Kirjoitin maaliskuussa ihanasta ja kamalasta kotiäitiydestä. Yllättäen sain kyselyn siitä, että miten on, olenko parempi äiti palattuani töihin. Aioin ensin kirjoittaa vain vastauksen kommenttina, mutta totesin, että naputtelen mieluummin varsinaisen jutun. Toinen syy kokonaiseen postaukseen aiheesta on, että kirjoitin jo piiiitkän kommentin, ja postausvaiheessa Blogger tuhosi sen.
Palasin siis töihin syyskuun puolivälissä. Töissä on IHANAA! Nautin suunnattomasti siitä, että saan opetella uutta; nautin siitä, että osaan vielä myös vanhoja juttuja; saan vaivata älynnystyröitäni aikuisten kanssa; saan myös käydä lounaalla, kun on nälkä, eikä lounas ole lämmitetty. Toki meneillään on vielä kuherruskuukausi työelämän kanssa; odotan sen kyllä siitä hiipuvan, kunhan aikaa kuluu tarpeeksi. Varmaankin se viimeistään helmikuussa hiipuu, kun palaan tekemään viisipäiväistä työviikkoa. Se kyllä hieman "kauhuttaa" jo etukäteen.
Vaikka töissä on paikka paikoin hyvinkin kiireistä, en stressaa työasioista - ainakaan vielä. Sen sijaan stressiä on tuonut arkemme järjestäminen; se, mitä on tapahtunut aamulla heräämisen jälkeen ennen kuin pääsen töihin, ja se, mitä ei tapahdu kotiinpaluun jälkeen ennen nukkumaanmenoa.
Päiväkodista en onneksi stressaa. Tiedän tyttösten olevan hyvissä käsissä, ja tekee hyvää päästä tuntemaan jälleennäkemiseniloa päivän erossaolon jälkeen. Mikään ei voita työpäivän jälkeen sitä tunnetta, kun hakee omat, suloiset lapsensa päiväkodista, ja lapset jo ulkona huomaavat äidin tulevan, kiljaisevat ilosta ja syöksyvät syliini halittelemaan ja suukottamaan!
Herään siis neljänä aamuna viikossa kello kuusi, riippumatta siitä vienkö lapset päiväkotiin, vai en. Elimistöni panee edelleen hanttiin liian aikaisia aamuja vastaan, koska sisäinen kelloni on illanvirkku. Lisäväsymystä aiheuttaa myös se, että pimeiden öiden tultua sänkyymme on tunkua joka yö, joten uni katkeilee jonkin verran. Varsinainen stressinaihe on se, että joka aamu pitää puunata itsensä työkuntoon: meikki, hiukset ja jotain työkelpoista päälle ja jalkaan. Kotiäitinä sillä saralla oli niin paljon helpompaa. Aamupalakin pitää ehtiä haukata. Sen lisäksi pitää hoitaa tytöt päiväkotikuntoon, vaikka aamupalaa ei heille tarvitsekaan laittaa. Aamut sujuvat lasten kanssa kyllä oikein mukavasti; jotenkin todella yllättävän hyvin kyllä. Jos pääsen autolla töihin, stressitaso pysyy matalampana. Mutta talvikaudella minä olen se, joka kulkee linja-autolla töihin, koska siihen menee paljon vähemmän aikaa kuin miehelläni, ja se tuo omat ärsytyksensä aamuun.
Tytöt viedään siis kahdeksaksi aamupalalle. Kovin paljon aiemmin emme halua heitä viedä, ettei päivä pitene liikaa, ja toisaalta, aamuisin heitä usein väsyttää, emmekä haluaisi joutua herättämään heitä yhtään aiemmin. Siispä, minä olen suurin piirtein valmis bussipysäkillä jo kello 8.10, ellen tapa aikaa päiväkodilla. Bussini lähtee vasta 8.24, kun edellinen on lähtenyt jo 7.50. Ensimmäisenä lumisena päivänä, bussi tuli kymmenen minuuttia myöhässä. Niinpä niin, bussi kulkee kahdesti tunnissa ruuhka-aikaan, muulloin vain kerran... Siitä huolimatta julkisilla kulkuneuvoilla menemiseni on helpompaa kuin koskaan ennen: pääsen yhdellä bussilla kohtuukävelymatkoilla ja jopa kaupungin sisäisellä linjalla, joten tuosta en enempää valita.
