei tule kuuloonkaan, sillä joudun jo nyt arkisin heräämään aiemmin kuin kellogeenini tykkää, saadakseni muksut päiväkotiin tai päästäkseni ajoissa töihin. Viikonloppuisin toki aikaa riittäisi.

Olipas nälkä, kun tässä koneen äärellä puursin pitkään vakuutuskorvaushakemusten kanssa. Piccolo-cava, leipä, sipsejä ja aprikoosi vesilasin kera vei nälän. Tekisi mieli vielä jäätelöä, mutta on meillä kyllä marjapiirakkaakin...

Mitäs tehdään, tarttis hävittää 10-15 kiloa?

9 kommenttia:

  1. Hyvää analysointia. Luulen (tiedän) että toteutus vaatii heräämisen. Siis sellaisen syvän tietoisuuden, että elämän suunnan on muututtava, jotta alamäki ei jatku. Pelkkä asioiden teoreettinen hallinta ei riitä, itse olen siitä paras esimerkki. Minulle sellainen herääminen tapahtui viime keväänä, tosin vain hiukan olen pystynyt tapojani muuttamaan toistaiseksi. Tahto on kyllä edelleen olemassa ja pienin askelin mennään. Missään nimessä en aio luopua itseni hemmottelusta aika ajoin milloin milläkin, mutta yritän valita hetket tarkemmin. Pelkästään rankka työpäivä tai hetken ketutus ei ole sellainen syy, jonka vuoksi saisin ahtaa itseni täyteen herkkuja.

    Luulen olevani juurikin tuo aivoton syöppö. Kun alan syödä jotain hiukan kyseenalaista herkkua, pistän moraalin narikkaan ja annan mennä. Jälkikäteen on sekä henkisesti että etenkin fyysisesti huono olo.

    Tänään olin lenkillä (noin 45 min, josta puolet hölkötellen) ja tuntui hyvältä. Ihan oikeasti hyvältä eikä vaan sellaiselta "mun on pakko tykätä tästä, kun muutkin sanoo tykkäävänsä". Se on todellista edistystä, se.

    Onnea ja ennen kaikkea sitkeää puurtamista uudella polullasi! Muista nauttia jokaisesta kerrasta kun teet jotain entisen itsesi vastaista (lähdet lenkille, valitset terveellisemmän herkun). Paukuttele henkseleitäsi ja taputa päälaellesi. Hyvä, Sinä!!! Luulen, että itsensä hyväksyminen rankaisemisen tai torumisen sijaan on parasta kannustusta.

    Ja hei, Rupsahtaneiden Puolueen päämajassa on 24/7 päivystys. Olisko kävelylekki silloin tällöin mitään tai sitten joku muu yhteinen urheiluaktiviteetti (askartelun ja herkuttelun sijasta)?

    VastaaPoista
  2. Tämä oli niin antoisa kirjoitus, kiitos Leonida!!

    -Sellainen sivuhuomautus, että opettele joku lyhyt jooga-harjoitus (15-20min) Esimerkiksi Avalla hupsuun aikaan arkiaamuisin tuleva Namaste on todella hyvä kokonaisuus.
    Menee veriin ja on pian jo pakollinen rutiini! Ja tekee niin hyvää :-)

    VastaaPoista
  3. Hyvä analyysi. Minäkin tietäisin, että mitä pitäisi tehdä. Toteutus ei vaan meinaa millään onnistua.

    Mun on kanssa pakko aloittaa tuosta pieniä muutoksia kerrallaan. Olen jopa harkinnut sitä tiistain klo 16:10 jumppaa töissä.

