Hajanaisia mietteitä puolikuntoiselta keväältä

Olen tehnyt viimeisen kolmen kuukauden aikana vähemmän töitä kuin pitkään aikaan: korona jätti hiukan epätasapainoa kehooni. Siispä ajallisesti minulla on ollut enemmän aikaa pohtia, ainakin periaatteessa. Toipumisen alkuvaiheessa keskittyminen oli minimaalista, kuten myös jaksaminen, enkä jaksanut edes lukea kirjoja. Lehdetkin kangersivat. Katsoin lähinnä suoratoistopalveluista sarjoja ja makasin sohvalla, kun muutaman tunnin työpäivästä selvisin.

Kevät meni jotenkin ohi, ja nyt onkin jo kesä. Vointini on parempi - siitä kertoo myös viime aikojen kaksi luettua kirjaa, joista toisen 650-sivuisen hotkaisin yhtenä kauniina lauantaina, kun oli mahdollisuus ottaa lunkisti eli lähinnä lukea. Se kertoo jo, että keskittymiskykyni alkaa palautua, samoin jaksaminen.

Olen myös käynyt niin sanotusti kivoissa riennoissa, en niinkään juhlimassa, mutta blogiystävieni (nyk. ystävieni) kanssa aarrekarttapäivää viettämässä, komediaklubi-illassa ja elokuvissakin. Ja puutarhamyymälässä. Lauantaina olemme menossa ensimmäistä kertaa vuosiin lakkiaisiin ja seuraavana viikonloppuna juhlimme pienimuotoisesti pyöreitä kotosalla. Elämä alkaa taas aktivoitua.

Mutta se on tiedättekö jännä juttu, että vaikka sairaana tai puolikuntoisena viikkokausia hoippuessa ja lääkärissä ja laboratoriokokeissa ravatessa on ollut huolta ja ihmetystä, että eikö mitään vieläkään löydy, ja jos ei löydy, niin milloin tämä loppuu, olen ollut kumman kärsivällinen ja useimmiten ihan tyytyväinenkin kotona jumittaessa.

Jollain tapaa ollut ehkä sama fiilis kuin silloin, kun korona oli uutta: sai jäädä kotoa käsin tekemään töitä, tuli lisää vapaa-aikaa työmatkakulkemisen jäätyä pois ja niin edelleen, miinuspuolena tietysti nyt, ettei ole jaksanut paljon mitään, mitään kivaakaan tekemistä. Toki on ollut myös hyviä uutisia, jotka ovat osaltaan lisänneet kärsivällisyyttä: olen monelta osin erittäin terve!

Mutta johan nyt koronan takia sitä sorttia on ollut jo pari vuotta tarjolla, ja silti olen jaksanut lojua lähes toimettomana. Olen miettinyt syitä tälle, ja yksi selkeä syy on, että minä viihdyn kotona. Olen kaikkein mieluiten kotona, vaikka kyläilykin on kivaa. Kotona on aivan ihanaa. Vielä parempi, jos saisi olla enemmän yksin kotona. Koronahan tuotti sen, että meillä on ollut kaksi aikuista lähes koko ajan kotona yli kahden vuoden ajan, ja osin lapsetkin. Se on ollut tosi hyväkin juttu (etenkin alussa), mutta pitkän päälle vähän puuduttavaa.

Koska mieleni on ollut kuitenkin aika rauhallinen, tietyistä perheenjäsenten haasteista murehtimisesta huolimatta, täytyy epäillä, että jostain syystä olen tarvinnut tätä pakollista pysähtymistä, tai ainakin hidastamista. Kun keho ei pysy vauhdissa mukana, pakko on mielenkin levätä, kun ei jaksa edes lukea ja itseään sivistää millään tavalla.

En ole siis laittanut kotia kuntoon (liian raskasta), en ole laittanut vielä myöskään vaatekaappia kuntoon (liian raskasta), enkä ole laittanut kuormittunutta mieltäkään kuntoon, ainakaan tietoisesti (liian raskasta pohdittavaa). Olen levännyt.

Ja siitä levosta on virinnyt pikkuruisia oivalluksia arjen keskelle. On vahvistunut ymmärrys siitä, että tarvitsen aikataulutonta aikaa enemmän palautuakseni työviikosta ja arjesta. Sen olen jo aiemmin huomannut, että voin paremmin, jos viikonloppuna on sovittua menoa tai puuhaa vain toiseksi päiväksi, ja toisena saa nukkua rauhassa, eikä ole paineita suorittaa - korkeintaan pistää pyykkiä pyörimään tms.

Tämän vajeen olen tajunnut jo vuosia sitten: tarvitsen todellisuudessa hyvin paljon yksinoloaikaa kompensoidakseni ihmiskeskeistä ja sosiaalista työtäni. Aikaa vain olla omien ajatusten keskellä ilman keskeytyksiä. Haasteeni on tietysti se, että elän perhe-elämää, eikä yksinolo kotona ole niin helposti järjestettävissä, jos ympärillä riehuu pandemia ja sen myötä lockdown.

