Sokeri- ja makeutusainelakostani on vierähtänyt jo muutama viikko, mutta on ollut sen verran tiivistä menoa, etten ole saanut kyhättyä loppuraporttia tätä ennen. Se nimittäin vaatii pohdiskelua, ja tässä vaiheessa jo, myös muistelua.
Kuten väliraporteistakin kävi ilmi, lakko sujui yllättävän hyvin, aivan loppuun asti. Alkuun päästyäni arvelinkin, että näin tulee käymään, koska ihminenhän pystyy melkein mihin vain, kun tietää sen olevan väliaikaista. Enemmän kysymyksiä varmaan herättääkin, miten lakko loppui ja miten sen jälkeen elämä sokerin ja makeutusaineiden maailmassa on sujunut.
Lakon jälkeisenä maanantaina päätin olla edelleen ilman sokeria, mutta otin ravintolassa hyvällä omatunnolla lasillisen Coca-Cola Lightia. Kyllä se maistui edelleen hyvältä. Kaupasta olen ostanut samaa kamaa kerran, sekä kerran pizzatilauksen yhteydessä (tarjoukseen sisältyi 1,5l pullo limua). Olen aikonut edelleen olla ostamatta säännöllisesti kyseistä juomaa, vaikka ravintolassa tai kahvilassa sitä sitten tilaankin.
Olin ajatellut, että ensimmäisen sokerillisen herkkuni lakon jälkeen pitäisi sitten ollakin todella poikkeuksellisen hyvä. Muutin kuitenkin mieltäni sen suhteen, koska totesin, että teen mieluummin niin, että syön jotain sokerista herkkua sitten, kun on hyvää seuraa ja herkun arvoinen tilanne, vaikka itse herkku olisikin jotain tavanomaisempaa. Ei siis gourmet-herkuttelua yksin, vaan ennemmin tavallista herkuttelua seurassa. Sehän kuulostaakin paljon paremmalta, koska pohjana oleva asenne on parempi.
Lakon jälkeisen viikon tiistaina pääsimme melko yllättäen mieheni kanssa elokuviin (juuri se aiemmin kehumani Katseeseen kätketty, El secreto des sus ojos). Olen aina ollut mussuttaja leffassa; siellä suorastaan kuuluu olla jotain puputettavaa. Meille kävi kuitenkin niin, että minä en ehtinyt syödä iltapäivällä lainkaan välipalaa, ja mieheni tuli suoraan töistä, eikä ollut syönyt mitään. Ostimme siis jotkut paninintyyppiset leivät, pullollisen kylmää vihreätä teetä (luulin sen olevan makeuttamatonta), ja mansikka-smoothien, joka olikin erittäin makea. Ne sitten mussutimme elokuvan mainosten aikana, eikä loppuleffan aikana enää syöty mitään. Että siinä oli ensimmäiset (melko terveelliset) sokerilliset juomiset.
Ensimmäisen varsinaisen sokeriherkun vuoro oli seuraavana päivänä ystäväperheeni luona, jossa lasten kanssa kävimme leikkimässsä. Oli nimittäin heidän 2-vuotiaansa nimipäivät ja tarjolla vanilja- ja mansikkajäätelöä oikeiden mansikoiden kera. Päätin, että tämä on se hyvä seura ja tilanne, jossa voi yhdessä nauttia herkuista, vaikken itse yksikseni olisikaan tuota herkkuvalintaa tehnyt. Otin myös vain yhden annoksen. : )
Olen antanut itseni jo herkutella vapaammin, mutta se, mistä yritän pitää kiinni, on sellaisen ajatuksettoman mättämisen välttäminen. En lisää sokeria hedelmien joukkoon Weetabixin kanssa aamulla, enkä ota aina jälkiruokaa ravintolassa. Olen kyllä nyt muutamana iltana syyllistynyt jugurttijäätelöllä ja kinuskikastikkeella herkutteluun illalla, mutta olen huomannut sen olevan osittain nälkäsyöntiä. Siihen pitää tarttua nyt niin, että mietin, että mikä nälkä minulla oikeasti on, ja nähdä se vaiva sitten, että laittaa jotain terveellisempää iltapalaa, vaikka sen eteen joutuukin tekemään enemmän kuin jäätelöpurkin ja kinuskikastikkeen kaivamiseen pakastimesta ja jääkaapista.