    VastaaPoista
  4. Tosiaan hieno analyysi. Kun keksit keinon muuhunkin kuin aikomiseen, niin kerro meillekin. Olen hitaalla polulla itsekin, mutta oikea suunta jok.tap. Äskettäin tajusin miten vähän mä herkuttelen nykyään verrattuna entiseen 20 vuoteen...
    Äläkä sitä 40v juttua stressaa. Nyt jo tajuan et se nyt on vaan yksi päivä, ei se elämää muuta :) PAitsi tietty parempaan suuntaan.. :)

    VastaaPoista
  5. Mirka: Mullakin lentää moraali ja hyvät ajatukset narikkaan, jos on jotain hyvää tarjolla, tai jos saan jotenkin itselleni oikeutettua herkuttelun. Mutta herkuttelusta en koskaan kanna huonoa omatuntoa, eikä minulle kovin helposti tule edes huono olo, mikä vaikeuttaa tietenkin muutosten tekemistä.

    Siispä tuo selkääntaputtelu onnistuu kyllä, mutta kun nyt vähän saisi ryhdistäydyttyä.

    Olin muuten minäkin tänään lenkillä! Kaksi biisiä kävelyä, yksi hidasta hölkkää, melkein 50 minuuttia. Meni tosi mukavasti, tuntui kivalta, sopivasti raskaalta. Mutta tiedän, että kaikki ulkoliikunta tössähtää sitten, kun on liian pimeää ja märkää...

    Ilman muuta voitaisiin koittaa välillä vaikka yhteislenkkiä; sielun- ja kehonhoitoa samassa paketissa! : )

    Mags: Kiitos, kiva, jos sait jotain irti näistä mietinnöistä. Joogasta on kyllä vielä takaraivossa aurinkotervehdykset A ja B, mutta se rauhallinen hetki niiden tekemiseen hakusessa... Siksi joogaan mieluiten poissa kotoa. Ja siis juuri nyt sopivan joogapaikan puutteessa en joogaa.

    Rva Kepponen Sama vene. Minä harkitsen zumbaa lauantaisin. Ja tytöillä alkaa viikon päästä tanssitunnit eri päivinä, joten niinä kertoina on 30-45 min aikaa käydä kävelyllä.

    Tiitu: Juu, voit olla varma, että jaan tietoni täällä, jos löydän viisasten kiven tähän omaan tilanteeseeni. Hyvä onkin löytää se oikea suunta, vaikka matkanteko olisikin hidasta.

    Luulen, etten niinkään stressaa sitä 40-vuotispäivää, mutta yhdistän nämä "tarttis löytää loppuelämän elintavat" -ajatukset tietynlaiseen elämän keskivaiheen pohdintaan. Ei vielä ahdista, enkä koe eläväni kriisiä, mutta uskon, että on ihan terveellistä miettiä näitä asioita tässä vaiheessa elämää.

    VastaaPoista
  6. Hienoja ajatuksia... ja niin tuttuja! Tuohon syöppöjen listaan lisäisin omalla kohdallani vielä Unohtelevan Syöpön, joka ihan vilpittömästi unohtaa, että juuri tänään aikoi aloittaa uuden elämän. Ei tarvitse kuin kävellä kahvihuoneeseen, ja jos siellä on herkkuja, unohdus saapuu. Muisti palautuu vasta, kun viimeinen suu pala on nielty... Miten ihmeessä näin pääsi käymään? Mikä mekanismi minussa tämän aiheuttaa...
    Neljänkympin tällä puolen on oikeasti ihan kivaa. Arvot alkavat pikku hiljaa muuttua - huomaa, kuinka itsekeskeiset arvot ovat elämää oikeasti ohjailleet. Pikku hiljaa hyväksyy kehossa etenevät muutokset, tajuaa, ettei ikuisesti ole olemassa, minun vuoroni väistyä tulee sitten joskus. Toisinaan se ajatus ei enää ehkä tunnukaan kovin kammottavalta, niin vaan kuuluu käydä. Sitten joskus. Hetkistä tulee arvokkaita. Hyväksyy, ettei tiedä/osaa kaikkea, eikä tarvitsekaan, silti haluaa kehittyä, löytää itsestä uusia piirteitä. Haluaa ehkä pitää itsestään parempaa huolta, tajuaa, että tämä on minun ainut kehoni, se vanhenee ja muita ei tule. Uskallus kasvaa, sillä tietää jo, että elämä kantaa... Sitä paitsi, että voisi elää pitkän elämän, on ikäännyttävä :).
    Pitäisiköhän perustaa tuskastuttavien liikakilojen alla tallaavien tukiryhmä.
    Kohti keveämpiä askelia, Eloise