Se, mitä kotiinpaluun jälkeen ei tapahdu, on lähes kaikki kotityöt. Kaikki siivous ja kodin järjestely, erinäiset juoksevat asiat ja sen sellaiset. Pyykkivuori käsitellään lähinnä viikonloppuisin, ja siihen meneekin sitten hurjasti aikaa. Iltaisin olen liian väsynyt tehdäkseni mitään tylsiä hommia. Minä haluaisin tehdä vain kivoja hommia. Lasten nukkumaanmenon jälkeen lysähdän sohvalle.
Se, mitä kotiinpaluun jälkeen ei myöskään tapahdu, on riittävän aikainen nukkumaanmeno. Jotenkaan sitä ei vain halua mennä kymmeneltä nukkumaan, jos lapset on saatu unten maille vaikkapa puoli yhdeksältä. Huono tapa, tai toisaalta sitä ikioman ajan tarvetta. Tämä kaikki on tuttua juttua varmasti monille muillekin töihin palanneille vanhemmille.
Mutta palatakseni siihen alkuperäiseen kysymykseen, että olenko mielestäni parempi äiti palattuani töihin. Tässä vaiheessa vastaus on vahva kyllä.
Koska saan seurustella aikuisten kanssa päivisin, jaksan paremmin lasten juttuja illalla. Koska päivisin päätän itse muun muassa, koska syön, on helpompi illalla laittaa toisten hyvä oman hyvän edelle. Koska töissä minulla ei ole varsinaisia rutiinipäiviä, kestän kotirutiineja hiukan paremmin kuin ennen. Pakolliset, lasten myötä ilmaantuneet rutiinit ovat olleet minulle melko raskas kuvio. Koko ajan pitää olla miettimässä, mitä seuraavaksi syödään, ja siinäkin pitää ottaa huomioon ruokailun terveellisyys sun muut, joista itsensä kohdalla voi, vaikkei ehkä pitäisi, usein joustaa. Huomaan, etten saa enää aivan samanlaisia raivareita kuin viime talvena. Toki joudun edelleen komentamaan ja pinnakin palaa välillä, mutta ei tule huudettua kuin hinaaja niin helposti. Huutava tyyppi olen joka tapauksessa, mutta nyt se on eri tavalla hallinnassa. Tunnen nyt myös enemmän yleistä tyytyväisyyttä myös itseäni kohtaan, koska olen työpäivän aikana saanut aikaan paljon asioita aikuisten ehdoilla, ja pohtinut muitakin juttuja kuin mitä laittaa lapsille ulos päälle tai lautaselle. Eikä minun tarvitse miettiä työkavereiden kasvatusta, eikä komentaa tai valvoa heitä... ; )
Kunhan saan hallintaan kotiarjen kaaoksen ja univajeen, kyllä tämä tästä. Tästä toteamuksesta onkin hyvä lähteä nukkumaan; aamulla on herätys taas kello kuudelta.
21 kommenttia:
Mulla on ihan sama juttu tuon nukkumisen kanssa... aamulla herään klo 7 (paitsi jos menen töihin kello 6 jolloin herään klo 5, tai jos menen töihin klo 7 jolloin herään klo 6). Tämä siis iltavuoropäivinä tai vapaapäivinä. On ajoittain tosi raskasta herätä aikaisin kun ei kuitenkaan ole muuta tarvista herätä kuin miehen ja lasten potkiminen matkaan. Ja siis kun valvon kuitenkin lähes poikkeuksetta todella myöhään. Tyyliin yli puolen yön... (tällä hetkellä klo on 0.10)
Mietin todella usein, että pitäis opetella menemään nukkumaan ajoissa. Siskoni herää aamuisin klo 6 ja menee nukkumaan illalla varmaan jo klo 21 tai viimeistään 22. Kadehdittavaa. Joskus on kyllä itselläkin aikoja että väsyttää tosi ankarasti ja menen hirveen ajoissa.. mutta niitä aikoja on.. no, ehkä kerran kahdessa kuukaudessa tai jotain.