Kaiken kaikkiaan sokerilakkoni oli todella mielenkiintoinen kokeilu. Toivon, että siitä jää pidemmäksi aikaa tapa ajatella, todella kuulostella, että tarvitsenko nyt tuota makeaa juuri tähän hetkeen, vai selviäisinkö jollain suolaisella tai pelkillä hedelmillä. Aivoton mättö saisi jo jäädä unholaan!
maanantai 31. toukokuuta 2010
perjantai 28. toukokuuta 2010
Stressaantuneelle kotiäidille tuli piristystä
Se on aivan pinnan alla. Se kuplii välillä. Kun vähän pintaa raaputtaa, se purskahtaa vauhdilla esiin ilman, että ehtii edes miettiä. Haluaisin ehtiä sitä miettiä kylläkin, mutta aina en pysty.
Se on nimittäin yleinen kypsyys. Sellainen epämääräinen tyytymättömyys, kärsimättömyys, kiukkukin. Vaikka olisin hyvällä tuulella, se vaihtuu hetkessä ukonilmaksi, jos jotain pientäkin ärsytystä tai vastoinkäymistä kohtaan. Lapset, etenkin Isosisko, saavat yleisen kypsyyden erityisen nopeasti pintaan. Ja silloin meikäläisellä palaa pinna ja huudan kuin palosireeni. En nimittele, enkä kiroile, mutta huudan rumasti. Ja jälkeenpäin harmittaa, ja pyydän anteeksi. Mutta silti jää huono omatunto, syyllisyys, että mikä se sellainen äiti on, joka huutaa nelivuotiaalle ja joskus kaksivuotiaallekin. Onneksi kiukku katoaa nopeasti sinne, mistä tulikin, mutta paha mieli on jo tullut. En ole onnistunut vielä kertaakaan laskemaan kymmeneen, vaikka sen vuoden alussa toin omalle Viilattavaa vuodelle 2010 -listalleni.
Olen analysoinut yleisen kypsyyden pääsyyksi yli 4,5-vuotisen kotiäitiyden.Se on pitkä aika olla viikosta toiseen muiden käytettävissä, tehden töitä, joita ei oikeasti haluaisi työkseen tehdä (ruoanlaitto, siivoaminen, yleisen "jöön" pitäminen), ja olla tekemättä töitä, joita haluaisi kotona tehdä (tavaroiden, kaappien järjestäminen, korujen ja korttien teko, mikä vain sellainen asia, joka tehdään kerralla alusta loppuun asti, ja joka ei ole siivoamista tai ruoanlaittoa). Se on pitkä aika syödä silloinkin, kun ei ole nälkä, ja herkutella ohimennen, koska syöminen lohduttaa... No, se on pitkä aika syödä lohduksi ja näkyy, arvaatte missä.
Ennen Pikkusiskoa kaikki meni todella hyvin. En ollut menettänyt malttiani Isosiskon kanssa varmaan kertaakaan ennen kuin oli uusi vauva rinnassa kiinni. Pikkusiskon vauvavuosi oli ehkä elämäni raskain, mutta nyt on raskasta eri tavalla. Omien lasten hoitaminen on mielestäni kuitenkin pääasiassa kivaa, ja erityisen tärkeää. Meillä on 90%:sti kivaa. Mutta se 10% menee minulla huutamiseksi. Se ei ole yhtään kivaa.
Viime viikon alkupuoli oli erityisen kamala. No, kuukauden aikakin vaikutti, sekä liian vähät unet. Mutta keskiviikkoiltana päätin, että yritän, yritän, olla kärsivällisempi, ja vaikka kuinka suututtaisi, en huutaisi - ainakaan paljon ja kovaa (onko hiljaa huutaminen mahdollista?). Torstai ja perjantai menivät paljon paremmin, vaikka torstai-iltana oli miehelläni iltamenoa ja perjantaina hän lähti mökille hommiin maanantaihin asti. Silti meni jo mukavammin. Ehkä asennoiduin, että tässä on pitkä rupeama ikävän viikon päätteeksi, että parempi yrittää tosissaan tehdä siitä miellyttävämpi kaikille, vaikka kuinka väsyttäisi. Valo tunnelin päässä ei ollut suinkaan juna, vaan oma, reilun vuorokauden mittainen loma yksin kotona, lasten ollessa mummolassa. Sain tehdä rästihommia (talvitakit ja asusteet on vihdoin viety säilöön eteisestämme), pistin alulle kolmen huoneen vaatekaappien ja lipaston sisältöjen järjestelyn (ei selviä päivässä, eikä parissa), ja järjestelin kaikenlaista. En tehnyt yhtäkään korua, mutta söin kaksi TV-lounasta ja yhden -illallisen - harvinaista herkkua. Herkuttelin luvan kanssa ilman pätkääkään huonoa omatuntoa... Ja sunnuntai-iltana, kun hain lapset kotiin, oli ihanaa nähdä pienet, suloiset, rakkaat naamat. Sekin ilta meni oikein hyvin, vaikka murut olivat illalla jo hyvin väsyneitä ja kiukuttelut erityisen potentiaalisia. Se valoi uskoa siihen, että ehken ole ihan aina niin kärsimätön, huutava äiti, kuin minusta tuntuu.
