Mites meillä menee?

Ei minulla mitään kuninkaalliskompleksia ole, vaikka noin pompöösisti monikossa puhuin itsestäni... Tässä vain olen käynyt, kun aikaa on ollut, kaikenlaista vuoropuhelua itseni kanssa, että ehkä sitä passaa tässä kohden pohtia, että miten "meillä" menee.

Minulla on hurjan viisas valmentaja. Kun jouduin perumaan tapaamisemme ja jäämään kotiin hiihtolomaksi muun perheen matkatessa Rukalle, valmentajani totesi, että ehkäpä tästä löydän aikaa pysähtyä kaikessa rauhassa, kun en kerran liikkuakaan voi. Hänestä oli tuntunut, että minulla oli viime vuonna jatkuvasti niin paljon haipakkaa kahden tahon opiskelujeni sun muun kanssa, että olikohan oikeasti aikaa pohdiskelulle. Siinä hetkessä ajatus ei oikein innostanut, mutta jälkikäteen ajateltuna valmentajani oli aivan oikeassa.

Viime vuodesta alkaen minulla on ollut aivan omaa aikaa opinnoilleni maanantaista torstaihin neljä-viisi tuntia päivässä. Käytännössä sitä ei ole ollut ihan niin paljon, sillä siihen aikaan on kuulunut myös kaikenlainen "siinä sivussa" -puuhastelu. Vaikka tietoisesti hidastin tahtia kiireisten työvuosien jälkeen ja nautin siitä, en suinkaan vain heilutellut varpaitani ja lallatellut, vaan panostin opintoihin kunnolla. Takaraivooni oli istutettu tiukasti asettamani tavoitteet opintojen suhteen, opiskelinhan jatkuvasti omaa uutta työuraani varten. Jos päivällä tein jotain muuta, vaikkapa luin lehteä, tuli huono omatunto siitä, että tässä minä vain lueskelen mukavasti lehteä, vaikka pitäisi opiskella ja kun tuo mieskin tuolla paahtaa täysillä töissä, eikä voi yhtään lepuuttaa niin kuin minä.

Loppukesästähän meni opintosuunnitelmanikin hiukan uusiksi mummoni yllättävän kuoleman ja olkapääleikkaukseni vuoksi. Olkapään kanssa oli sen verran hankalaa, että sairausloma oli paikallaan, vaikka kotona olinkin. Siitä toipuessani kuitenkin aloin valmentaa enemmän ja enemmän loppuvuoden sujuessa todella hyvin jälleen tavoitteita kohti. Valmentajani kanssa pureuduin myös omaan hyvinvointini lisäämiseen tähtäävään toimintaan. Tammikuussa alkoi olla jo tosi hyvä tilanne myös uudelleen aloitetun liikunnan suhteen, kunnes nelisen viikkoa sitten tuli tämä välilevytyräjuttu.

Selkä on kuulkaa hirmuisen oleellinen osa ihmisfysiikkaa. Kun se reistailee, mikään ei onnistu, eikä pysty keskittymään oikein mihinkään. Hermokipu, joka tuntuu joka hetki seistessäsi, kävellessäsi ja etenkin istuessasi, jokseenkin haittaa syvällisempien ajatusten muotoilua. Eikä minun kipuni ole edes sietämätöntä! Siispä, kun paras asento on makuullaan, on siinä asennossa tullut vietettyä aika paljon aikaa.

On tullut pohdittua ja prosessoitua kaikenlaista. Mies on huolissaan siitä, että olen työtön, enkä voi tällä hetkellä edes kunnolla hakea töitä. Vai olisiko hyvä saapua haastatteluun könkäten kuin vanhempikin mummeli, että kyllä minä olen reipas, pätevä ja energinen, vaikken voikaan istua, enkä kunnolla kävelläkään, kun tuli tälläinen selkävaiva, jonka paranemiseen menee viikkoja, ehkä kuukausia?

Minä sen sijaan pohdin työuraani pidemmälle, että mihin tähtään, ja miten sinne pääsisin. En kanna huolta tästä hetkestä, sillä puolikin vuotta on kuitenkin pieni aika koko loppuelämän uran kannalta. Siispä punnitsen edelleen vaihtoehtoja esimerkiksi psykologian päiväopintojen parissa sekä muita mahdollisuuksia. Jotainhan minun on tehtävä, kunnes töitä löytyy. Tosin työnhaku on rankkaa puuhaa ja, kun siihen keskittyy, pitää pitää taukoa muista vaativista tehtävistä, jotta polla jaksaa.

Tahtoo sanoa, että tämä selkätauko tähän mennessä on ottanut paljon, mutta huomaan sen myös antavan paljon pakollisen pysähtymisen merkeissä. Ehkä siitä kumpuaa elämääni jotakin sellaista hienoa, jota en koskaan oivaltaisi ilman tätä pysähtymistä. Aika näyttää.