Ja juu, tämä tietokone armaanihan se on syy valvomiseeni. Blogeissa surffaan käytännössä koko illan. Järkyttävää. Pääsin tänäänkin töistä 21.15 ja tulin kotiin suoraan koneelle. En siis ole tehnyt mitään muuta, paitsi syönyt ja juonut teetä (konetta samalla tiiraten). Eli mun pitäisi opetella myös tästä kamalasta tietokoneriippuvuudestani pois samalla. Hyvin, hyvin vaikeaa.
Itse asiassa olen miettinyt sitäkin, että minusta olis tosi kiva herätä aamulla aikaiseen ja vaikka keitellä lapsille puurot valmiiksi siihen seiskaksi. Eilen illalla (tai siis myöhään yöllä..) oikeesti jo melkein asetin kellon soittamaan 6.30. Luovuin kuitenkin sitten tuumasta, koska kello oli jo niin paljon ja ajattelin että on tärkeetä saada se puolikas tunti kuitenkin vielä nukuttua ennen kuin on PAKKO herätä... huoh.
No, takerruin nyt tuohon unenpuute-aiheeseen...
Tämän "parempi äiti kun on päivät töissä" -aiheen kanssa kamppailen ite kaiken aikaa. Mulla on jo isot lapset (9-15v) ja silti on tunne että pitäis olla kotona.. toisaalta pitää olla töissä koska kotona aikanaan ollessani kuitenkin tuntui että seinät kaatuilee päälle. Ja nytkin huomaan - kaikesta voisimpa olla vaan kotona-haikailustani huolimatta - että sitten kun kaikki ne kotihommat on tehty (siivottu, pyykätty kaikki kasat jne) niin tulee just sellanen "ei hitsi, mitä mä tekisin"-olo.. siis sellanen olo että ei tää pelkkä kotona olokaan nyt ihan ykköstä oo. Vallankaan kun sitten vaan kökötän tässä koneella tunti toisensa jälkeen. Oikeesti. Olen ollu (usein) koko sen ajan koneella, mitä lapset on koulussa.. se on kuulkaa kauhee tajuta. Eli kun on töissä, on rahan tienaamisen lisäksi sentään tekemässä jotain järkevää. Ja siksi luulen, että parempi mun olla töissä kuitenkin vaikka tuntuukin että koti kärsii ja lapsille ois parasta jos olisin vain heitä varten ja vain täällä......
Olipas nyt romaani. Mutta tahtoo sanoa että ymmärrän tunteesi ja ajatuksesi hyvin.
Ymmärrän ihan täysin tuntemuksesi ! Ja kotitöiden suhteen kannattaa rimaa madaltaa tai sitten hankkia siivooja. Ja tarpeeksi vaatteita, jotta niitä ei tarvitse pestä koko ajan ;-)
Kiitos kivasta ja rehellisestä vastauksesta. SÄ selvästi olet jopa pohtinut asiaa :)
Mä muistan noi kivat asiast töistä silloin kun siellä oli kivaa. Sit kun ei ollut kivaa, tuli vaan pahaa oloa ja mieltä ja stressiä. Kotona kiukuttelin ja itkeskelin. Kun jäin töistä pois muutuin normaaliksi itsekseni.
JOS olisi kiva työpaikka niin ajattelisin varmaan täsmälleen kuten sinä.
Mutta arvaas mikä mulle oli pahinta työssä käymisessä? Se että muu sosiaalinen elämä loppui. Näin vain työkavereista ja perhettä. :(
Kiva että sä nautit! Laske tosiaan vaan rimaa kotitöiden suhteen äläkä vaan ala tekemään siivoushommia kun lapset nukkuu. Se on kiellettyä.