Tällä hetkellä yritän elää tätä hetkeä, tätä kesää. Se on kuitenkin viimeinen kotikesämme, josta toivon tulevan kivan meille kaikille kolmelle tytölle, koska samanlaista ei enää tule - yhtä pitkää ainakaan. Kuitenkin valmistaudun henkisesti töihinlähtöön, ja huomaan odottavani sitä kovasti! Uskon, että kun saan välillä omaa aikaa (siis työnantajan, mutta aikuisen aikaa joka tapauksessa), jaksan olla kärsivällisempi äiti. Tulen olemaan väsynyt ja stressaantunut takuulla sittenkin, mutta syyt ovat hiukan erilaiset. Ei se elämä ole sen ruusuisempaa syksylläkään ja kotihommat painavat päälle vielä enemmän, kun on entistä vähemmän aikaa niitä tehdä. Mutta luulen, koska tietoahan minulla ei vielä ole, että lasten suhteen pinna kasvaa, koska minulla on varmasti heitä enemmän ikävä. Ehkäpä minäkään en ole heille sitten sitä tylsää kaurapuuroa, vaan lähestyn chateaubriandia, jota isi tällä hetkellä edustaa.
Tällaisten fiilisten keskelle sain alkuviikosta yllätyskortin, jonka viesti osui ja upposi aivan täysillä:
Katsokaapa keneltä se tuli! Kiitos, ihana blogiystäväiseni, tästä täydellisen ajankohdan piristyksestä!
Se on nimittäin yleinen kypsyys. Sellainen epämääräinen tyytymättömyys, kärsimättömyys, kiukkukin. Vaikka olisin hyvällä tuulella, se vaihtuu hetkessä ukonilmaksi, jos jotain pientäkin ärsytystä tai vastoinkäymistä kohtaan. Lapset, etenkin Isosisko, saavat yleisen kypsyyden erityisen nopeasti pintaan. Ja silloin meikäläisellä palaa pinna ja huudan kuin palosireeni. En nimittele, enkä kiroile, mutta huudan rumasti. Ja jälkeenpäin harmittaa, ja pyydän anteeksi. Mutta silti jää huono omatunto, syyllisyys, että mikä se sellainen äiti on, joka huutaa nelivuotiaalle ja joskus kaksivuotiaallekin. Onneksi kiukku katoaa nopeasti sinne, mistä tulikin, mutta paha mieli on jo tullut. En ole onnistunut vielä kertaakaan laskemaan kymmeneen, vaikka sen vuoden alussa toin omalle Viilattavaa vuodelle 2010 -listalleni.
Olen analysoinut yleisen kypsyyden pääsyyksi yli 4,5-vuotisen kotiäitiyden.Se on pitkä aika olla viikosta toiseen muiden käytettävissä, tehden töitä, joita ei oikeasti haluaisi työkseen tehdä (ruoanlaitto, siivoaminen, yleisen "jöön" pitäminen), ja olla tekemättä töitä, joita haluaisi kotona tehdä (tavaroiden, kaappien järjestäminen, korujen ja korttien teko, mikä vain sellainen asia, joka tehdään kerralla alusta loppuun asti, ja joka ei ole siivoamista tai ruoanlaittoa). Se on pitkä aika syödä silloinkin, kun ei ole nälkä, ja herkutella ohimennen, koska syöminen lohduttaa... No, se on pitkä aika syödä lohduksi ja näkyy, arvaatte missä.
Ennen Pikkusiskoa kaikki meni todella hyvin. En ollut menettänyt malttiani Isosiskon kanssa varmaan kertaakaan ennen kuin oli uusi vauva rinnassa kiinni. Pikkusiskon vauvavuosi oli ehkä elämäni raskain, mutta nyt on raskasta eri tavalla. Omien lasten hoitaminen on mielestäni kuitenkin pääasiassa kivaa, ja erityisen tärkeää. Meillä on 90%:sti kivaa. Mutta se 10% menee minulla huutamiseksi. Se ei ole yhtään kivaa.
