perjantai 8. tammikuuta 2010

Viilattavaa vuodelle 2010 - Osa 3

 Kolmas kehotukseni itselleni on hyväksi erityisesti lapsilleni ja ajoittain myös miehelleni. : )

3. Laske välillä kymmeneen.
Tämä liittyy tietenkin lapsiin. Jos olen nukkunut huonosti tai vähän, tai sattuu olemaan huono aika kuukaudesta, pinna on ehdottomasti lyhyempi kuin tavallisesti. Jos sen päälle olen pyytänyt nelivuotiastani ensin viisi kertaa nätisti ja kolme kertaa tiukemmin tekemään tai olemaan tekemättä jotain, yleensä siinä vaiheessa karjun ja lujaa. Joskus karjaisen jo nätisti sanomisen jälkeen. Se ei ole mielestäni oikein, ja pyydän kyllä joka kerta anteeksi huutamista. En tosin pyydä anteeksi komentamista aiheesta, mutta kyllä sitä aikuisen ihmisen pitäisi pystyä lasta komentamaan huutamattakin.

Tämän vuoksi kehotan itseäni yrittämään pysähtyä laskemaan kymmeneen ennen kuin räjähdän. En ole vielä koskaan sitä muistanut tehdä, mutta joskus olen kyllä kiristellyt hampaitani jalkaa polkien ja kääntynyt eri suuntaan hetkeksi.

Itseäni oikein hävettää, että mikä kumma siinä on, kun pieni ihana lapsoseni saa välillä kiukkuni kiehumaan niin kovasti tuiskahtaen, että tulee huudettua. Onneksi en sentään koskaan suuttuessanikaan lapsiani nimittele, enkä kiroile, jos "hemmettiä" ei lasketa (en suostu laskemaan sitä kirosanaksi, koska se ei edes varsinaisesti auta, kuten useimmat voimasanat). Silti tuo huutaminen harmittaa itseäni vietävästi. Millähän siitä pääsisi irti; ideas anyone?

Onneksi silloin, kun olen vähemmän väsynyt, pinnaa riittää välillä todella pitkään ja jaksan pienen kiukuttelua kärsivällisesti ja lohduttaen, etenkin, jos tiedän sen johtuvan väsymyksestä, nälästä, tylsistymisestä tms. Mutta se käytös, joka on aivan selvästi lapsen puolelta rajojen paukuttelua ja ärsyttämistä (juu-u, kyllä nelivuotiaskin jo osaa painella sopivia nappuloita, että äiti tai isi menettää malttinsa), saa kyllä pinnan palamaan hyvin paljon helpommin.

Itse olen miettinyt myös sitä, että jos saman päivän aikana lasta on jo vaikkapa kymmenen kertaa tullut ohjattua nätisti ja tiukemmin eri asioista, niin itselläni ärtymys tuntuu kumuloituvan, kunnes se yhdestoista kerta aiheuttaa räjähdyksen. Lapsen kannalta tilanne on täysin toinen. Ne aiemmat kymmenen kertaa ovat todennäköisesti unohtuneet jo ajat sitten ja yhdestoista kerta, joka aiheuttaa äidillä kiukunpurkauksen, tulee varmasti täytenä yllätyksenä lapselle ja tuntuu siten epäoikeudenmukaiselta. Minulle on aina ollut tärkeää oikeudenmukaisuus, joten todellakin haluaisin oppia luovimaan ärtymyksen syövereistä ulos ilman karjaisua.

Joskus annan itselleni synninpäästön tässä asiassa sen vuoksi, että sellainen minä olen; temperamentti kuohahtaa helposti, mutta laskee aivan yhtä nopeasti. Pitäisikö minun yrittää esittää lapselleni jotain muuta? Ei minun mielestäni. Se, että esittää muuta, on asia, jonka lapsi kyllä huomaa ja todennäköisesti tulkitsee sen oikeaksi tavaksi elää. Olisi hirveää "tuomita" lapsi fasaadielämään pienestä alkaen. Ja kyllä lapsenkin pitää oppia ymmärtämään, että kun tarpeeksi ärsytetään, lempeinkin ihminen suuttuu. Silti koen huutamisen vääräksi tavaksi kasvattaa, vaikka monessa muussa lastenkasvatukseen liittyvässä asiassa tunnen olevani oikeilla raiteilla rakastamisen ja rajojen asettamisen linjalla.

2 kommenttia:

  1. Olin kirjoittant pitkän kommentin, joka hävisi jonnekin bittiavaruuteen. Höh!

    Pointti oli, että ei se huutaminen silloin tällöin nyt niin paha voi olla, jollei tosiaan nimittele tai kiroile. Saahan äitikin menettää malttinsa ja olla joskus huonolla tuulella ja lyhytpinnainen. Kyllä ainakin vähän vanhempi lapsi sen ymmärtää. Meidän kohta 4 vee osaa välillä todella ärsyttää ja kiristää äidin pinnaa tahallaan rajojaan kokeillen. Sitten kun räjähdän, hän valistaa, ettei niin rumasti saa huutaa ja että minun pitää pyytää häneltä anteeksi :)

    Tunteitahan ne on, tärkeintä on kai, että jälkikäteen sovitaan ja lapsetkin ymmärtävät, ettei se perimmäinen syy ole heissä vaan siinä, ettei äidinkään tarvitse ihan aina jaksaa.

    VastaaPoista
  2. Kiitos kannustuksesta, Mirka! Olen ihan samaa mieltä, että jälkihoito on tärkeintä, koska kukaan ei pysty aina olemaan suuttumatta...

    VastaaPoista

Odotan innolla kommenttejasi!