Työpäivät kuluvat tiiviisti töiden parissa; ajatuksilla ei ole hetkeäkään varaa harhailla omiin juttuihin; ja kotona taas on ihanat tyttöset ja mies, joiden kanssa illat hurahtavat vauhdilla. Lasten nukkumaanmenon jälkeen ei enää tee mieli istua nenä näytössä kiinni, kun koko päivän on sitä jo tehnyt.
Välillä käyn pikaisesti kahlaamassa kaikkia ihania blogeja läpi, mutten ehdi kommentoimaan kuin aivan satunnaisesti. Omia juttujani en ole aikoihin kirjoitellut, koska ajatukseni eivät ehdi jäsentyä. Kyllä sormet kirjoittaisivat, jos päästä tulisi jotain tarinaa.
Siispä harvakseltaan ilmestyvät tarinani ovat tasoa "Tässä uusi koru" tai "Tässä uusi kortti". Niitä on helppo kirjoittaa, vaikka kuvien ottaminen on saattanut olla pikainen pusertaminen kännykällä. Näin meillä siis nykyään, anteeksi vain.
En ole kuitenkaan unohtanut blogimaailmaa ja monia ystäviäni täällä; otan vaan olosuhteiden pakosta etäisyyttä. Hämmästyksekseni huomasin, että lukijoitakin oli tullut mukaan lisää, vaikka blogissani ei ole juuri mitään tapahtunut! Tuntuupa ihanalta, etten ole unohtunut, vaikka tuntuu, että olen täysin hävinnyt kartalta.
En ole muuten syyskuun lopun jälkeen myöskään koruja tehnyt. Enkä kortteja. Siksipä olenkin tänä viikonloppuna erityisen onnellinen siitä, että olen kahtena viimeisenä perjantaina askarrellut tyttöjeni kanssa sekä itsekseni joulukortteja! Eilen sain synnytettyä myös isänpäiväkortin, kun sain hetken itselleni kotona.
Mies on ihan hermona, kun korttikamppeet makaavat ruokapöydän päässä viikkokausia, mutta hän ei näe sitä tosiasiaa, että nykyään on ehdoton edellytys, että askartelutarvikkeet ovat heti siinä sormien ulottuvilla, helposti otettavissa esiin, jotta niillä tulisi askarreltua. Sama toimi korutarvikkeideni kanssa. Iso kori korutarvikkeita muutti kesän alussa ruokapöydällemme ja tulihan siinä heti koruiltua paljon useammin! Se kori on muuten edelleen ruokapöydän liepeillä, mutta tällä hetkellä pöydän alla, koska kirkasvalolampun, hedelmävadin, kynttiläkoristeen ja askartelutarvikkeiden lisäksi nelihenkisen perheemme pitää mahtua syömään pöydän ääressä. Meillä on tosin pöydän jatkopalakin käytössä, joten pöytä on melko pitkä. Onneksi.
Tähän väliin tyttösieni, toinen melkein viisi, toinen reilut kaksi ja puoli vuotta, tuotoksia. Olen toki auttanut korteissa, mutta yllättävän paljon osasivat itsekin tehdä. Kuvat on otettu ikävä kyllä puhelimen kameralla ruokapöydän päällä. Jos olisin halunnut ottaa parempia kuvia, niitä ei olisi saanut tänne näytille ennen joulua.
Kortteja leima- ja valmiilla kuvilla.
Sisällä Isosiskon kirjoittamat tekstit "HYVÄÄ JOULUA JA HALEJA".
Ensimmäiset omat joulukorttini tein vuosi sitten ostamistani vanhanaikaisista jouluvalokuvista, jotka ovat mielestäni ihania.
Sisälle kortteihin lisään vielä jouluiset runot ja kortteihin käytettyä paperia koristeeksi.
Aah. Tuntuupa hyvältä. Ensimmäinen postaukseni pitkään aikaan. Onpa mukavaa, tuttua ja vapauttavaa. Nähdään taas pian, toivottavasti!
12 kommenttia:
Hei...
elämässä on erilaisia vaiheita, toisinaan ehtii tehdä itselle tärkeitä asioita, toisinaan ei, vaikka haluaisikin. Kaikelle on aikansa ja luulen, että blogiisi tulee jossain vaiheessa postauksia taas tiheämmin. Kaikki se, mihin aikasi tällä hetkellä kuluu, on sekin tärkeää. Ehkä tärkeintä maailmassa. Joskus on vaan valittava, kun aika ei riitä kaikkeen. Kyllä me jaksamme odotella ja pysyä blogisi lukijoina, hyvää kannattaa aina odottaa :).
Kiva kuulla sinusta. Sellaistahan se valitettavasti on, että aika ei riitä kaikkeen. Itsekin toivon lisää tunteja vuorokauteeni, vaikka varmaankin käytäisin ne nukkumiseen. Minä ehtisin vielä bloggaamaan, mutta en ompelemaan tai tekemään kortteja :(
Kivoja kortteja. Ihania nuo vanhat kuvat.
Ei sille voi mitään, että työ ja muut arjen asiat nappaavat ison osan vuorokaudesta. Samanlainen tilanne minullakin normaalisti on etten juurikaan läppäriä aukaise arkena. Nyt kun olen ollut sairaana ja toipumislomalla tehden kevennettyä arkea (tullut töistä suoraan kotiin), olen ehtinyt viettää enemmän aikaani bittimaailmassa. Tosin käsitöitä ei juurikaan ole syntynyt (onneksi varastossa on kuvia helmistä ja kaikesta muusta) ja kirjoittelukin on aika suppeaa. Minäkin toivon kiinalasittain 8. päivää viikkooni, jotta saisin tehtyä kaikenlaista. Niin kauan on otettava ajan rajoitukset huomioon ja toteutettava asioita siinä järjestyksessä kuin ehtii. Seuraan blogilistan kautta. Se kertoo, koska olet taas päivittänyt blogiasi ja sitten luetaan ja ehkä kommentoidaankin =) Hyvää syksyn jatkoa ja joulun odotusta pirpanoiden kanssa.