Viime viikon alkupuoli oli erityisen kamala. No, kuukauden aikakin vaikutti, sekä liian vähät unet. Mutta keskiviikkoiltana päätin, että yritän, yritän, olla kärsivällisempi, ja vaikka kuinka suututtaisi, en huutaisi - ainakaan paljon ja kovaa (onko hiljaa huutaminen mahdollista?). Torstai ja perjantai menivät paljon paremmin, vaikka torstai-iltana oli miehelläni iltamenoa ja perjantaina hän lähti mökille hommiin maanantaihin asti. Silti meni jo mukavammin. Ehkä asennoiduin, että tässä on pitkä rupeama ikävän viikon päätteeksi, että parempi yrittää tosissaan tehdä siitä miellyttävämpi kaikille, vaikka kuinka väsyttäisi. Valo tunnelin päässä ei ollut suinkaan juna, vaan oma, reilun vuorokauden mittainen loma yksin kotona, lasten ollessa mummolassa. Sain tehdä rästihommia (talvitakit ja asusteet on vihdoin viety säilöön eteisestämme), pistin alulle kolmen huoneen vaatekaappien ja lipaston sisältöjen järjestelyn (ei selviä päivässä, eikä parissa), ja järjestelin kaikenlaista. En tehnyt yhtäkään korua, mutta söin kaksi TV-lounasta ja yhden -illallisen - harvinaista herkkua. Herkuttelin luvan kanssa ilman pätkääkään huonoa omatuntoa... Ja sunnuntai-iltana, kun hain lapset kotiin, oli ihanaa nähdä pienet, suloiset, rakkaat naamat. Sekin ilta meni oikein hyvin, vaikka murut olivat illalla jo hyvin väsyneitä ja kiukuttelut erityisen potentiaalisia. Se valoi uskoa siihen, että ehken ole ihan aina niin kärsimätön, huutava äiti, kuin minusta tuntuu.
Tällä hetkellä yritän elää tätä hetkeä, tätä kesää. Se on kuitenkin viimeinen kotikesämme, josta toivon tulevan kivan meille kaikille kolmelle tytölle, koska samanlaista ei enää tule - yhtä pitkää ainakaan. Kuitenkin valmistaudun henkisesti töihinlähtöön, ja huomaan odottavani sitä kovasti! Uskon, että kun saan välillä omaa aikaa (siis työnantajan, mutta aikuisen aikaa joka tapauksessa), jaksan olla kärsivällisempi äiti. Tulen olemaan väsynyt ja stressaantunut takuulla sittenkin, mutta syyt ovat hiukan erilaiset. Ei se elämä ole sen ruusuisempaa syksylläkään ja kotihommat painavat päälle vielä enemmän, kun on entistä vähemmän aikaa niitä tehdä. Mutta luulen, koska tietoahan minulla ei vielä ole, että lasten suhteen pinna kasvaa, koska minulla on varmasti heitä enemmän ikävä. Ehkäpä minäkään en ole heille sitten sitä tylsää kaurapuuroa, vaan lähestyn chateaubriandia, jota isi tällä hetkellä edustaa.
Tällaisten fiilisten keskelle sain alkuviikosta yllätyskortin, jonka viesti osui ja upposi aivan täysillä:
"Osui ja upposi" - kortti.
Katsokaapa keneltä se tuli! Kiitos, ihana blogiystäväiseni, tästä täydellisen ajankohdan piristyksestä!
maanantai 24. toukokuuta 2010
163 elokuvalippua
Tiedättekö, miltä näyttää 163 leffalipun pino? Minä voin kertoa, että pieneltä, kun ottaa huomioon, että sitä pinoa on kerätty 21 vuotta. Katsokaapa vaikka itse!
Laskin, että tämän pinon lippuja on kerätty vajaa kahdeksan kappaletta vuodessa. Siinä ei kuitenkaan ole kaikki liput elokuvista, jotka olen nähnyt näiden vuosien aikana. Kaikki Pariisin opiskeluaikojen liput ovat koristeina valokuvakansiossa. Siellä on myös lippu Philadelphia-elokuvaan (version francaise), joka kärsi, täytyy myöntää, hieman siitä, että Tom Hanks puhui ranskaa. Onneksi muut senaikaiset leffat näin alkuperäisversioina, olivatpa ne englannin- tai ranskankielisiä. Oli myös joitakin vuosia, jolloin hyvä ystäväni oli elokuva-alalla töissä, ja pääsin avecina vaikka kuinka moneen, upeaan kutsuvierasnäytäntöön, joista lippuja ei saanut mukaansa lainkaan. Kun kävin lippuja läpi, totesin myös, että on jokunen lippu jäänyt tallettamatta tähän nippuun, sillä tiedän nähneeni joitakin elokuvia nimenomaan teatterissa, mutta lippu puuttui silti.
