Mutta tiedostan nyt, että elämääni toivottavasti on vielä niin paljon jäljellä, että ehdin vaikka mitä! Kun vain keksin, mitä kaikkea haluan ehtiä.
Sitä miettiessä tässä toinen keskeneräinen. Glitteriä ja toivotus tulossa, kunhan keksin, mitä näin "sydämellisellä" kortilla haluan toivottaa. Laiskana skannasin kortin, ja yläreuna jäi uupumaan. Hoh hoijaa.
Lasten kanssa askarrellessa synnytetty.
Leima on joko Mirkan tai Rva Kepposen, Copiceilla väritetty, paperi saatu jonkin englantilaisen askartelulehden mukana, puusydän roikkunut mukana vuosia, ja tuohon nyt sitten tökkäsin. Vaivauduin käyttämään jopa Distressejä.
17 kommenttia:
Veit sanat suustani. Valmis? No ei!
Mä säännöllisesti ahdistun kun ajattelen et merkittävä osa on jo ohi. KAIKKI tärkeä jo tehty? Saan uskoa ja voimaa kun luen REILUSTI keski-ikäisistä, jotka tekee vaikka mitä uutta. Kun keksisi mitä tekisi...
Just niin, Pinkki. Jatkuvasti saa lukea ihania tarinoita ihmisistä, jotka "ovat hypänneet oravanpyörästä" ja alkaneet toteuttaa itseään mitä moninaisimmin tavoin, elävät parhaita vuosiaan ja ovat meitä paljon vanhempia! :)
Sellaista "jonkun vaimoa", joka on ihana ja kaunis, tyylikäs, hyväkuntoinen, hyvä sisustamaan sekä valokuvaamaan ym., minusta ei varmastikaan enää tule, mutta ehkäpä keksin muita tapoja toteuttaa itseäni, jopa näinä ruuhkavuosina.
Sitä älyn- tai sielunväläystä odotellessa...
Juuri tätä samaa pohditaan täälläkin...onkohan tää sellaista lievää neljänkympin kriisiä? Iltalehtikin kertoi tässä joku päivä, että seksi paranee kun täyttää neljäkymmentä...kerro sitten, pitääkö paikkansa :)
Ihan kortti, voit lähettää sen mulle ;D
Musta ei ainakaan tullut valmista, vaikka 40v täytin. Mutta ehkä siitä ei olisi niin väliksikään :) Mäkin mietin aina, että mitä mä vielä haluaisin tehdä ja minullakin on päättämisen vaikeus. Toisaalta pienet lapset kyllä myös rajaavat monia vaihtoehtoja pois.
Kaunis kortti -kauniit värit ja mukavasti vähän romanttinen. Leima on valitettavasti Mirkan eikä mun.
Pikku hiljaa olen itse alkanut luovuttaa siitä "valmiin utopiasta". Elämä ON tässä ja nyt ja kummemmaksi se ei muutu. Tai siis tokikin muuttuu, mutta ei kannata elää elämäänsä vain jotain tulevaa odottaen.
Ei siis ehkä tarvitsekaan olla valmis tai tulla valmiiksi, vaan nauttia tästä epätäydellisyyden tilasta joka on välillä enemmän ja välillä vähemmän kaoottinen.
Jossain luki juuri, että pitäisi kirjoittaa KAIKKI mitä haluaa toteuttaa elämänsä aikana ISOLLE paperille ja pikku hiljaa ne unelmat voivatkin alkaa toteuttaa itse itseään. Vähän niin kuin joku aarrekartta. Ajattelepa, että kirjoittaisit paperille haluavasi lähteä lasten ja miehen kanssa kuukaudeksi Uuteen-Seelantiin. Ei kun tilaamaan lentoja ja järjestämään elämää tämän uuden suunnitelman mukaisesti. Mun kaverit teki sen - tosin lähtivät perheellä kolmen kuukauden maailmanympärimatkalle... Toinen otti töistä vuorotteluvapaan ja toinen käyttää vanhat ja uudet lomat peräjälkeen (ja saa vielä palkkaakin). Samaan aikaan, kun itse pohditaan täällä jämähtäneisyyttämme ja huonoa arjen sietokykyä, toiset hyppelee Tyynenmeren aalloissa. Tavallinen suomalainen, keskituloinen perhe. Mä luulen, että kyse on vaan asenteesta!!!
Ja mitä Iltalehden väitteisiin ynnä muihin tulee, niin itsestä sekin kai on kiinni. Mitään positiivista yllättävää ei taida tapahtua, jos vaan täällä kotona passiivisesti odottelen.
Jotain lievää varmaan... ;)
Kerron kyllä, jos huomaan jotain hienoja muutoksia vällyjen alla!
Niin ja siis kiitos korttikommentista! Pidetään mielessä!
Kiitos Kepposkainen! Olin melkein varma, että leima oli sun.
