Täydellisen onnenkantamoisen kautta löysin ihanan, ratkaisukeskeisen valmentajani psykologian luennoiltani - riitti, kun satuin avaamaan suuni oikeassa paikassa. Valmentajani on tarkkanäköisen lisäksi viisas ja lempeä. Häneltä ammennan myös positiivista energiaa tapaamisillamme.
Valitsin oman valmennukseni aiheeksi ikuisuusteemani eli oman hyvinvointini, lähinnä fyysisen tällä kertaa. Olen ollut vuosikaudet fyysisesti huonossa kunnossa. Ennen raskauksiani tilanne oli hiukan parempi, joskin ylikiloja oli viitisen ennen ensimmäistä odotustani. Ensimmäisen ja toisen lapsen välissä pääsin aika hyvin kiloistani ja liikkumaankin jossain välissä. Tosin kehoni oli täysin omani, toisin sanoen ei imettävä, eikä raskaana, vain puoli vuotta lasten välissä, joten lopullisesti "normaalitilaan" pääsemiseen meni lastenteossa alkuun päästyäni noin 4,5 vuotta imetyksineen.
Normaalitilaan pääsystä on nyt vajaa viisi vuotta ja minä huonommassa fyysisessä jamassa kuin koskaan! Sulatettavia kiloja on ainakin kymmenen! En ole ollut mikään aktiiviliikkuja koskaan, ennemmin sohvaperuna. Sentään pari vuotta sitten lenkkeilin säännöllisesti, myös läpi talven, mutta syömispuoli on ollut kompastuskiveni kautta aikojen. Olen makeahiiri, jolla on huonoja tapoja sekä taipumus syödä, kun on tylsää, kun haluaa äkkiä "jotain kivaa", telkkarin ääressä, lasten mentyä nukkumaan, juhlistamassa kaivattua yksinoloa ja niin edelleen.
Tiedonpuutteesta minua ei voi syyttää; tiedän täsmälleen, miten minun pitäisi syödä. Olen jopa kokeillutkin vajaa pari vuotta sitten itselleni erittäinkin passelia ruokavaliota, jota kutsuin semikarppaukseksi, ja jonka aikana voin paremmin kuin koskaan - kolmen viikon ajan.
Siispä valmentajan sparraus on ollut paikallaan, kun olen tajunnut, ettei tästä mitään tule itsekseni. En koskaan tule saamaan sellaista itsekuria tai motivaatiota, että tästä savotasta selviäisin yksin. Tosin olen ymmärtänyt, ettei se itsekurista ole kiinni. Sen verran olen oivaltanut menneiden vuosien aikana, etten edes yritä mitään dieettejä tai ruokavalioita, joita en pystyisi noudattamaan loppuelämääni. Enkä halua missään asiassa olla liian tiukkana, sillä silloin lipsuminen tarkoittaa sitä, että "nyt meni ihan pipariksi koko juttu; ihan sama vaikka söisin kahmalokaupalla karkkia loppuviikon".
Olen ymmärtänyt itsestäni seuraavanlaisia asioita tähän 41 vuoden korkeaan ikään mennessä, hyvän osan taitavan valmentajani ansiosta:
- Joustavuus on minulle kaiken a ja o.
Jos joku sanoo minulle, että sinun pitää syödä salaattia lounaaksi viitenä päivänä viikossa, tai käydä punttisalilla kolme kertaa viikossa, karvani nousevat pystyyn ja kulmat kurtistuvat. Sen sijaan, jos yritän tarjolla olevista vaihtoehdoista useimmiten valita sen kevyemmän tai terveellisemmän vaihtoehdon, silloin silitän itseäni myötäkarvaan. Ja jos otan päivittäisen cappuccinoni, nautin sen hyvällä omatunnolla ja tietoisesti herkutellen. Tai, jos lähden liikkumaan, voin tänään käydä kävelyllä, seuraavalla kerralla perheen kanssa uimassa, ja sitä seuraavalla kerralla zumbaamassa kuntoklubilla. - Voin kokeilla sitä ja tätä, ja jos se toimii, tehdä sitä lisää; jos ei, kokeilen jotain muuta.