Tältä kasa näyttää hiukan levitettynä, toivon mukaan vaikuttavammalta... : )
Olen aina ollut elokuvaintoilija. Suuren valkokankaan vetovoimaa ei oikein voi verrata isoimpiinkaan televisioihin tai videotykkeihin. Elokuvateatterissa on omanlaisensa tunnelma, minkä takia sinne mielelläni lähden katsomaan hyviä elokuvia. Ex tempore, jos pääsisi, olisi hienoa. Nykyään harvemmin pääsee, mutta se ei ole niinkään oma valintani, vaan elämäntilanteen aiheuttama (pikkulapsiperhe) valinta.
Lippuja plärätessäni tulee kyllä mieleen paljon muistoja. Hämmästyn myös, miten aika on kulunut. Pretty Woman on todella vanha elokuva, näin sen vuonna 1990! Paistetut vihreät tomaatit tuli katsottua jo vuonna 1992. Pidin siitä hyvin paljon silloin. Oliko Englantilainen potilas (1997) tosiaankin jo niinkin kauan sitten kuin vuonna 1997? Ralph Fiennesista tuli yksi lempinäyttelijöistäni sen jälkeen.
Upeita, mieleenpainuvia ja jollain tavalla koskettavia elokuvanautintoja tarjosivat Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption, 1994), Breaking the Waves (1997), Kaikki äidistäni (Todo sobre mi madre, 2000), Vihreä maili (The Green Mile, 2000), 21 grammaa (2004) ja Katseeseen kätketty (El secreto de sus ojos, 2010).
Yllämainituista ensimmäisellä oli aivan surkea suomenkielinen nimi. En voinut uskoa, että se ystäväporukkani (kolme miestä) halusivat lähteä katsomaan tuonnimistä elokuvaa (Rita Hayworth...), koska en voinut uskoa, että hyvällä elokuvalla voisi olla noin typerä nimi. Olin toooodella väärässä; leffa oli erinomainen ja mieleenpainuva. Tajusin myös elokuvan alussa, että olin lukenut tarinan kirjana, josta en tosin muistanut paljoakaan. Onneksi suostuin lähtemään sitä katsomaan.
Jollain tapaa silmiä avaavia, mielenkiintoisella tavalla viihdyttäviä, tai muuten mieleenpainuneita elokuvia olivat muun muassa The Doors (1991), In Bed with Madonna (1991), Pulp Fiction (1995), Trainspotting (1996), Levottomat (2000), Kill Bill: Vol 1 (2003), Kill Bill: Vol 2 (2004), Tahraton mieli (Eternal Sunshine of the Spotless Mind, 2004), Kukkia ja sidontaa (2004), Brokeback Mountain (2006), Volver - Paluu (2006) ja Pan's Labyrinth (El laberinto del fauno, 2007).
Ehdottomia fanitussaagoja on edelleen Tähtien sota (Star Wars). Vuosia en voi laittaa, koska kuusi elokuvaa eri vuosikymmenillä vie liikaa tilaa, mutta tämän fanituksen takia juttelen täysin sujuvasti Darth Vaderista, klooneista ja sitheistä naapurin seitsenvuotiaan pojan kanssa. Toinen upea trilogia on tietenkin Taru sormusten herrasta, sen odotuksen arvoinen, että elokuvanteon tekninen puoli ehti kehittyä riittävälle tasolle mahdollistamaan leffan upean visuaalisen ilmeen ja erikoistehosteet. Olen myös Matrix- ja Harry Potter -fani, joiden yksittäisiä elokuvia en ala tässä listata.
Pieniä, kauniita, hyväntuulen elokuvia, vaikkeivät välttämättä kevyitä, ovat olleet Pieni suklaapuoti (Chocolat, 2001), Amélie (2002), Sideways (2005) ja Happy-go-Lucky (2008).
Sitten elokuvia, jotka eivät ole jättäneet mitään muistijälkeä - edes siitä, kuka oli pääosassa: Sankari vai vakooja (1991), Oikeustaistelu (1991), Takaa-ajettu (1993), Rakkauden pilvitarha (1996), Donnie Brasco (1997), Enkelten kaupunki (1998), Konttorirotat (1999), Salaisuus pinnan alla (2000), Goya (2000), Italian Job (2003), Rakkautta vain (2003), Alexandran suunnitelma (2004), The Island (2005) ja The Break-Up (2006).