Nauratti kun sanoit olevasi huutava tyyppi joka tapauksessa. MInä myös ja se on se asia mikä kokonaisuudessa meillä paremmin kun olen kotona. Jos päivän aikana mesoan niin se vie vaan pikkuosan päivästä. ;)
samaistun kertomukseesi, vaikka meillä herätetään lapset hieman jälkeen kuusi viisi päivää viikossa ja haetaan kotiin puoli 16-16. Autolla menen töihin, mies samoin. Iltaisin ei JAKSA tehdä oikein mitään ja aluksi minäkin tulin töihin "lepäämään" ja "nauttimaan". Kyllä sitä kotonakin olisi töitä vaikka millä mitalla, mutta ne painotetaan sinne viikonloppuun; siivoaminen, pyykkien pesu, vuodevaatteiden vaihto... Mutta en tiedä HALUAISINKO vaihtaa tätä elämää mihinkään toiseen. Univajetta on jne, mutta eilen kun itse menin nukkumaan ja näin lapsien kuvat tuijottamassa minua, mietin, että kuolisin jos heille tapahtuisi jotain, jos en näkisi heitä JOKA PÄIVÄ! Ja oli pakko mennä vielä antamaan nukkuville enkeleille suukot =)
Onpa ihanaa, että näin moni teistä hiffaa, miltä minusta tuntuu. Vertaistuessa on voimaa!
Heli: Hih, itseaiheutettu univaje pännii eniten, eikös vain? Voi syyttää vain itseään, eikä itseään ole yhtään kivaa syyttää yhtään mistään. Minusta ainakaan.
Minä viihtyisin kotiäitinä edelleen valtavan hyvin, JOS lapset olisivat päiväkodissa vaikka kahtena päivänä viikossa. Tai, jos ei tarvitsisi tienata juurikaan, voisin olla töissä vaikka vain kahtena päivänä viikossa.
Kun lapset menevät kouluun, tekee varmasti mieli jäädä kotiin, koska se olisi lapsille ihanaa, ja olisi omaa aikaa joka päivä lasten koulupäivän verran. Ihanneyhtälö! Minä kyllä keksisin siivouksen lisäksi kaikenlaista tekemistä (ei varmaan yllätä, jos sanon, että ainakin koruja ja kortteja, välillä jotain sisustustakin). : ) Tosin rahallisesti voisi tulla ongelmia, kun on niin iso asuntolaina niskassa.
Petriina: Meillä tuo siivousrima on jo niin alhaalla, että joutuu ryömimään, jos haluaa sen alittaa. : ) Olen sopinut joulukuun alusta alkaen viikkosiivouksesta joka toinen viikko. Siihen satsaan mielelläni, mutta katsotaan, mistä joutuu jatkossa tinkimään, koska pidemmän päälle se on kuitenkin tyyristä, kotitalousvähennyksestä huolimatta.
Vaatteitakin lapsilla on jo sen verran paljon, että säilytystila on ongelmana, joten sekään ei ole ratkaisu pyykkäämiseen... Pyykkäämisestä ei taida päästä yli eikä ympäri, vai?
Tiitu: Juu-u, kyllä olen asiaa pohtinut. Ja aivan varmasti kiva työpaikka on ratkaisevassa asemassa tähän uuteen elämään sopeutumisessa. Minua haittaa tosin kovasti, että viisipäiväisyys häämöttää helmikuussa. Ja jos olisin pahalla mielellä ikävässä työpaikassa, se ilman muuta heijastuisi kotiin, eikä mikään onnistuisi silloin. Ymmärrän siis hyvin, että sinä halusit jäädä kotiin.
Olen samaa mieltä, ettei lasten nukkuessa pidä tehdä kotihommia. Vaatteiden viikkaus telkkarin ääressä on poikkeus - sitä teemme yhdessä mieheni kanssa.
Ninni: Olen ihan samaa mieltä, että vaikka tässä elämänvaiheessa on omat raskaat puolensa, kun lapset ovat vielä pieniä, en vaihtaisi tätä mistään hinnasta mihinkään muuhun elämään. Ja olen vakuuttunut, että kun myöhemmin katson elämääni taakse päin, nämä vuodet ovat olleet onnellisimmat, kun lapset ovat olleet vielä niin "iholla". Tiedostan asian itse asiassa jo nyt, ja olen kiitollinen ja onnellinen, etteivät ipanat ole vielä kovin isoja. Arjen tasolla vain välillä vähän väsyttää, fyysisesti ja henkisesti...