Olen aina pelännyt epäonnistumista (perfektionismin huonoja puolia), joten tämä ajatus on mullistava: ei tarvitse tehdä ja epäonnistua, tai olla tekemättä epäonnistumisen pelossa, vaan voi kokeilla eri asioita huomatakseen, mikä toimii, mikä ei. - Onnistumiset tuovat motivaatiota.
Minua ei lainkaan motivoi hyvinvointiprojektissani vanha bikinikuvani jääkaapin ovessa, sillä se ulkomuoto on NIIN kaukana nykyisestä, liian kaukana. Sen sijaan, kun seuraavan kerran housut puristavat vatsaa tai muuten nykytila inhottaa ja rajoittaa, otan hetken ja pysähdyn tiedostamaan, että juuri tämän takia olen jo tehnyt niitä hyviä juttuja, saanut niitä onnistumisia. Sitten niitä on helpompi tehdä lisää, kun pitää onnistumiset mielessä. Ne voi vaikka listata. - Kaikki liikkuminen on minulle extraa ja bonusta.
Minulle ei sovi asettaa mitään tavoitteita liikkumiselle, tai niistä tulee "pitäisi"-juttuja, pakkopullaa. Siispä mitä tahansa teen, käyn kävelyllä, teen lankkuhaastetta, käyn core- tai zumbatunnilla; se on pelkkää plussaa, josta tulee hyvä mieli. Mahdolliset tavoitteet liittyvät syömispuolelle, mutta nekin pienenpieninä muutoksina, jotka juurrutan hitaasti arkeeni. - Stressinsietokykyni on muuttunut, ehkä lopullisesti.
Tämä oivallus on kokonaisvaltainen. Kymmenen vuoden takaisen lievän työuupumuksen jälkeen järkeistin työtapojani, jopa vaihdoin työt vähemmän stressaaviin tehtäviin ja lopulta vietin viisi vuotta kotona lasten kanssa katkonaisilla unilla. Palattuani töihin olin pari viimeistä vuotta erittäin stressaavassa tilanteessa työpaikalla, kunnes vapautin itseni työn ikeestä reilu vuosi sitten ja hidastin tahtia tähän päivään asti. Se on tehnyt hyvää.
Luulen, tosin en tiedä varmaksi, että vuosien kuormitus huononsi stressinsietokykyäni lopullisesti. Siispä hyväksyn ja tiedostan asian ja yritän parhaani mukaan järjestää asiani siten, etten tuota itselleni turhaa stressiä. Samaan hengenvetoon totean, että hyvää stressiä toki tarvitaan jatkossakin, se tuo pontta, kun pitää pistää tuulemaan. Uskon, että harjoitukset tietoisen ja hyväksyvän läsnäolon (mindfulness) lisäämiseksi ovat myös paikallaan.
- Tajuttoman joulukuun karkki- ja suklaa-ahtamisen jälkeen aloitin loppiaisen jälkeen karkkipäiväkäytännön. Ei tunnu liian vaikealta.
- Satuin huomaamaan FB:ssä lankkuhaasteen, josta otin kopin. Nyt menee jo enimmillään kaksi minuuttia. :)
- Olen käynyt muutaman kerran core-tunnilla vahvistamassa tukilihaksiani - syvät vatsalihakset ovat huonossa kunnossa.
- Kokeilin jo zumbaakin vajaasti toimivan olkapääni kanssa - ihan hyvin meni!
- Vakiolounaalla erään valmennettavani kanssa otan joka kerran älyttömän hyvän salaatin.
12 kommenttia:
Tää oli äärettömän kiinnostava kirjoitus! Sä olet oppinut valtavan paljon.
Mulla on ihan sama suhde syömiseen ja kieltoihin kuin sulla. Ihan täysin. Sillä mä aiemmin en olisi tähän 28 päivän kuuriin kyennyt, jolla nyt olen. Mutta hiljalleen olen saanut itseni "normaaliksi" syöjäksi ja sen vuoksi kykenen tällaiseen "resetointiin". Kuurin jälkeen pystyn palaamaan "tavalliseen" ruokailuun entistä viisaampana. Tai siis kuurin aikanakin ruokailut on tosi lähellä mun entistä. Miinus suola, sokeri, alkoholi :)
Toi oli kiinnostava huomio että stressinsietokyky on muuttunut lopullisesti. Mä jotenkin luulen, et jos joskus joutuu liian koville, sen jälkeen ei mitenkään enää "kestä" vastaavaa. Ehkä se on viisautta?
