Olen voinut huonosti jo pitkään, etenkin fyysisesti. Mielen puolella on mennyt vähän paremmin, tosin työpuoli veti mehut viimeiset puolitoista kuukautta ennen lomaa. Pitääkin miettiä elokuussa töihin palattuani, että mikä todellisuudessa on se työmäärä, jonka jaksaa uupumatta tehdä viikosta toiseen. Kesti viikon laskeutua lomalle. Nyt olen siis periaatteessa toista viikkoa lomalla, käytännössä ensimmäistä.
Siivottuani "pitkäaikaissäilytyslaatikoitani" löysin kaikenlaista keräämääni materiaalia ja kirjaamiani ajatuksiani vuosien takaa. Omaan fyysiseen hyvinvointiin liittyvät ajatukset ovat paljolti samoja, joiden kanssa olen paininut jo ainakin kahdeksan vuotta, mutta nykyelämässä pikkulasten kanssa, niihin on entistä vaikeampi pureutua. Uudenlaisen elämäntavan aloittaminen on nyt vaikeampaa ja vaatii enemmän itsekuria kuin aikana ennen lapsia.
Silloin sitä ei tietenkään lainkaan tajunnut. Oli loputtomasti aikaa itselle työpäivän jälkeen ja sitä ennen. Viikonloppuaamut olivat hitaita, ihania, ihan omia... Silloin olisi ollut paras aika opetella hyviä elämäntapoja, jotka kestävät eliniän; löytää oma tapa liikkua säännöllisesti kypsähtämättä; pureutua tunnesyömisen psykologiaan, kun kaistanleveys vielä oli ihan omaa... Mutta silloin ei tarvinnut vielä ajatella loppuelämää. Nyt pitää.
Löysin vuosia vanhan Voimavarat käyttöön -kurssin materiaaleja sekä omia mietteitä kurssin ajalta. Silloin olin työuupunut, ja yritin muistella asioita, joiden tekeminen toi minulle iloa. Se ei ollut helppo tehtävä siinä uuvahtaneessa olotilassa, uskokaa pois.
Listallani oli muun muassa seuraavia iloa tuovia, isompia ja pienempiä, asioita:
- viihtyisän, riittävän tilavan kotimme sisustaminen
- pienen, kukkivan puutarhamme hoitaminen
- se, että sai ajaa autolla töihin juuri silloin, kun halusi
- matkustaminen muutaman kerran vuodessa
- ulkoilu aurinkoisena päivänä silloin tällöin
- sängyssä loikoilu hyvin nukutun yön jälkeen
- aurinkoisten kesäaamujen aamiaiset terassilla
- jooga tietyllä, ihanalla joogakoululla
- talvella lumen narskunta kenkien alla aurinkoisena pakkaspäivänä
- tyttöjen illat herkullisen ruoan ja juoman parissa
- oman miehen kanssa missä vain oleminen...
- Iloista on, että on viihtyisä, riittävän tilava koti.
- Puutarha on paljon suurempi ja tarvitsee enemmän hoitoa. Keskittynyttä aikaa puutarhanhoitoon on tosin vähemmän, mutta "avuliaita" käsipareja enemmän.
- Meillä on yksi auto ja yksi moottoripyörä. Prätkäkausi on ihana, koska auto on silloin minun käytössäni työmatkustamisessa. Asumme nykyään kauempana kaikesta kuin silloin taannoin, ja talvella minulla on kätevämpi matka julkisilla kulkupeleillä, joten se olen sitten minä, joka kulkee töihin harvakseltaan kulkevien bussien aikataulujen mukaan. Täytyykö enää mainitakaan, että olen aamu-uninen ja inhoan pimeitä, jäätäviä talviaamuja. Siispä rakastan prätkäaikaa.
- Tallink Siljan joululahjana saadut tammi-helmikuiset Ruotsin risteilyt ovat mukava breikki arkeen.
- Ulkoilua aurinkoisena päivänä on tarjolla niin paljon kuin haluaa, vaikkakin jonkun muun ehdoilla. Ihan kivaa sekin, parhaimmillaan tosi kivaa. Harmi, etten ole lainkaan ulkoilmaihminen.
- Keskeytyksettä nukuttu yö omassa sängyssä on iloinen asia. Aamulla sängystämme löytyy vaihteleva määrä ihmisiä, yleensä vähintään kolme. Työhuoneen sängyssä nukkuu yleensä rauhallisimmin.
- Terassiaamiaisia harrastamme kesällä myös lasten kanssa. Lehdenluku ja hiljaisuus eivät ole ruokalistalla.
- On mukava ajatella joogaa siellä ihanassa joogakoulussa, jossa puolentoista tunnin joogaan ja matkoihin menee yhteensä kolme tuntia.
