Astun pääsiäisenä auringon valaisemaan huoneeseen
mummoni perässä. Näen heti
rakkaamme sängyssään, järkyttävästi muuttuneena sitten maaliskuisen tapaamisen. Tästä äitini jo hiukan varoitteli. En kuitenkaan ala itkeä heti, vaan hymyilen kiitollisena siitä, että vielä tapaamme; iloisena siitä, että rakkaamme on vielä siellä. Iloisena seuraan myös rakkaamme onnellista ilmettä, kun hän huomaa, että mummoani seuraan tosiaan minä, joka tulen yllätyksenä käymään.
Halaamme oikein kovasti rutistaen, suukotamme. Onpa ihanaa, että vielä nähdään, sanon. Tunne on molemminpuolinen. Tänään olen täällä ajan kanssa, ilman mitään kiirettä, vihdoinkin. Saan istua rakkaamme vieressä, pitää kädestä, silitellä ja ennen kaikkea jutella. Sormissa on vielä roimasti puristusvoimaa, sillä rakkaamme vielä treenaa sormivoimiaan sängyn pohjalta käsin. Puheesta on välillä vaikea saada selvää, mutta se ei haittaa; ymmärrämme toisiamme joka tapauksessa.
Vietän hiukan aikaa aivan kahden kesken mummoni lepäillessä päiväsalin puolella. Rakkaamme ottaa välillä mikrounia, aivan hetkittäisiä poissaoloja nykyhetkestä, silmät puoliummessa leväten. Annan hänen lepäillä; hän on nykyään kovin väsynyt.
Hoitajia piipahtaa välillä käymään. Rakkaamme on ennallaan: vitsailee ilkikurisesti ja saa hoitajat naureskelemaan. Ihanaa huomata, että ulkokuoresta huolimatta sisällä on edelleen rakas, jonka tunnen niin hyvin.
Mutta rakkaamme ei voi hyvin. Hän heikkenee päivä päivältä enemmän. Enää ei lehdenluku kiinnosta, eikä ruoka tahdo pysyä sisällä. Kun hän nousee istumaan minun jäädessä selkänsä taakse, nousee itkuni. Ennen niin vahva selkä on niin laiha. Silitän hartioita, selkää koko istumisen ajan samalla kyynelehtien. En voi mitään, suru nousee hetkessä pintaan.
Iltapäivän ajan haluan hieroa laihtuneita jalkoja, pitää kädestä kiinni, sillittää poskesta, halata. Yritän tankata tuntumaa käden yllättävän sileästä selkämyksestä, jotta sen muistaisin sittenkin, kun emme enää tapaa. Painan mieleeni tuttuja kasvojen ja sormien muotoja, vaikka ne kovasti hoikistuneet ovatkin. Olen onnellinen siitä, että saan viettää aikaa rauhassa siinä vuoteen vierellä. En haluaisi lähteä pois lainkaan.
Kuitenkin lähdemme mummoni kanssa, kun rakkaamme alkaa nukkua. Nähdään huomenna vielä, sanon. Kauniita unia, olet rakas; niin sinäkin rakas ipana. Toivon, että yö sujuu rauhallisesti.
Illalla mummoni puhelin soi, rakkaamme on epävarma siitä, missä on, kenen sängyssä, missä hänen rakkaimpansa, mummoni on. Hiukan hätääntynyt, sekava rakas. Hoitaja juttelee, että kaikki hyvin, häntä hoidetaan parhaillaan, eikä kipuja ole.
Meille jää hiukan paha mieli rakkaamme puolesta. Kysyn mummoltani, haluaisiko hän käydä vielä sairaalassa. Olemme yhtä mieltä siitä, että lähdetään käymään. Onneksi lähdimme. Rakkaamme on hereillä, hiukan hoitoa vailla. Pyydämme hoitajaa tekemään työtänsä, mutta hoidamme rakastamme itsekin. Se tuntuu hyvältä. Kun varsinaiselle tilanteelle ei mitään voi tehdä, tuntuu erityisen hienolta, kun voi tehdä jotain konkreettista hyvää rakkaallemme.
Mummon kanssa juttelemme, ettei meistä hoitoalalle olisi vieraita hoitamaan. Mutta tämä hoitaminen ei haittaa yhtään, sen vain ilolla tekee. Se on rakkautta.
Lähdemme kotiin nukkumaan, kun rakkaamme rauhoittuu yöunille. Kaikki on kunnossa, siitä pidämme huolen, vaikka hiukan mietityttääkin lähteä pois; rakkaamme lähdöstä kun ei voi tietää. Tuntuu kuitenkin, ettei ole vielä aika. Lähdemme nukkumaan. Olemme väsyneitä, surullisia myös, mutta lohdullista on, ettei mummollani ole yksinäinen yö edessä, vaan olemme yhdessä tässä tilanteessa.
Aamulla vien mummoni sairaalaan ja käyn katsomassa rakastamme ennen kuin lähden hakemaan perhettäni. Aamu näyttää hyvältä. Rakkaamme on tyytyväinen, hoidettu ja siisti. Nähdään iltapäivällä murunen.
Palaamme iltapäivällä perheeni kanssa. Rakkaamme on kovin väsynyt ja vain nukkuu. Vietämme hiukan aikaa sairaalassa, jospas vaikka rakas hiukan siitä piristyisi. Hyvästellessämme, kun olen jo jättänyt toivon siitä, että rakkaamme jaksaisi olla hereillä, tapahtuu ihme: hän herää meitä tapaamaan, huomaa lapset, mieheni, lasten piirrustukset, lapset sanovat heipat ja kaikki on hetken hyvin. Kun jäämme hetkeksi huoneeseen mummoni ja tätini kanssa, suru ottaa vallan, koska tajuan nyt olevan hyvästien aika minun ja rakkaamme välillä. En usko, että ehdimme enää tavata tämän jälkeen, sillä asun sen verran kaukana.
En haluaisi päästää rakkaamme kättä lainkaan, enkä myöskään lähteä. Hetken luulemme, että rakkaamme jo jätti meidät, sillä hengitys pysähtyy pitkäksi aikaa. Maailman hirvein tunne. Mutta vielä hän havahtuu hetkeksi vaipuakseen uudelleen omaan maailmaansa. Emme tiedä, tuleeko lähtö jo tänään, vai ei, mutten millään haluaisi lähteä. Rakkaamme on muissa maailmoissa, kun minun on lähdettävä. Supatan korvaan sanoja, mutten tiedä, kuuleeko hän. Suukotan poskea, joka tuoksuu ihanalle, tutulle eau de colognelle, ja halaan vielä.
Lähden raskain sydämin kotimatkalle perheeni kanssa. Soitan vielä illalla, ja siitä eteenpäin joka päivä kerran tai pari. Saan jutella parikin kertaa rakkaamme kanssa, hyvänä hetkenä jopa. Se lohduttaa, vaikka koko ajan pelkään, ja toisaalta toivon, että se on viimeinen kerta. Rakkaamme kuitenkin kärsii, eikä elämä ole enää kummoista, kun juuri mitään ei pysty enää itse tekemään, ja kipujakin on välillä. Tunteet ovat ristiriitaiset. Toisaalta sitä haluaisi pitää rakkaan hengen luonaan niin pitkään kuin mahdollista, mutta toisaalta toivoisi, että enkelit jo hakisivat rakkaan luokseen, että pääsisi rauhaan.
Rakkaamme matka keskuudessamme jatkuu kuitenkin vielä - kuinka kauan, sitä ei tiedä kukaan.