Eronhetkiä ja jälleennäkemisen iloa

Toinen virallinen päiväkotiviikko on ohi. Olen ollut vielä tämän viikon kotona, hoitamassa itseäni ja kotia työelämäkuntoon. Että aamut sujuisivat mahdollisimman mukavasti, että illalla olisi helppo laittaa lasten ja omat vaatteet valmiiksi, että olisi paikat jälleen kaikille syksyllä ja talvella tarvittaville ulko- ja välivaatteille sekä omille työkamppeille. Olin tosin niin kiireinen kodin ulkopuolella, että suurin osa suunnittelemistani kotihommista jäi ajatuksen tasolle. Ei sitä aikaa ollutkaan niin paljon, etenkin, kun hain lapset usein jo välipalan jälkeen kotiin.

Ensimmäinen viikko sujui päiväkodin suhteen pääosin hienosti. Lapset jäivät pari ensimmäistä päivää päiväkotiin iloisesti vilkutellen. Hakiessa sain vastaani rakkaat tytöt, jotka silmät loistaen kapusivat syliin halimaan. Keskiviikkona minä lunastin äitienpäivälahjaksi saamani jalkahoidon, mutta hiukan murheellisella mielellä, koska Pikkusisko jäi itkien päiväkotiin. Oma, jo tärkeä, hoitaja ei ollutkaan vielä töissä silloin, mikä olikin sitten itkun paikka. Pikkusisko oli itkeskellyt lounaaseen asti välillä, mutta sen jälkeen reipastunut. Loppupäivä oli mennyt mukavasti. Isosiskolla meni koko viikko yllättävän hyvin.

Torstaiaamu menikin sitten Pikkusiskollakin jo paljon paremmin - tosin omahoitaja oli jo paikalla. Koko päivä oli sujunut aivan eri tavalla omahoitajan mukaan, vaikka Pikkusisko olikin seuraillut häntä joka paikkaan; ei ollut halunnut erota hoitajastaan. Tyttöjä hakiessa oli sitten minulla uusi tukka, eikä Pikkusisko vauhdikkaalta mopoilultaan meinannut ensin edes tunnistaa minua. Muutos ei kyllä ihan niin radikaali ollut; pitkästä tukasta pitkään, vähän lyhyempään tukkaan, ja väri ruskeasta tummemman ruskeaan. Mutta suoristusrautaa oli käytetty...

Tämä viikko alkoi Pikkusiskolla itkien maanantaina ja tiistaina, mutta kummallakin kerralla vain lyhyen aikaa, kun olin kadonnut näkyvistä. Keskiviikkona ja torstaina tyttönen jo vilkutteli iloisesti lähtiessäni, ja oli aivan yhtä iloisesti leikkimässä hakiessani hänet. Ilmiselvästi hänellä menee aikaa tottumiseen päiväkotiin jäämiseen kolmen päivän viikonlopun jälkeen. Pikkusisko muutenkin pitää rutiineista ja ennakoitavuudesta. Silloinkin, kun hän on iloinen ja hymyileväinen, on elämänmuutos kuitenkin pinnan alla mielessä, sillä eräänä päivänä hän piirsi päiväkodissa oman itkevän kuvansa. Hän kuulemma itki, koska äiti ei ollut tullut hakemaan. Sydämessäni tuntui pisto, mutta omahoitaja lohdutti, että tällä tavalla tyttönen käsittelee tätä asiaa, eroa äidistä. Että hyvä, kun käsittelee monella tavalla.

Isosisko puolestaan on ollut hyvinkin reipas koko ajan. Hän on sujahtanut päiväkodin arkeen hyvin nopeasti hoitajienkin mukaan. Niin ajattelinkin käyvän, mutta kerroin hänelle kuitenkin, että vaikka hän on ollut niin reipas monessa asiassa, niin ei aina tarvitse olla, jos ei siltä tunnu. Isosiskolla onkin ollut jokaisena päivänä tällä viikolla ikävä äitiä, välillä isää, useimmiten päivälevolle käymisen aikaan. Isosisko on jo niin iso, että ymmärtää paremmin, että tätä tämä elämä nyt on, päiväkodissa käymistä. Vaikka siellä on kivaa, ja hän on sanonutkin, että tykkää päiväkodista, muutos on kuitenkin suuri myös hänelle. Isojen ryhmässä ei myöskään hoitajilla ole niin paljon aikaa yksittäisille lapsille, koska lapsia on niin paljon enemmän.

Olen iloinen siitä, että Isosisko on kuitenkin aina sanonut hoitajalle, kun on ikävä vanhempia, ja sitten siitä on juteltu. Lohtua hän on ilmeisesti siitä saanut. Taas tuntui sydämessäni pisto, kun kysyin häneltä, että miltä hänestä silloin tuntui, kun oli ikävä äitiä. "Ihan kamalalta", hän sanoi. Kerroin, että kertoessaan hoitajalle, kun on tullut ikävä, hän on tehnyt ihan oikein, koska juttelu varmasti helpottaa. Olipa yksi hoitajista hiukan silitellyt selkääkin unta odotellessa hälventääkseen lapsen ikävää. Siellä vain on niin monta silittelyä kaipaavaa, sanoi tuo mukava hoitaja.

Olen myös kertonut lapsille, että minullakin on ollut heitä ikävä aina välillä, mutta että iloitsen aina sitten siitä jälleennäkemisestä, kun haen tyttöset, ja ikävä mieli menee kyllä ohi. Uskon silti, että vielä tässä on niitä vaikeampia aamuja ja päiviä edessä, totta kai onkin, mutta niitä ei kannattane murehtia etukäteen. Maanantaina töihin.