Elämän makua

On ollut kaikenlaista kiirettä. Eikä kuitenkaan mitään isompaa meneillään. Arkea. Siis elämää.

Suuri juttu oli, kun viikko sitten sain kotiin perintöpianoni. Olisin mieluummin pitänyt rakkaan pappani. Mutta koska niin ei käynyt, piano on nyt täällä. Ympyrä on sulkeutunut. Tällä pianolla opettelin kuusivuotiaana nuotteja äitini ja tätini vanhoista soittovihoista, ja opinkin. Aina isovanhempieni luona käydessä pimputtelin pianoa, kunnes sain itse oman kymmenvuotiaana. Silti tämä piano on se, jota aina rakastin, ja rakastan vieläkin.

Siinä on kaunis ääni. Soittajalle se suo herkän kosketuksen ja täyden soittonautinnon. Se on elämää nähnyt ja tunnearvoltaan mittaamaton. Se on yhdeksänkymmentävuotias Grotrian Steinweg, pianojen aatelia. Ensimmäiset neljäkymmentä vuotta sen omisti pianisti, seuraavat viisikymmentä vuotta pappani, ja nyt se on minulla. Aika suuri kunnia. Ulkopuolen patinaa en tule koskaan lakkaamaan piiloon, ellei se soittimen säilymisen kannalta ole pakko. Pianotuolikin on muuten yhtä vanha; taitaa olla jo antiikkia. Sen aion kyllä entisöidä, että pysyy kunnossa. En halua uutta tuolia.

Kun istuin pianon ääreen ensimmäistä kertaa soittamaan, alkoi itkettää kamalasti. Silittelin norsunluisia koskettimia, sipaisin kahvimukin jättämiä kulumia koskettimien vasemman päädyn tasolla, enkä kyennyt soittamaan vähään aikaan lainkaan. Kunnes nostin katseeni ja huomasin vanhan raapustuksen suoraan silmieni edessä. "Utu". Alkoi naurattaa, kun muistin tarinan. Nuorin tätini oli ollut kovin ihastunut Utu-nimiseen poikaan ja näppäränä tyttönä oli raaputtanut kaihossaan pojan nimen isänsä kalliiseen pianoon paraatipaikalle! Tämän muiston jälkeen avasin nuottivihon ja soitin lempisonatiinini, takellellen, mutta kuitenkin. : )

Pieniä arjen tapahtumia viime ajoilta. Eräänä aamuna Isosisko alkoi kaiken kiireen keskellä askarrella paperikukkaa, jonka ohjeen oli saanut Pikkukakkosesta. Kun patistin häntä aamupuuhiin, jotta ehdimme päiväkotiin ja töihin, alkoi häntä tosissaan harmittaa. Olisihan askartelu ollut niin paljon hauskempaa, totta kai. Jotenkin tyttönen siitä kuitenkin toipui, ja aamu sujui mukavasti. Kotoa lähtiessä huomasin tämän lapun tuulikaapin ikkunassa ulko-ovea vastapäätä:

Isosiskon muistilappu.

Oma rakas viisi vuotta ja yhdeksän kuukautta vanha tylleröiseni oli kirjoittanut itselleen muistilapun, jotta varmasti muistaisi tehdä kukan heti, kun tulee kotiin päiväkodista! Äidin sydän taas pakahtui hellyydestä pikkuotusta kohtaan...

Pikkusiskon (3 v 7 kk) kanssa käytiin alkuviikosta seuraava keskustelu hakiessani tyttöjä päiväkodista. Kuopus leikki tullessani pihalla erään syksyllä aloittaneen mukavan tytön kanssa. Tavaroita pakatessa turisimme seuraavaa:

Äiti: "Ai, miten kiva, että leikitte yhdessä Riikan kanssa! Riikka on niin kiva ja hymyileväinen tyttö, todella suloinen. Oliko teillä kivat leikit?"
Pikkusisko: "Joo, oli. Mutta mä en tykkää Liikasta."
Äiti: "Miten niin et tykkää? Teillähän oli niin kivat leikitkin yhdessä."
Pikkusisko: "En vaan tykkää siitä."
Äiti: ...yrittää tivata, että miksei tykkää...
Pikkusisko: "No, kun mä en pidä hänestä."

Pari päivää myöhemmin kuulin, että tytöillä oli ollut kivat sisäleikit yhdessä.
Äiti: "Ai, te leikitte Riikan kanssa yhdessä. Oliko teilllä mukavaa?"
Pikkusisko: "Oli tosi kivaa!"
Äiti: "No, sehän on kiva kuulla!"
Pikkusisko: "Mutta en mä siitä vieläkään tykkää."

Se on vähän sellainen tättärä tämä nuorimmainen. Hyvin päättäväinen ja tietää, mitä tahtoo. Mahtava tyyppi hänkin...

Että sellaista. Juhlimme viime viikolla myös Isosiskon nimipäivää perheen kesken perinteiseen tapaan yhden munan täytekakulla. Minulla on sellainen tosi pieni vuoka, jolla tulee juuri passelinkokoinen kakkupohja. Nimpparikakut nimittäin syödään meillä neljään pekkaan siltä seisomalta...

Isosiskon nimpparikakku.
Täytteenä mansikkaa, banaania, appelsiinicurdia ja kermavaahtoa. Nimi oli kirjoitettu aakkoskekseillä, mutta siistimmin (kuvaa on manipuloitu; ei kai sitä vaan huomaa?!?).

Syksy on kivaa aikaa vielä, kun päivät ovat edelleen pitkiä, eikä räntää vihmo vaakatasossa. Tässä vaiheessa vielä siitä nautin. Myöhemmin syksyllä tulee elämästä hankalampaa monin tavoin. Mutta sitä en murehdi vielä tässä vaiheessa; otetaanpas päivä kerrallaan!

Isosiskon päiväkodissa tekemä kranssi ulko-ovessamme.

Materiaalina käytetty pari ruusunmarjaa ja orapihlajanmarjoja.