Oli mielenkiintoista käydä lippunippu läpi. Kuin olisi käynyt elämäänsä läpi. Aion jatkaa lippujen keräämistä, vaikka niitä kertyy tällä hetkellä melko harvakseltaan. Mieheni kanssa varmasti elvytämme tämän harrastuksen viimeistään sitten, kun lapset voivat olla sen aikaa jo yksin kotona. Siihen asti täytyy tyytyä tiettyyn satunnaisuuteen.
Elokuvalippuja 21 vuodelta 163 kappaletta.
Laskin, että tämän pinon lippuja on kerätty vajaa kahdeksan kappaletta vuodessa. Siinä ei kuitenkaan ole kaikki liput elokuvista, jotka olen nähnyt näiden vuosien aikana. Kaikki Pariisin opiskeluaikojen liput ovat koristeina valokuvakansiossa. Siellä on myös lippu Philadelphia-elokuvaan (version francaise), joka kärsi, täytyy myöntää, hieman siitä, että Tom Hanks puhui ranskaa. Onneksi muut senaikaiset leffat näin alkuperäisversioina, olivatpa ne englannin- tai ranskankielisiä. Oli myös joitakin vuosia, jolloin hyvä ystäväni oli elokuva-alalla töissä, ja pääsin avecina vaikka kuinka moneen, upeaan kutsuvierasnäytäntöön, joista lippuja ei saanut mukaansa lainkaan. Kun kävin lippuja läpi, totesin myös, että on jokunen lippu jäänyt tallettamatta tähän nippuun, sillä tiedän nähneeni joitakin elokuvia nimenomaan teatterissa, mutta lippu puuttui silti.
Tältä kasa näyttää hiukan levitettynä, toivon mukaan vaikuttavammalta... : )
Pinon ensimmäinen elokuva on Rainman 12.5.1989.
Pinon viimeisin elokuva on Katseeseen kätketty (El secreto des sus ojos) 18.5.2010.
Olen aina ollut elokuvaintoilija. Suuren valkokankaan vetovoimaa ei oikein voi verrata isoimpiinkaan televisioihin tai videotykkeihin. Elokuvateatterissa on omanlaisensa tunnelma, minkä takia sinne mielelläni lähden katsomaan hyviä elokuvia. Ex tempore, jos pääsisi, olisi hienoa. Nykyään harvemmin pääsee, mutta se ei ole niinkään oma valintani, vaan elämäntilanteen aiheuttama (pikkulapsiperhe) valinta.
Lippuja plärätessäni tulee kyllä mieleen paljon muistoja. Hämmästyn myös, miten aika on kulunut. Pretty Woman on todella vanha elokuva, näin sen vuonna 1990! Paistetut vihreät tomaatit tuli katsottua jo vuonna 1992. Pidin siitä hyvin paljon silloin. Oliko Englantilainen potilas (1997) tosiaankin jo niinkin kauan sitten kuin vuonna 1997? Ralph Fiennesista tuli yksi lempinäyttelijöistäni sen jälkeen.
Upeita, mieleenpainuvia ja jollain tavalla koskettavia elokuvanautintoja tarjosivat Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption, 1994), Breaking the Waves (1997), Kaikki äidistäni (Todo sobre mi madre, 2000), Vihreä maili (The Green Mile, 2000), 21 grammaa (2004) ja Katseeseen kätketty (El secreto de sus ojos, 2010).
Yllämainituista ensimmäisellä oli aivan surkea suomenkielinen nimi. En voinut uskoa, että se ystäväporukkani (kolme miestä) halusivat lähteä katsomaan tuonnimistä elokuvaa (Rita Hayworth...), koska en voinut uskoa, että hyvällä elokuvalla voisi olla noin typerä nimi. Olin toooodella väärässä; leffa oli erinomainen ja mieleenpainuva. Tajusin myös elokuvan alussa, että olin lukenut tarinan kirjana, josta en tosin muistanut paljoakaan. Onneksi suostuin lähtemään sitä katsomaan.
Jollain tapaa silmiä avaavia, mielenkiintoisella tavalla viihdyttäviä, tai muuten mieleenpainuneita elokuvia olivat muun muassa The Doors (1991), In Bed with Madonna (1991), Pulp Fiction (1995), Trainspotting (1996), Levottomat (2000), Kill Bill: Vol 1 (2003), Kill Bill: Vol 2 (2004), Tahraton mieli (Eternal Sunshine of the Spotless Mind, 2004), Kukkia ja sidontaa (2004), Brokeback Mountain (2006), Volver - Paluu (2006) ja Pan's Labyrinth (El laberinto del fauno, 2007).