Ymmärrän ajatuksesi!! Itsestäkin tuntuu välillä, että täällä on niin paljon ihania ystäviä (vaikkei ketään edes oikeasti tunne!!) että tänne ihan kaipaa jos on hetkiä ettei oikein ehdi. No, onneksi tämä maailma on ja pysyy ja todellakin täällä me ollaan, kirjoita kun ehdit!
Kiitos ymmärryksestä ihanat Eloise, Rva Kepponen, Rusina ja Heli!
Tuo kahdeksas viikonpäivä olisi erittäin tervetullut, samoin muutama lisätunti vuorokauteen (jaettavaksi oman tarpeen mukaan nukkumiseen ja kaikkeen kivaan).
Palataan taas; nyt lähden ulkoilemaan ihanaan auringonpaisteeseen tyttösteni kanssa!
Kiva kuulla sinusta (tosin ajattelin kyllä soittaakin... :) Älä kanna blogistasi huonoa omatuntoa, kirjoita kun ehdit ja mitä ehdit. Ei kannata ottaa mitään erityisiä paineita. Itsestäni tuntuu usein, ettei ole yhtään mitään kirjoitettavaa, ja oikeasti flow tulee päälle vasta kun alan konkreettisesti näpytellä jotain. Kirjoittaminen pääsee vauhtiin ja ajatuksia alkaa syntyä. Se tuntuu suorastaan terapeuttiselta. Itse asiassa sama koskee myös käsillä tekemistä. On vaan "pakko" ottaa kamat esiin ja alkaa kokeilla jotain. Tosin aikaahan sekin vaatii enkä tosiaan usko itsekään töiden ohella pystyväni kaikkeen. Ensi vuosi näyttää.
Tosi hienosti sanottu: "Mies on ihan hermona, kun korttikamppeet makaavat ruokapöydän päässä viikkokausia, mutta hän ei näe sitä tosiasiaa, että nykyään on ehdoton edellytys, että askartelutarvikkeet ovat heti siinä sormien ulottuvilla, helposti otettavissa esiin, jotta niillä tulisi askarreltua." Voi olla kuin omasta suustani! Miehet eivät siis TO-DEL-LA-KAAN ymmärrä!
Arvelinkin, että sinäkin "tartut kynään". Kiitos, Mirka!
En minä paineita blogikirjoittamisistani sinänsä ota, mutta kun se on niin kivaa, että harmittaa, jos ja kun ei jaksa/ehdi/pää on tyhjä...
Silti ihanaa huomata, että täällähän te kaikki olette, vaikka minä välillä niin poissaoleva olisinkin!
Mielestäni tuo lukijaksi ilmoittautuminen on mukava tapa ilmiantaa itsensä blogin kirjoittajalle, vaikka ihan jokaista postausta ehtisi tuoreeltaan lukea/kommentoida. Plus itse pysyy kärryillä, että mitä missäkin tapahtuu, ei tarvitse seilata netissä sen enempää vaan kaikki lukemiset löytyvät samasta paikasta :-)
Mullakin on ollut ikävä!! Toisaalta olen hyvin olettanut tietäväni, miltä susta tuntuu. Minäkin menin joskus valovuosia sitten lasten jälkeen töihin... Tunnit eivät silloin vain riitä! Kaikki on taas uutta, outoa, kiireistä ja väsyttävää. Kivaakin, tottakai. Älä sinä kuule stressaa, täällä me ollaan ja jaksetaan odottaa!
Mainiota maanantaita!
Petriina: en ollut edes huomannut tulla sinulle lukijaksi! Olen ilmoittautunut lukijaksi jo aika moniin blogeihin, mutta näköjään oleellisia vielä puuttui... : )
Maalari: Kiitos komppaamisesta! Oikein kivaa, että on muitakin, jotka ovat käyneet läpi saman ruuhkavuosinansa, tai jopa elävät niitä samaan aikaan. Olen kyllä vakuuttunut siitä, että nämä ovat varmasti elämäni onnellisimpia aikoja, vaikkei omaa aikaa riittävästi olekaan. Joskus myöhemmin sitä varmasti riittää aivan eri tavalla, mutta jotain muuta silloin puuttuu. Eihän sitä kaikkea voi saada kerralla.
Tärkeintä on kuitenkin, että sinulla on kaikki hyvin. Ja se oli mukava kuulla <3 Ajallemme on haukkaajia monesta suunnasta, mutta tärkeimmät joille aikaa kuuluu antaa on ne omat pikkuiset. Älä kanna huonoa mieltä siitä, ettei aina ehdi. Kyllä me täällä sinua varrotaan.
Voi hyvin ihana Leonida!
Kiitos muru-Lehtokotilo! On ne pikkuiset ne tärkeimmät, mutta silti kaipaan niitä omia hetkiäkin. Jollain lailla elämä on muuttunut töihinpaluun myötä niin paljon, että kaipaisin aikaa makustella omia ajatuksia ja tuntojani. Sillä lailla paljon pureksittavaa olisi. Ehkä tässä pikkupaloina aina välillä...
Lähetä kommentti