Aika samanlaisia fiiliksiä kuin minulla. Vaikka töissäkäyminen välillä tuntuukin raskaalta, on se tavallaan enemmän "omaa aikaa" kuin kotona lasten kanssa oleminen. Siinä on enemmän vapausasteita ja päätäntävaltaa itsellä. Ja tuntuu ihan hyvältä tehdä aikuisten asioita. Olisin varmaan vieläkin tyytyväisempi, jos minulla olisi tiiviimpi työyhteisö.
Minustakin tuntuu raskaalta arjen pyörittäminen työpäivän jälkeen. Paljon kivempaa olisi puuhailla jotain lasten kanssa ja sitten saada vielä aikaa itselleen :) Priorisoinnin kyllä huomaa sekaisesta kodista ja pyykkivuoresta, mutta aikaa palaa vaikka tekisin ihan minimin.
Tiitu kommentoi tuota sosiaalisen elämän rajoittumisesta ja mä kärsin myös just siitä. Aikaa ei meinaa riittää muulle kuin työlle ja perheelle.
Mun on tarkoitus siirtyä lyhennetylle viikolle ensi kuun alusta. Olisipa ihanaa, jos voisin tehdä vain 3 päivää viikossa töitä. Sitten olisi yksi päivä itselle ja vähän kotitöille ja yksi lisävapaapäivä pojille.
Juu... ja niitä kotitöitä ehtii tehdä sitten, kun lapset ovat maailmalla. En usko, että lapsetkaan haluavat työpäivän päätteeksi nähdä äidin jahtaavan pölykoiria ja heiluttavan lattialuutua. Heille on tärkeämpää ehkä se sohvalla istuva väsynyt äiti, jonka syliin voi kipaista. Mulla on jo isommat lapset, mutta silti laistan usein kotitöistä iltaisin... siis en vaan jaksa ja sillä hyvä. Annan sen aika usein itselleni jopa anteeksi :).
Rva Kepponen: Loistavaa, että aloitat lyhennetyn viikon! Minulle ja tytöille se on ollut todella hyvä ratkaisu. Vielä ihanampaa tosiaan olisi kolme työpäivää per viikko, olen ihan samaa mieltä!
Ollaan kyllä ihan samassa elämäntilanteessa, samoissa fiiliksissä. Erona se, että minulla on se tiivis työyhteisö, jota sinullekin toivon. Niin ja se, että minä olen sellainen perhehiirulainen, etten oikeastaan kaipaa kovinkaan kummoista sosiaalista elämää. Silloin tällöin ystävien ja Kätevien Emäntien tapaamista lähisuvun viikottaisten tapaamisten lisäksi riittää minulle aivan loistavasti.
Eloise: Olet ihan oikeassa kotitöiden suhteen. Vaikka minimi kyllä pitää tehdä, vaikkapa vessojen pesu... Olen ollut lasten kanssa kolmin lauantaista lähtien, ja vessat on pesty, samoin pari koneellista pyykkiä (viikkaamatta edelleen tuossa olohuoneen lattialla korissa), ja siinä se. : )
Onneksi mies tulee ihan kohta kotiin. Ja minä tästä hilpaisen iltatoimiin - taas myöhässä nukkumaan...
Totta... joitakin välttämättömiä on tehtävä viihtyvyyden takaamiseksi viikollakin :). Viikonloppuisin riittää virtaa sitten jo muuhunkin. Mutta olen sitä mieltä, että äidit ja isät saavat aivan puhtaalla omalla tunnolla jättää pyykit viikkaamatta useaksi päiväksi, ne eivät isommin häiritse arjen sujumista, vaikka saattavat harmittaakin läsnäolollaan. Mutta että ne ovat puhtaita, sehän kertoo, että niiden eteen on jo tehty jotain :) ! Nimim. puhdaspyykkivuoren kasvattaja
Mä en jaksa kommentoida nyt mitään erityistä, tiedät kyllä että täällä komppaan ja nyökyttelen!!! :) Hyvä kirjoitus ja minusta oikein positiivisella asenteella. Jokaisessa elämän vaiheessa on kuitenkin myös hyvät puolensa.