Sepäs se, ettei tarvitsekaan olla valmis. Mutta olisihan se vallan mukavaa tietää, mitä haluaisi, vaikkei pystyisi vielä toteuttamaan sitä. Ja että toteuttaisi sitten jotain, mitä voi tässäkin elämänvaiheessa. Kun vaan nyt haluaisi vain jotain niin paljon...
Valmiin utopia on hyvin kuvaavasti sanottu. Minä kyllä elän tätä päivää, välillä vähän liiankin kanssa tuntuu, mutta koska unelmointi on ihana osa ihmiselämää, haluaisin tehdä myös sitä!
Minullakin ystävä lähti perheen kanssa kolmeksi kuukaudeksi Aasiaan, lapset 5- ja 2-vuotiaita. Reippaita ovat, ja hieno reissu menossa.
Mulla on tällä hetkellä se ongelma, että en halua mitään tarpeeksi paljoa, että jaksaisin lähteä mitään uutta tavoittelemaan! Eiks ole säälittävää!
Voi Leonida...sinulla on aikaa tulla valmiiksi vaikka kuinka. En ole valmis minäkään ja vuoden päästä kuitenkin jo puolessa välissä sataa vuotta :)
En tiedä onko vuosien tuomaa viisautta vai vain olosuhteiden aiheuttama asennemuutos, mutta olen oppinut viimeisen vuoden aikana sen, että enää en elä "sitten kun" -elämää. Jos haluaa tehdä jotakin rakkaidensa kanssa, on se tehtävä nyt; tässä ja nyt. Ei voi tietää paljonko on yhteistä aikaa,onko niitä yhteisiä eläkevuosia vai ei.
Valmis en ole missän nimessä, enkä minä tämän valmiimmaksi tule. Voin kuitenkin yrittää tehdä parhaani, että rakkaillani ja itselläni on mahdollisimman hyvä olla yhdessä.Koska siitähän tässä elämässä on kyse; yhdessäolosta rakkaiden kanssa.
Unelmat antavat voimaa jaksaa sitä arkea - mutta arkikin voi ihanaa. Kun sen oikein oivaltaa.
Kiva kuulla sinusta taas, Ritva, viisaine ajatuksinesi!
Muistan, mikä tilanteesi on ollut viimeisen vuoden ajan, enkä yhtään ihmettele, että sitku-elämä on takana päin. Mutta varmasti ylipäänsä eletyt vuodet tuovat näkemystä siitä, mikä on tärkeää.
Arjesta olen aina tykännyt, viihdyn kotona ja perheen kanssa. Bloginikin nimesin arjen taivaaksi, mutta viime syksy ja tämä talvi ovat olleet raskaita, ja etsikkoaikakin tässä menossa...
Luotan kyllä siihen, että vielä keksin, mitä haluan niin paljon, että alan toteuttaa unelmia pienemmässä skaalassa (olosuhteiden mukaan) heti, ja jatkan unelmointia isommasti...
Hyvä ihme. Valmis? Ei todellakaan. Ihan sama teini kuin aina ennenkin. Numerot muuttuvat vaan isommaksi. Kaks päivää kesti ikäkriisi ja nyt taas helpottaa. Saa unohtaan numeronsa taas vuodeksi.
Tuosta tulkitsen, että synttärionnittelut lienevät paikallaan? Onnea murunen! :D
Toinen rakkaista 80-vuotiaista mummeleistani sanoo vieläkin, että tuntee olevansa tyttö. Minä taas olen jotenkin vanhana syntynyt, että tokkopa olen koskaan tuntenut oloani tytöksi, ennemmin aina ikäisiäni vanhemmaksi. Mutta valmiista olen kaukana.
Mutta ajatelkaapa, mikä ihana hetki omalla äidilläni oli viime viikolla, kun olivat porukalla hiihtoreissulla, tuo samainen mummelini, äitini äiti mukana. Äiti pääsi melkein kuusikymppisenä parin lapsenlapsensa kanssa oman äidin vetämään pulkkaan! Kuinka moni saa sellaista kokea vielä siinä iässä??
Olisin niin halunnut olla mukana siinä hetkessä, mutta lohtuna näen sen kyllä sieluni silmillä. Ja olen äidin puolesta tosi onnellinen. <3
Kiitos. Näin pääsi käymään. Piti vaihtaa nelkyt miinukseksi blogin kuvausta.
Ihana tarina. Päästä äidin vetämään pulkkaan.
Minä taas sain kokea, kuinka sitä edelleen on lapsi. Äiti huolehtii. "Lapsi-kulta, annapas kun minä, ettet loukkaa itseäsi" Katkoin lahjaruusujen varsiin uutta impupintaa puukolla. :D Vissiin ei ollut oikeen turvallisen näköistä hommaa se.
No on se sentään nelkyt miinus. Ei siis vielä ihan tasan nelkyt.
On se ihanaa, kun äiti huolehtii...
No ei vielä. Onneksi. Tässäkin oli sulattelemista. Näytän muutaman vuoden jäljessä olevan sua. Eli siis ihan teini vielä.
:)
Lähetä kommentti