Ehdottomia fanitussaagoja on edelleen Tähtien sota (Star Wars). Vuosia en voi laittaa, koska kuusi elokuvaa eri vuosikymmenillä vie liikaa tilaa, mutta tämän fanituksen takia juttelen täysin sujuvasti Darth Vaderista, klooneista ja sitheistä naapurin seitsenvuotiaan pojan kanssa. Toinen upea trilogia on tietenkin Taru sormusten herrasta, sen odotuksen arvoinen, että elokuvanteon tekninen puoli ehti kehittyä riittävälle tasolle mahdollistamaan leffan upean visuaalisen ilmeen ja erikoistehosteet. Olen myös Matrix- ja Harry Potter -fani, joiden yksittäisiä elokuvia en ala tässä listata.
Pieniä, kauniita, hyväntuulen elokuvia, vaikkeivät välttämättä kevyitä, ovat olleet Pieni suklaapuoti (Chocolat, 2001), Amélie (2002), Sideways (2005) ja Happy-go-Lucky (2008).
Sitten elokuvia, jotka eivät ole jättäneet mitään muistijälkeä - edes siitä, kuka oli pääosassa: Sankari vai vakooja (1991), Oikeustaistelu (1991), Takaa-ajettu (1993), Rakkauden pilvitarha (1996), Donnie Brasco (1997), Enkelten kaupunki (1998), Konttorirotat (1999), Salaisuus pinnan alla (2000), Goya (2000), Italian Job (2003), Rakkautta vain (2003), Alexandran suunnitelma (2004), The Island (2005) ja The Break-Up (2006).
Oli mielenkiintoista käydä lippunippu läpi. Kuin olisi käynyt elämäänsä läpi. Aion jatkaa lippujen keräämistä, vaikka niitä kertyy tällä hetkellä melko harvakseltaan. Mieheni kanssa varmasti elvytämme tämän harrastuksen viimeistään sitten, kun lapset voivat olla sen aikaa jo yksin kotona. Siihen asti täytyy tyytyä tiettyyn satunnaisuuteen.
sunnuntai 23. toukokuuta 2010
Auringon tuomaa
Ihana helteinen viikko on päättynyt ja ilmat viilentyneet. Nautimme kovasti lasten kanssa päivätolkulla aamusta iltaan asti lämmöstä ja valosta, jopa melkein liiallisesta kuumuudestakin. Paras päivä oli se, jolloin olimme ensimmäistä kertaa paljain varpain ulkona!
Kuten ehkä huomaatte, blogin kirjoitus ei ole päällimmäisenä työlistassa, koska koti on riipin raapin, kun kaikki päivät ulkona notkutaan. Toki voisin viettää hiukan enemmän aikaa sisälläkin, mutta pitää tuon Pikkusiskonkin päästä ulos, kun haluaa niin kovasti, että siellähän minä sitten vietän aikaa päivystämässä hiekkalaatikon tai takapihamme terassin reunalla...
Aurinko toi meille tällaisia ihanuuksia, joissa silmä lepää. Krookukset ehtivät ensin, mutta kukinta loppui jo ilman valokuvausta. Mutta eikös vain kevät ole ihanaa aikaa!
Liljaa, pionia, loistosalviaa, mirrinminttua, tarhapiiskua, japaninjaloangervoa, kurjenpolvea, kuunliljoja pukkaa pikkuhiljaa maasta. Uusina tulokkaina paahteisella takapihalla uudet pensaat pihajasmike ja varjoisella etupihalla keltakirjokanukka, joista ei kyllä kuvia vielä löydy - ovat juuri istutettuja. Äh, huijasin, nimittäin ensimmäisessä kuvassa taustalla vasemmalla näkyy tuo pihajasmike, mutta eipä siinä vielä paljon katsomista ole, kun on vasta pieni taimi.
Seuraava projekti onkin leikkimökin pystytys. Appi tulee sitä tekemään ihan lähipäivinä. Onpas ihana miettiä, miten se mökki sitten sisustetaan...
Kuten ehkä huomaatte, blogin kirjoitus ei ole päällimmäisenä työlistassa, koska koti on riipin raapin, kun kaikki päivät ulkona notkutaan. Toki voisin viettää hiukan enemmän aikaa sisälläkin, mutta pitää tuon Pikkusiskonkin päästä ulos, kun haluaa niin kovasti, että siellähän minä sitten vietän aikaa päivystämässä hiekkalaatikon tai takapihamme terassin reunalla...
Aurinko toi meille tällaisia ihanuuksia, joissa silmä lepää. Krookukset ehtivät ensin, mutta kukinta loppui jo ilman valokuvausta. Mutta eikös vain kevät ole ihanaa aikaa!