Eloise: Niin, meillä aika usein puhdaspyykkikori viihtyy täytenä olohuoneessa päiväkausia... Ja viikonlopun pyykkiputken jälkeen tarvetta olisi ainakin kolmelle pyykkikorille lisää, etenkin, jos lakanat on vaihdettu! : )
Mirka: Kyllä tiedän, että olet mukana ja tukena, vaikket jättäisi mitään kommenttia! Asenne on tässä vaiheessa aika hyvä, vaikka nyt jo leukaperiä kiristää lumihangessa bussipysäkille rämpiminen. Yleisvire on kuitenkin aika positiivinen. Asiani ovat tosi hyvin.
Tutun kuuloinen tilanne :)...
Tämä on se iänikuinen kiistakapula ollut erilaisten äitien välillä: kumpi on parempi äiti - pullantuoksuinen (?) kotiäiti vai työssä käyvä äiti.
Itse olen aikanaan valinnut erilaisen tien kuin sinä. Eli olin kotona peräti 10 vuotta kolmen lapseni kanssa. En tiedä olisinko palannut aiemmin työelämään, jos olisi ollut työpaikka johon palata. Kun sitä ei ollut, ja sen hetkinen taloudellinen tilanne antoi myöten olla kotona, oli helppo päätös jäädä kotiin.
Sitä en tiedä olenko ollut parempi äiti kotona ollessani kuin jos olisin ollut ns. uraäiti. Kuopus oli 5v. kun lähdin ensin työvoimakoulutukseen ja sen jälkeen töihin. Hän oli varmasti maailman ihanimmalla perhepäivähoitajalla hoidossa, mikä puolestaan helpotti omaa huonoa omaatuntoani. Kaksi vanhempaa lasta olivat aloittaneet koulunkäynnin tuossa vaiheessa.
Tuota työtä ei riittänyt kuitenkaan kovin kauan kun määräaikaista sopimusta ei enää kolmatta kertaa jatkettu. Työttömäksi joutumisen tuskaa helpotti kuopuksen sanat kun sanoin että äiti ei enää maanantaina mene töihin:" Onneksi olkoon!" Ehkä se sitten oli palautetta äitinä olemisesta; ilmeisesti en ollut niin hyvä äiti ollessani töissä.
Meistä jokainen kuitenkin tekee aina omista lähtökohdistaan nämä päätökset; jokainen tietää oman jaksamisensa rajat parhaiten niin kuin myös muut päätökseen vaikuttavat asiat. Siksi minusta on suorastaan tyhmää syyllistää ketään äitiä hänen omista valinnoistaan. Me äidit kun olemme aika mestareita syyllistämään jo muutenkin itsemme kaikesta mahdollisesta. Ja kuitenkin... meistä jokainen äiti haluaa vain ja ainoastaan kaikkea hyvää omille lapsilleen. Kaikkea hyvää toivon myös teille muille äideille.
Pakko edelliseen kommenttiin kommentoida. Ritva ei paheksunut töissäkäyviä, mutta yhtäkkiä säikähdin josko minun alkuperäinen kysymykseni on otettu väärin. Minua vilpittömästi kiinnosti tietää tunteeko Leonida itsensä paremmaksi äidiksi nyt. Maaliskuussa hän sitä itsekin pohti kuinka käy.
Moni minun ystävistäni sanoo olevansa parempia äitejä kun päivät saa olla aikuisten kanssa. Minä aikanaan en ollut, johtui varmaan kettumaisesta työstä. Kun olen tehnyt keikkahommia joskus, niin olen kyllä illat ollut kärsivällisempi. Eli omalla kohdalla työn laadulla on väliä. Mutta nyt olen siis kotona vielä ja nautin välillä enemmän välillä todella paljon vähemmän :)
Vihaan kiistoja siitä kuka on parempi ja kuka huonompi äiti, täällä sitä keskustelua ei onneksi näy. Faktahan on, että töitä on tehtävä elääkseen, kaikki ei voi jäädä kotiin vaikka haluaisivatkin, ei siihen tarvitse paheksujia viereen.
Tämä äkäisyys sitten liittyi kaikki typeriin keskustelupalstariitoihin, ei tänne. Tuhat hymiötä!!!