Tarvitsen ehdottomasti enemmän kivaa tekemistä päiviini. Jokaiseen päivään. Pientä kivaa, joka ei vaadi mahdottomia panostuksia puitteisiin tai lähtemiseen. Kuten korttiaskartelua, jota en olekaan tehnyt aikoihin. Tai leikkokukkakimppujen tekemistä, tai tähän vuodenaikaan kesäkukkien laittoa ja hoitoa ulkona. Tai omia cappuccino-hetkiä lehden kera terassilla tai ulkona.

Keho kertoo, että se tarvitsisi myös liikuntaa, joka on ollut viime aikoina rajoitettua, mutta jo ennen sairastumistanikaan en ollut kovin innokkasti liikkumassa vaan aiemmat liikuntaharrastukset olivat hiipuneet. En ole luonnostani yhtään liikkuva, koska olen niin hyvin mukavuudenhaluinen ja laiska, kun johonkin sohvaan pääsen istumaan. Käytän aina mieluummin päätäni kuin kehoani, mutta se ei taida olla kovin pitkä tie.

Ruokahaluni oli pitkään jollain tapaa vajaa, mutta haju- ja makuaisti ovat koko ajan olleet ennallaan. Samoin makeahammas. Sen olisin toivonut katoavan, ja että olisi tehnyt mieli vain terveellisiä juttuja, mutta ei. Suklaa, lakritsa ja jäätelö, suurimmat iloni sohvalla maatessa sarjoja katsellessa, ovat tuoneet mielihyvää päiviini, kun ei ole jaksanut muutakaan kivaa tehdä. Mutta on tässä nyt herkuteltu jo kolme kuukautta erityisesti ja se alkaa tuntua ja näkyä.

Vuoden alussa ajattelin, että keväällä ulkoilen ja liikun paljon, niin olen juhannuksen jälkeen ulkomaan reissullamme sitten hyvässä kunnossa kävelypäiviä ajatellen, ja ehkä jopa mahdun kesävaatteisiini. Se suunnitelma nyt meni mönkään heti maaliskuussa.

Jäljellä on näitä "pitäisi"- ja "pitäisi" -asioita. Jotka perinteisesti riivaavat meiltä ja aiheuttavat suuresti syyllisyyttä siitä, ettei saa niitä aikaan. Ja tuollainen syyllisyys kuormittaa ihan turhaan ihmistä.

Nyt, kun minut on suurelta osin julistettu varsin terveeksi, olisi oiva hetki ottaa tästä onkeeni ja alkaa ylläpitää tuota arvokasta terveyttä tavalla tai toisella tai monella. Toivon sen olevan helpompaa nyt, kun olen saanut lepuuttaa osin myös kuormittunutta mieltäni fyysisen levon ohella.

Tuntuu kuin olisin kerännyt voimia täällä kotona ollessa, mutten niinkään fyysisesti vaan nimenomaan mielenvoimia. Mieli on ollut viime aikoina hyvä, enkä ole tuskaillut sairastamista lainkaan, paitsi sitä, ettei löytynyt syytä, mutta nyt, kun syy on sairastetussa koronassa ja sen jälkeen päälle jääneessä lämmönsäätelyn häiriössä, ei tarvitse miettiä muuta kuin että kuinka pitkään tämä jatkuu.

Ja koska lukeminen sujuu jo niin hyvin, koen, että se normaaliminä alkaa jo tulla esiin. Puuhastelut kotihommien muodossa ovat luonnistuneet jo paremmin ja olen jaksanut niitä yhtäjaksoisesti pidempään. Mutta on tässä vielä matkaa: kun alan miettiä syksyä ja normaaliarkeani töissä, toimistolla ja kotona, tuntuu hiukan vaikealta. Miten ikinä jaksan palata entiseen tahtiin? Sama ajatus lienee monella muullakin etätyötä korona-aikana tehneellä.

Ja se suurin oivallukseni, joka kirkastui myös aarrekarttaani tehdessä: ehkä tahdin ei tarvitse olla enää sama kuin ennen koronaa? Maailma on muuttunut. Minä olen muuttunut. Saa tehdä enemmän etänä, koska työnantaja on joustava ja ymmärtää eri elämäntilanteita. Itse voin laatia työpäiväni lomaan hetkiä, jolloin jo alkaa palautuminen: 15 minuutin lenkki korttelin ympäri keskellä päivää, tai viiden minuutin tauko katsellen puutarhaa tai kaukaisuuteen, tai hellitellen kania. Ehkä välillä vaikka pidempi lounastauko jossain lähitienoon ravintolassa.

Lisää kivoja, lataavia hetkiä pitkin päivää, riittävästi yksinoloa (järjestelykysymys elämäntilanteessani), riittävästi ulkoilmaa raikastamaan ajatuksia ja laittamaan veren kiertämään, sopivasti toimistopäiviä, jotta kohtaamisista siellä saa energiaa ja inspiraatiota, edelleen kauneutta ympärilleni sen mukaan, mitä silmä toivoo. Sellaista.

Ehkä se onkin vähän yksinkertaisempaa elämää, jota peräänkuulutan tässä. Ei voi tietää vielä, koska fiilis ja ajatukset ovat vasta muotoutumassa. Ja se on ihan ookoo, pikkuhiljaa hyvä tulee.