Hyviä oivalluksia ja hyviä tekoja! <3
Mä oon viimeisinä vuosina sisäistänyt erityisesti sen, että laihduttaa ei kannata yrittää, jos elämä on liian hektistä muuten. Mutta toisaalta taas, en voi ikuisesti käyttää elämääni tekosyynä sille, etten muka voi tehdä terveellisiä valintoja.Vuosi sitten aloitin oman projektini ja sitä edelsi se, että todella syvällä sisimmässäni tajusin, etten voi jatkaa entiseen tyyliin. En. Vain. Voi. Tiedät kyllä mitä tarkoitan.
Nyt kiloja on lähtenyt noin 17 ja ruokailu on järkevöitynyt ihan huikeasti. Lisäksi mä olen liikkunut oman mittapuuni mukaan paljon, sohvaperuna kun olen. Millään kitudieetillä en ole todellakaan ollut, olen sallinut itselleni kaikkea, mutta pyrkinyt valitsemaan oikein ja pysymään järkevissä annoskoossa. Kaikkein tärkein asia kuluneena vuonna on ollut ryhmän tuki, eli meillä on edelleen toimiva painonhallinnasta lähtenyt facebook-ryhmä, jossa tsempataan toisiamme. Sen merkitys on ollut ihan huikea, sillä itsekseni olisin pystynyt laihdamaan ehkä sen viisi kiloa, minkä jälkeen olisin repsahtanut taatusti. Kerran viikossa käydään puntarilla ja raportoidaan toisillemme niin hyvät kuin huonot viikotkin.
Mä alan kai pikku hiljaa olla sellainen terveellisiä elämäntapoja hehkuttava punaposkinen fanaatikko... No, ei vaan. :D Mutta tosiasiassa olen kyllä niin tyytyväinen olloni tällä hetkellä, että voin kyllä suositella. Mä en esim ole nukkunut päiväunia enää vuoteen, vaikka aina aiemmin se oli oleellinen osa viikonloppurutiineja. ei vaan väsytä enää koko aikaa.
Okei, okei. Nyt mä lopetan... ;)
Mulla on nyt aika hektinen vaihe tän mun ikuisuusprojektin kanssa, mutta yritetäänkö mahduttaa kalentereihimme treffit jossain vaiheessa? Olisi niiin kiva nähdä taas!!!
Ajatuksia herättävä kirjoitus ja Mirkan kommentti myös!!!!
Tänään juuri ajattelin sinua, kun join teetä purjevenemukista. Hassua, miten toista voi ajatella, jollei tunne ;) Mutta ajattelin silti!!
Mirka. 17 kiloa! 17!!!!!!!!!!! VAu! Ei varmaan väsytä :)
Sä olet kyllä toiminut oikein. Järkevällä tavalla ja oikein. Helppoa paperilla mutta ei aina käytännössä. KOhtuus on haastavaa.
Kiitos P! Mä olen tosiaan oppinut paljon, mutta välillä tuntuu, että siitä huolimatta palaan "aivottomaan mässytykseen", tai huonoihin ruokavalintoihin. Hidasta oppimista siis, kun tulee niin usein takapakkiakin.
Hauska, että joku muukin on samanlainen ruokarajoitusten sun muiden suhteen! Tuo oli hyvä käsite, tuo "normaali" syöjä. Kun suhde ruokaan on normaali, ruoka (syöminen sekä syömättä jättäminen) ei ota liian suurta osaa päivittäisen elämän pähkäilyissä.
Mä olen huomannut myös sen, että jos keskityn syömiseen tai herkutteluunkin tietoisesti, syön vähemmän. Jos taas otan telkun ääreen karkkipussin tai suolapähkinöitä, niitä holahtaa kurkusta alas mättötahtia ihan huomaamatta - ja se mahdollinen nautinto, minkä vuoksi niitä syö, jää saamatta. Voisi ihan hyvin rouskuttaa porkkanoita.