    VastaaPoista
  7. Kiitos viisaista mietteistäsi, Eloise! Minäkin olen Unohteleva Syöppö välillä tyyliin: "olin aikonut ottaa iltapalaksi hedelmäsalaattia, mutta muistin sen vasta, kun jätskikulho oli jo tyhjä." : )

    Tuo miettimisprosessi varmaan alkaa sitten todellisemmin vasta näiden ruuhkavuosien jälkeen. Tällä hetkellä tuntuu, että omien asioiden ajattelu ei useimmiten ole prioriteeteissa kovin korkealla... Nämä tämän kirjoituksen ajatukset ovat alkaneet vuosia sitten, mutta nyt vasta sain kirjattua ne ylös!

    Tässähän meillä taitaa olla jo hyvän tukiryhmän ainekset! Ja nimikin jo valmiina, tuo Mirkan Rupsahtaneiden Puolue. : D

    VastaaPoista
  8. Kiva kirjoitus! Oletko miettinyt all or nothing tyyppistä herätystä? Maanantaina alkaisi taas Fitfarmin Go fat Go ;) Tiedän että aina tykätään puhua pysyvästä elämäntapamuutoksesta, mutta kaikille hitaat tulokset ja hidas muutos ei toimi. Myös totaalinen stoppi ja nopeat tulokset saattavat kääntää kurssin uudelle suunnalle. Kun on saanut varrestaan rutkasti pois ja syönyt hyvin askeettisesti ei ehkä enää huvitakaan palata vanhoihin tottumuksiin ja uudet pienemmät housut jos alkavat kiristää hälytyskellot soivat nopeammin?

    Sinulta varmasti onnistuisi tiukempikin dieetti!

    VastaaPoista
  9. Fitfarmista en ole kuullutkaan, pitää tutkia. Silläkö itse pääsit alkuun? Kuulostaa bootcamp-tyyppiseltä asenteelta syömistä ja liikuntaa kohtaan, onko se?

    Mä olen vain huomannut vuosien varrelta sen, että mikä tahansa määräaikainen voimakas syömisen rajoittaminen tai liikuntapyrähdys loppuu aikanaan, koska ei ole varsinaisesti luonteenmukainen juttu, jota voisi tai kai lähinnä haluaisi jatkaa pidempään.

    Parhaiten muistissa on ruokavalio ja liikunnan lisäys häitämme varten, mieskin kunnostautui. Kahdeksan kiloa lähti, tosin mahassa oli vielä silloinkin makkaroita, vaikka kiloja oli 61,5. Mutta kun häämatkalle päästiin, en minä, eikä mies palannut niihin elintapoihin enää koskaan. Ehkä siksi, että vaikka tuloksia tuli, sitä elämää ei meistä kumpikaan voinut kuvitellakaan noudattavansa yhtään pidempään.

    Siksi olen ajatellut, että pitää olla helppoa - siis niin pieniä muutoksia kerrallaan ja hitaasti, että niistä tulee lopulta toinen luonto. Pitää tosin olla himskatin kärsivällinen. Makeanhimon suhteen voisin kyllä koittaa jotain radikaalimpaa alkua, kuten vaikka reilu vuosi sitten kokeilemani parin viikon makea lakko.

    Että tässä yritän välillä käydä lenkillä, vaikkei niin huvittaisi, ja zumbaamaan aion taas lähteä yli vuoden tauon jälkeen, ihan siksikin, kun se on niin hauskaa. Syömäpuolella ikävä kyllä kiire töissä vähän tuppaa viemään keskittymisen muualle, ja kotona huomaan edelleen mussuttavani jotain hyvää, jos on vaikka tylsää. Jonain päivänä kyllä aion lähteä lenkille, jos on tylsää. Ehkä jo sunnuntaina (huomenna ei ehdi). : D

    VastaaPoista

Odotan innolla kommenttejasi!