Tulppaanit Angelique (kerrottu hennon vaaleanpunainen) ja takana matalampi punainen, jonka nimi ei tiedossa.
Lähikuvassa Angelique.
Hauskan teräväkärkinen punainen, matalahko tulppaani Amsterdamista. Kuvassa jo yliauennut kuumien päivien tuloksena.
Liljaa, pionia, loistosalviaa, mirrinminttua, tarhapiiskua, japaninjaloangervoa, kurjenpolvea, kuunliljoja pukkaa pikkuhiljaa maasta. Uusina tulokkaina paahteisella takapihalla uudet pensaat pihajasmike ja varjoisella etupihalla keltakirjokanukka, joista ei kyllä kuvia vielä löydy - ovat juuri istutettuja. Äh, huijasin, nimittäin ensimmäisessä kuvassa taustalla vasemmalla näkyy tuo pihajasmike, mutta eipä siinä vielä paljon katsomista ole, kun on vasta pieni taimi.
Seuraava projekti onkin leikkimökin pystytys. Appi tulee sitä tekemään ihan lähipäivinä. Onpas ihana miettiä, miten se mökki sitten sisustetaan...
maanantai 17. toukokuuta 2010
Vihdoin jotain korujakin
En ole saanut aikaan juuri mitään korurintamalla. Jotenkin tuntuu, että on niin kiire iltaisin muutenkin, jos ei muuten, niin Pikkusiskon kanssa pihalla (Isosisko voi leikkiä pihapiirissä jo itsekseenkin). Kotihommatkin jäävät aivan paitsioon ja täällä minä kärvistelen sekasotkussa, jota katselen 24h ympäriinsä.
Mutta äitienpäivä on viimein ohi ja saan tänne kuvan korusta, jonka tein äidilleni lahjaksi. Olen siis joutunut "istumaan" korukuvan päällä jo jonkin aikaa, mutta vihdoin saan sen laittaa tänne. Äiti onneksi piti korusta, ja mielestäni se sopi erityisen hyvin hänen kaulaansa, sievästi ruskettuneelle iholle. Kuparitavara on hankittu Gemshow-Onlinesta, iso riipus messuilta Oma Korun osastolta, muut lasihelmet messuilta osastolta, jota en muista enää.
Tein seuraavan korun hyvin pikaisesti Hobby Pointista aikanaan kalliilla ostamastani ketjusta ja Pariisista löytyneestä riipuksesta. Halusin kokonaan hopeanvärisen pitkän korun itselleni, ja tällainen siitä tuli:
Viimeisenä laitan kuvan avaimenperästä, jonka tein papalleni, mutta jota en ole vielä hänelle antanut. Löysin kätköistäni niinikään Hobby Pointin löydön eli kolikon, josta olin miettinyt jo jonkin aikaa tekeväni korun. Ei tullut korua, tuli avaimenperä.
Mutta äitienpäivä on viimein ohi ja saan tänne kuvan korusta, jonka tein äidilleni lahjaksi. Olen siis joutunut "istumaan" korukuvan päällä jo jonkin aikaa, mutta vihdoin saan sen laittaa tänne. Äiti onneksi piti korusta, ja mielestäni se sopi erityisen hyvin hänen kaulaansa, sievästi ruskettuneelle iholle. Kuparitavara on hankittu Gemshow-Onlinesta, iso riipus messuilta Oma Korun osastolta, muut lasihelmet messuilta osastolta, jota en muista enää.
Kaulakoru 47 cm Nousee päivä, laskee päivä.
Täyttä kuparia: ketjua, helmiä, lukko, vaijeri, korunosat, ja lasihelmiä.
Tein seuraavan korun hyvin pikaisesti Hobby Pointista aikanaan kalliilla ostamastani ketjusta ja Pariisista löytyneestä riipuksesta. Halusin kokonaan hopeanvärisen pitkän korun itselleni, ja tällainen siitä tuli:
Kaulakoru 73 cm Hopeakukka.
Ketju ja riipus korumetallista, hopeoidut renkaat ja korunosat. Nimen suhteen ei kyllä kukkinut päässä yhtään originellisti.
Viimeisenä laitan kuvan avaimenperästä, jonka tein papalleni, mutta jota en ole vielä hänelle antanut. Löysin kätköistäni niinikään Hobby Pointin löydön eli kolikon, josta olin miettinyt jo jonkin aikaa tekeväni korun. Ei tullut korua, tuli avaimenperä.
Avaimenperä Riimut.
Punainen akaatti, hopeoidut korunosat, kolikko ja avainrengas korumetallia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)