Kyllä se ihan totta se mennyt työuupumus toi viisautta tulkita omaa hyvinvointiaan ja ihan oikeasti tehdä käytännön muutoksia omiin työtapoihin jne. Mutta se on kai jo tieteellisestikin todistettu, että hyvin paha työuupumus ja siitä mahdollisesti seurannut masennus voivat muuttaa aivojen toimintaa lopullisesti.
Kuulin aikoinaan miehestä, joka oli polttanut itsensä täydellisesti piippuun tehden töitä koko ajan liikaa, leväten liian vähän. Hän jäi sairauslomalle ensin puoleksi vuodeksi, sitten toiseksi, kokeili palata töihin, ei onnistunut, palasi sairauslomalle, kokeili taas palata töihin uupuen, ja lopulta todettiin, ettei hän palaudu enää koskaan työkykyiseksi. Se oli aika hurja tarina, mikä pisti miettimään, että työkyvyttömyyseläkkeelle voi joutua myös tuollaisista syistä!
Että pidetään vaan kiinni työajoista ja vapaista viikonlopuista ja omasta ajasta ja lomista (miten sä handlaatkaan sen käytännössä P?).
Ihanaa kuulla susta taas! Ikuisuusprojekti on vienyt sut hetkellisesti mukanaan selkeästi... Mutta varmasti edistyy koko ajan!
Sä olet ihan mun esikuvani tässä hommassa. 17 kiloa! Se on huikea saavutus ja saavutettu todellakin järkevässä ajassa, joten se lienee pysyvä pudotus. Upea juttu!
Toi vertaisryhmän tuki on mielenkiintoinen juttu. Hienoa, että tuo tukimuoto FB:n kautta kolahti. Mä en ole oikein vielä löytänyt sellaista, kun en oikeastaan laihduta edes, ja tyylikin on aika vahvasti oma. Tosin se on hirmu hidas tyyli, kun tulee noita takapakkeja. :D
Toi jaksamisen lisääntyminen, päikkäreiden pois jääminen, ne on kyllä todella hyviä asioita ja kielivät todellisesta hyvinvoinnista. Siihen mulla on vielä pitkä matka. Mutta norsu syödään pala kerrallaan...
Hirmu kiva, että saatiin treffit huomiseksi! Haluan kuulla kaiken siitä, mitä teet eri lailla kuin vuosi sitten!
Ai miten kiva, että mua ajattelit! Mutta tiedätkös mitä, kyllähän me jo tunnetaan. Jos nähtäisiin, niin aika paljon toisistamme tiedettäisiin jo valmiiksi. Kyllä täällä virtuaalimaailmassakin oppii ihmisiä tuntemaan, tai ainakin jonkin puolen ihmisistä. Täällä mä olen puhunut paljon asioista, joista ei tule juteltua ystävien kanssa, ainakaan niin syvällisesti, kun harvakseltaan näkee.
Mirkalla on kyllä ollut upea vuosi!
Sanos muuta, kohtuus on vaikeinta. Koitetaan me nyt inspiroitua Mirkasta ja toimia oikein, järkevällä tavalla ja löytää se kohtuus. :)
Mahtavia oivalluksia, ihanaa, että jaoit tän meidän kanssa.
Mulla on omasta mielestäni sama tilanne kuin sulla ton 5 kohdan kanssa. Stressinsietokykyni on muuttunut, ehkä lopullisesti. Sen viisauden kun saisi täysillä käyttöön, nyt kun palaan 1 kk päästä työelämään 6 kk tauon jälkeen. Suoraan sanottuna välillä pelkään, miten mun käy.
Pienin askelin.
Valoisaa viikkoa, idoli!
Ps. Way to go Mirka!
Vielä....mäkin yritän muistaa tämän: Siispä hyväksyn ja tiedostan asian ja yritän parhaani mukaan järjestää asiani siten, etten tuota itselleni turhaa stressiä.
Kiitos Leonida!
Hyvin sun käy, kun tiedostat tilanteen. Se on jo paljon, koska sitten asioille voi tehdä jotain... Eteenpäin porskuttaminen läpät silmillä olisi paljon huonompi vaihtoehto.
Niin just, pienin askelin.
Mäkin yritän muistaa tuon! ;) Siis vaikka nyt hyväksyn ja tiedostan, se voi unohtua taas, kun uusi työpaikka löytyy...
Pikaisiin näkemisiin, murunen!
Lähetä kommentti