- Luminen talvi on mukava, kun saa vetää lapset pulkalla päiväkotiin reippaasti ja hyvällä mielellä. Lumi narskuu edelleen ihanasti kenkien alla aurinkoisena pakkaspäivänä.
- Nukkuvien lasten katselu on aina yhtä suuri ilo. Ovat niin suloisia tuhisevia nöpöneniä.
- Päiväkodista hakiessa on maailman ihaninta tuntea aitoa jälleennäkemisen iloa ja päästä halimaan ja suukottamaan omia pikkuisia rakkaita.
- Illalla yleensä viimeistään kello 21 jälkeen on iloista istahtaa sohvalle television ja herkkujen ääreen. Herkkuhetket ovat omia, joita ei tarvitse jakaa lasten kanssa. : ) Tästä ilosta tosin pitkällä tähtäimellä on tullut iso harmi mahan ympärille.
- Töissä on iloista syödä jonkun muun tekemää lämmintä ruokaa ja pilkkomaa salaattia.
- Uudelleen löytämäni korttien askartelu ja korujen teko on todella ihanaa - etenkin hyvässä seurassa.
- Täysin samanhenkisten aikuisten ystävien löytäminen on ollut harvinaisen suuri ilo.
- Harvinainen kaksinolon aika mieheni kanssa on aina ihanaa.
Ja tässä tilanteessa sitten pitäisi selvittää itselleen omaa liiallisen herkuttelun psykologiaa, suunnitella ja pistää täytäntöön uusia tapoja liikkua, muuttaa huonoksi osoittautuneita tapoja, kuten yhdistelmää tv + sohva + herkuttelu. Oi jospa olisi enemmän kaistanleveyttä oman pääni sisältöön tutustumiseen!
12 kommenttia:
Niin paljon kiinnostavia ajatuksia. Tosi paljon myös tuttuja ajatuksia. Haluaisin sanoa jotain suurta :), mutta jään lukemaan uusiksi ja miettimään...
Mutta voi miten tuttuja ajatuksia. Todella. Sekin et on vaikea keksiä niitä ilonaiheita. Ainakaan sellaisia mihin liittyy omat lapset. Vaikka ne on niin niin rakkaita. Tiedät varmaan mitä tarkoitan.
Tiedän just mitä tarkoitat! Ne rakkaat lapset toisaalta tuovat iloa ja energiaa elämään, mutta toisesta päästä sitä myös syövät.
Totta kai kokonaisuudessaan sitä jää plussan puolelle ihan pelkästään sillä, että lapset ovat olemassa, mutta arkipäivän tasolla vaan olisi joskus helpompaa, jos saisi olla yksin välillä ilman hässäkkää ympärillä...
Oppisipa sitä joskus muistamaan. Pysäytän itseni aika-ajoin hetkeksi. On pakko. Suoritan liikaa ja väsyn. Korjausliikkeen jälkeennjaksaa aina tovin, kunnes huomaa tutut merkit jälleen.
Kunpa sitä oppisi muistamaan opitun, joka päivä. Sallisi itselleen olennaiseen keskittymisen, siirtäisi epäolennaisen (siivoamisen, rikkaruohot, jotkut työasiatkin) suosiolla ylihuomiseen. Yrittäisi olla vähän vähemmän. Se kyllä riittäisi.
Mutta minuun(kin) on asennettu syntyessä ilmeisesti nopeampitempoinen koneisto, joka tykkää liikkua nopeasti, polttaen paristotkin nopeasti.
Sinun kirjoituksiasi luettuani uskon kuitenkin, että sinulla on punainen lanka käsissäsi, korvissasi taito kuunnella sydäntäsi.
Täällä on samantapaisia ajatuksia, mutta täällä lähestytään 50 vuotta...ja se se tuntuu...jaa-a en tiedä miltä se tuntuu...toisaalta hyvälle toisaalta kaikelta muulta.
Yhä enemmän kuitenkin huomaan ajattelevani elämän rajallisuutta; yhä useammin näkee sukulaisia hautajaisissa...yhä useammin on yksi pois joukosta...yhä useammin kuulen läheisen tai tutun sairastuneen vakavasti... ja elämän rajallisuutta joudun miettimään ihan perhepiirissäkin...
Toisaalta olen löytänyt elämään ihania ihmisiä,uusia ystäviä, joilta saan positiivista energiaa. Ja jaksan taas.
Olen oppinut arvostamaan jokaista hetkeä, jotka saan viettää perheeni - lasten ja mieheni- kanssa sekä muiden läheisten kanssa.
Oma punainen lanka on hiukan sykkyrällä, mutta ei siis onneksi umpisolmussa.
