Nyt se on tiedossa. Nimittäin se päivä, jona palaan töihin. Maanantaina 13.9. olen lähdössä takaisin niin sanotusti sorvin ääreen melkein viiden vuoden kotonaolon jälkeen.
Lapsille on tehty päivähoitohakemukset ja esimiehenikin kanssa juuri kävin läpi mm. sellaiset tärkeät asiat kuin ylimääräiset lomapäivät. Huvittavaa sinänsä aloittaa töihinpaluun miettiminen neuvottelemalla siitä, kuinka paljon ylimääräisistä lomapäivistäni saan pitää työn alkamisen jälkeen ja kuinka paljon niitä pidän etukäteen (eli melkein turhina, koska kotiäidillä ei lomaa ole). Toki niistäkin päivistä saa lomakorvaukset, mutta nykyelämässäni vapaapäivien arvo on korkeammalla kuin koskaan ennen!
Tällä kertaa minulle kävi hyvin, ja saan siis täysien vuosilomien lisäksi pitää mukavasti vapaitakin. Se auttaa vaikkapa joulun tienoolla, kun aatto osuu tänä vuonna perjantaiksi ja siten minimoi joulunpyhien antamat vapaat. Niin ja se syy, miksi ne lomapäivät piti ensimmäisenä katsoa on se, että selviää Kelaa varten työnalkamispäivä, joka on siis eri kuin se, jolloin fyysisesti astun taas työnantajan palvelukseen.
Olen huomannut, että alan jo nyt miettiä työhön liittyviä asioita ja sitä, miten asiat järjestetään sitten syksyllä. Tiedostan, että tämä on itselleni erittäin tarpeellinen kuvio, sillä muutos on niin suuri. Tiedän, että vaikka odottelen jo sitä, että saan päivät olla MINÄ itse, eikä kenenkään äiti tai vaimo, vaan se pätevä minä, joka on nainen ja tekee töitä, jotka eivät mitenkään liity kotiminän rooleihin, vaikeinta minulle tulee olemaan se, että näen lapsiani niin paljon vähemmän. Siksi asennoitumista täytyy opetella jo nyt, vaikka tässä välissä ehtii tulla kevät ja kesäkin ennen kuin tuo pelkkä tämän hetken ajatus konkretisoituu.
Mutta kyllä minusta tuntuu myös, että on jo aikakin palata työelämään. Ei niinkään sen takia, etten viihtyisi kotona ja koska haluaisin epätoivoisesti tehdä töitä (mieluummin olisin kotona ja tekisin vaikka hyväntekeväisyystyötä, jos ei olisi rahasta kiinni), vaan sen takia, että viime vuoden aikana jo huomasin, kuinka alkoi pinna lyhentyä näissä kotiympyröissä kökkiessä ja kuinka tarve jollekin omalle, ikiomalle, kasvoi hurjasti. Siitä se koruinnostuskin varmaan lähti ja lopulta tämä blogikin, oman tilan ja oman jutun tarpeesta. Ensin koruilu täytti tuota tarvetta, mutta kun käytännössä itsensä toteuttaminen jäi ja edelleen jää kello 21 jälkeiseen aikaan, tämä blogi tuli sellaiseen tarpeeseen, että pystyn tarvittaessa ottamaan oman hetken keskellä päivää, vaikkapa lasten leikkiessä hetken.
Se minä, joka käy töissä, ja on oma itsensä ilman kotirooleja, on uinunut jo monta vuotta talviunta, aivan asiaankuuluvasti tosin. Olen täysin valintani puolella - edelleen - ja uskon, että elän juuri nyt parasta aikaa, kun saan olla lapsieni kanssa niin paljon. Työelämä ei katoa mihinkään, vaikka tällä hetkellä huonot ajat onkin. Uskon, että ehdin vielä tehdä töitä niin kauan, että jo kaipaan eläkkeelle. Siksipä en koe uhranneeni yhtään mitään jäädessäni kotiin pitkäksi aikaa niiden kaikkein tärkeimpieni kanssa.
Pikkuhiljaa asennoidun siihen, että lapset menevät päivähoitoon ja elämä muuttuu kiireisemmäksi. Ne vähät kotihommat, joita olen täällä arkipäivisin tehnyt, jäävät illoiksi ja viikonlopuiksi. Ruoanlaitosta tullee varmaan vieläkin stressaavampaa, vaikkakin plussapuolella on se, että lapset syövät muutaman aterian päivähoidossa. Olen ehkä joskus maininnut, etten pidä arkiruoanlaitosta lainkaan, vaikka siinä yleensä onnistunkin hyvin. Mieluummin leipoisin.
Ai niin, sellainen pieni juttu on vielä auki, että mitä työtä palaan tekemään. Firmassa on ollut fuusiota ja yt-neuvotteluja ja vaikka mitä uudelleenorganisointia lähtöni jälkeen, eikä toimenkuvaani sellaisenaan ole enää jäljellä. Toisin sanoen, kun palaan töihin, minulla on uudet työtehtävät, suurin osa työkavereista uusia, uusi toimisto aivan eri suunnalla kuin entinen ja periaatteessa vielä eri työnantajakin! Onneksi ei virallista työhaastattelua ja psykologisia testejä sentään ole...
Toimenkuvani selvinnee tuossa kesän korvalla. Sen suhteen en kylläkään ole huolissani, sillä kuten esimieheni sanoi, työpaikallani tarvitaan kyllä "pätevää generalistia", koska töitä siellä riittää juuri noista irtisanomisista johtuen. Itse asiassa minusta on hauskaa, etten tiedä, mitä menen tekemään! Töissä on kyllä esimieheni lisäksi vielä niitä, jotka tietävät tietoni ja taitoni, joten varmasti joku sopiva homma minulle löytyy, eikä minulla tällä hetkellä ole mitään suuria intohimoja jotakin tiettyä toimenkuvaa kohtaan. Aika moni homma käy!