Tiitu; luulen että minunkin kohdallani tuo että koin olevani "huono" äiti loppuajasta töissä ollessani pitää paikkansa ja luulen että lapsi vaistosi sen että mulla oli paha olla työssäni - henkisesti mutta myös terveydellisistä syistä johtuen.
Mutta itse aidosti ymmärrän sekä kotiin jääviä äitejä että töissä käyviä äitejä. Ei ole ainakaan minun asiani arvostella ketään, kun en tiedä kaikkea, mikä on vaikuttanut perheen päätökseen äidin töihin paluusta. Koska kyllähän se on aina perheen päätös, eikä vain äidin yksin. Minua myös raivostuttaa ainainen riitely siitä kuka on hyvä äiti... kun tosiasia on että jokainen äiti on paras äiti omille lapsilleen, eikä sitä asiaa voi kukaan miksikään muuttaa. Lapsi rakastaa äitiään ehdoitta. Lapsi ei välitä siitä onko äiti uraäiti vai kotiäiti; ja se on minusta ainoa asia, jolla on tässä asiassa merkitystä. Tärkeintä on se lapsen ja äidin välinen rakkaus.
Tiitu; tulipa huonosti ilmaistua tuossa alussa. Tunsin siis olevani huono äiti, koska minulla oli töissä paha olla. Tämä siis selvennykseksi äskeiseen kommenttiin.
Tiitu: Minä en ainakaan ymmärtänyt kommenttiasi yhtään väärin; täysin myönteisesti vain! Tosiaan sillä, mihin työhön palaa on paljonkin merkitystä.
Ritva_47: Kiva, kun tulit taas käymään! Onneksi täällä ei kiistellä kotiäitiydestä eikä työssäkäymisestä. Minä itsekin olen ollut kumpaakin, kun olin lähes viisi vuotta putkeen kotona lasten kanssa, ja nyt taas töissä.
Taloudellisesti alkoi tulla kotonaolon raja vastaan, joten töihin oli palattava. Kyllä oma pollakin jo kaipasi vähän lomaa tuosta kotiäidin työstä, joka on ympärivuorokautista vastuuta ja käytettävissäoloa kuitenkin.
Ei minulla kyllä tosiaan olisi mitään sitä vastaan, että olisin kotona askartelemassa, jos siitä maksettaisiin tarpeeksi, ja jos lapset välillä voisivat olla hoidossa (tai koulussa), että äidin vastuu hetkeksi hellittäisi ja jäisi tilaa omille ajatuksille.
Olen kyllä hyvin kiitollinen siitä, että pystyin olemaan niin pitkään kotona, koska tiedän monia, joille se ei taloudellisesti tai muuten ole ollut mahdollista.
Kiitos teille ihanille kaikista kommenteistanne! Minusta on hienoa, kun syntyy oikeata keskusteluakin kommenttien kesken! : )
Leonida,ehkä tässä blogissa on aikuisia - muutenkin kuin ikänsä puolesta- lukijoita ja kommentoijia.Ihmisiä, jotka ymmärtävät, että kaikki ei ole aina niin mustavalkoista. Elämässä ja sen kiemuroissa on värejä ja sävyjä samalla tavalla kuin korteissa, joita teemme.
Minusta saat varmasti pysyvän lukijan tällä blogillasi. Juuri tämän kaltaiset keskustelut varmistavat sen, että mielelläni poikkean katsomassa mitä tänne ja sinulle kuuluu. Mukavaa viikonloppua sinulle!
Sepäs onkin se tämän blogimaailman voima ollutkin minulle, että olen tutustunut virtuaalisesti, ja osin ihan naamakkainkin, todella fiksuihin, viehättäviin, täysillä myötäeläviin, toisiansa tukeviin upeisiin naisiin, joilta saa vastakaikua yleensä ihan mihin esille tuomiini asioihin tahansa!
Kivaa, että viihdyt - vaikka päivitystahtini on kyllä aika surkea töihinpaluun jälkeen...
Voi vitsit. Mä olen ihan liikuttunut tästä keskustelusta täällä! Ihan mahtavaa!!!
Eikös vain olekin huippua!!
Lähetä kommentti