4 kommenttia:
Muutos tulee olemaan melkoinen, mutta ei tosiaan pelkästään negatiivinen. Ja täytyy ajatella, että töissäkäyviä perheenäitejä IHAN OIKEASTI on olemassa, ja hekin selviävät.
Itse pähkin sen asian kanssa, että olisinkin pitempään poissa kuin aiemmin työnantajalleni ja itsellenikin annoin ymmärtää. Minulla ei ole virkaa, määräaikainen työsuhteeni saman työnantajan leivissä on jatkunut tosin jo kymmenen vuotta. Tällaisessakaan tilanteessa työnantaja ei ole velvollinen jatkamaan ketjutettuja työsopimuksia, mikäli olen hoitovapaalla. Äitiyslomalalisia ei sen sijaan saa tietty pistää kilometritehtaalle. Lisäksi meidän alalla tieto vanhenee nopeasti ja esim. kolmen vuoden poissaolo tuntuu niin tiedoissa kuin taidoissakin. Näillä näkymin tuntuu, että palaan töihin 1.1.11. Saas nähdä.
Niin, mäkin olen kuullut työssäkäyvistä perheenäideistä, heh! Itse asiassa luulen, että se, että on päivät poissa lasten luota, auttaa nauttimaan lyhyistä arki-illoista ja kaikesta vapaa-ajasta heidän kanssaan erityisen paljon.
Nuo mainitsemasi asiat ovat niitä vaikeita asioita, joita joutuu kukin tahollansa pohtimaan. Että ollako vai eikö olla, kotona vai töissä, ja kauanko ja ja ja... Mutta oli siellä tai täällä, varmasti pärjää, kunhan itse muutos on tarpeeksi pureskeltuna.
Meillä töissä ei välttämättä vieläkään olla kuivilla yt-neuvottelujen ym. osalta, etten tiedä, vaikka irtisanoisivat koko yksikön sinä päivänä, kun palaan kotiin. Silti minulla on usko, että nuo työhommat järjestyvät kyllä jollain lailla joka tapauksessa. Niin varmasti myös sinulla, vaikka jäisitkin kotiin vähän pidemmäksi aikaa.
Toistaiseksi en ole vielä kenenkään äidin kuullut valittavan sitten, kun lapset ovat jo isoja, että "voi voi, kun olin niin pitkään lasten kanssa kotona", vaan ennemmin, kun eivät olleet tarpeeksi pitkään...
Niin, että jos susta intuitiivisesti tuntuu, että pitäisi olla pidempään kotona, ole ihmeessä. Se päätös on varmasti silloin täysin oikea.
Samassa veneessä ollaan. Paitsi, että minä olin ilmoittanut meneväni töihin 1.8.2010, muuuuuuutta koska elämässä ei asiat mene aina niin kuin suunnittelee, niin otin äkkilähdöt toihin jo viime viikolla, kun mun tarve ja työnantajan tarve kohtasivat ihan täydellisesti. Nyt teen töitä 2-3 päivää viikossa, ja loput olen kotona lasten kanssa. Ja kun olen töissä sukulaiset tai isä hoitaa lapset (ja tekee kotihommat). Ei ehtinyt nyyhkimään ja miettimään, hyppäsin vaan mukaan. Se kuinka kauan tätä kestää on vielä avoin. Katsellaan. Kesän haluaisin olla vielä töistä vapaana, mutta katsotaan päivä kerrallaan.
Isommat lapset pärjää, mutta kuopus, 1v 8 kk vaippapeppu oli se, jota mulla oli kamala ikävä ihan fyysinen ikäväkin molempina ensimmäisinä päivinä. Ihan kamalaa. ;) Ne ihanat pikkuiset nakkisormet, pehmoiset posket ja halaukset, kaikki ne jutut, mitä me kotona puuhailtiin... Illalla sitten kaulakkain istuttiin ja ensimmäiset puoli tuntia pieni vaan hoki silmät suurena: "äiti... ÄITI! äiti..." Kaipa sitä on ollut aika vähän pois kotoa.
Syksyksi pitäisi hommata oikeat hoitopaikat ja hypätä kunnolla oravapyörään mukaan. Kyllä siihenkin taas tottuu, vaikka erilaista tulee olemaan.
Hienoa, että pystyt tekemään tuolla tavalla vain pari päivää viikossa töitä ja lapset kotihoidossa! Eräs ystäväni on tehnyt samoin, ja jaksaa todella hyvin myös sitä kodin arkea.
Itse olen harmitellut, että välillä olisi tämä kotonaolo kahden ipanan kanssa ollut himpun helpompaa päänupillekin, jos olisi saanut vaikka kerran viikossa olla töissä aikuisten kesken. Mutta ei meikäläisen hommissa. Sitä joko ollaan töissä tai poissa. Onneksi sentään voin ekat viisi kuukautta tehdä nelipäiväistä työviikkoa, kunnes kuopus täyttää kolme vuotta. Se on kyllä ihana juttu.
Osaan kuvitella kuopuksesi ja omat tunteesi, sen fyysisen ikävän jne., kun illalla pääsitte vihdoin sylittelemään. Tuo meidän kaksivuotiaskin tuntuu vielä niin pieneltä, mutta onneksi tässä on vielä yli puoli vuotta jäljellä.
Oravanpyörässä nähdään!
Lähetä kommentti