Korttien tekeminen on kuitenkin edelleen tuntunut mukavalle, ja siitä pidän kiinni :)
Voi miten kiva että joku seisahtuu miettimään niitä arjen pieniä ja onnellisia hetkiä :) Kyllähän kaikki tietää lapsiperheiden arjen heikot hetket, aamun kireästä aikataulusta, illan iltapesushowhun, mutta mitä niitä muistelemaan. Siksipä on ihanaa kun kerrot teidän arjen pienistäkin iloista ja onnen hetkistä. Enkä kuule sinun mieltävän ajan puutetta, hetkien muuttumista ja sitä "kaikkea mennyttä" suurina menetyksinä, vaan asioina mitkä eivät kuulu juuri tähän hetkeen, mutta mistä voi unelmoida ja sitten joskus ne saattaa toteutua. Toisaalta, vanhat viisaudet "aika aikaansa kutakin", ja "aika kultaa muistot" pätee varmasti näissäkin jutuissa :) Haaveet, hetket, unelmat, toiveet ja päivät muuttuvat, mikä tarkemmin aateltuna on ihan hyvä asia... Menneitä voi haaveilla, mutta tulevaisuus tuo niin paljon tullessaan! :)
Ja älä sinä suotta murehdi sohvaherkuttelun tuomia ilojen kiloja. Sähän oot mun suuri idoli karkkilakkosi kanssa! :) Mä oon päättänyt ottaa susta mallia, julistin karkkilakon ja pyrin pitämään "herkkupäivän" vain kerran viikossa. Silloin sitten saa herkutella, tosin päivää en päätä kun ei koskaan tiedä että mille päivälle minkäkin viikon juhlahetket osuu :) Minun tosin täytyy ihan jo lähteä perusasioista; _saa herkutella_ ei tarkoita sitä että yhden päivän aikana on pakko syödä ja ahtaa itseensä herkkuja koko viikon edestä ;))
Toivon, että ruuhkavuosiasi helpottaa ajatus, että väljemmän aikataulun vuodet ovat edessä, ehkä jo muutaman vuoden päässä. Tarkoitan, että lasten kasvaessa ja itsenäistyessä huomaat, että niitä aivan omia hetkiä, jolloin kukaan ei kaipaa, alkaa löytyä. Huomaat, että voit vaikka lähteä lenkille ilman, että sitä kukaan isommin protestoi, voit vetäytyä sohvannurkkaan hyvän lehden pariin. Muistan itsekin nuo hetket klo 9:00 jälkeen illalla, kun ihana hiljaisuus laskeutui taloon- sitä ei enää ole ollut reiluun vuoteen. Lapset ovat kasvaneet jopa niin isoiksi, että menevät nukkumaan vasta minun jälkeeni, varsinkin näin lomalla ja viikonloppuisin, että "Minun" iltatelevisio- ohjelmaani pyrkii katselemaan joku toinenkin. Olen alkanut hyväksyä sen asian, että Täydelliset Naiset eivät enää pyörikään vain minulle, ihan hauskahan on, että on katseluseuraa ja kommentointikaveri...
Kun sitä aikaa nyt on enemmän, huomaan, etten ainakaan kodin siivoukseen sitä käytä sen enempää kuin aiemminkaan, olisiko omissa arvoissa tapahtunut iän myötä muutosta siihen suuntaan, että pieni epäjärjestys ei enää haittaa niinkuin ennen. Nyt vihdoin, vuosikymmenten ajatustyön tuloksena voin ehkä sanoa, että alan myös ajatella omaa fyysistä minuakin, ainakin välillä ja saan siitä jopa tyydytystä - mutta miksi se vei näin kauan? Sitä olen miettinyt. Mikä energian haaskaus piinata itseään ajatuksilla "pitäisi tehdä" " ei pitäisi syödä" "miksi en tee...", kun olisi nämä vuosikymmenet voinut tehdä ja voida hyvin, ajatella jotain muuta. Mutta hyvä kun edes nyt :), ehkä olen hitaasti kypsyvää sorttia sillä rintamalla. En ainakaan aio seuraavia vuosikymmeniä pähkäillä sitä, miksi en aloittanut aiemmin, turhaa sekin :), nautin nyt niistä päivistä, jolloin teen jotakin fiksusti.
Ihana on listasi, sitä kelpaa silmäillä pahan päivän tullen. Iloja <3!
Niin samperin fiksuja ajatuksia taas, että Hymytyttöä melkein kiukuttaa!! Nimittäin se, että saat asiat listattua näin himpuran loistavasti ja selkeästi "paperille", minulla kun kaikki ajatukset ovat tätänykyä sekamelskana siellä pään sisällä olevassa "pitkäaikaislaatikossa". Kukahan ne järjestäisi????
Hitsi, mullahan on ollut ihan IKÄVÄ SUA!!!
ihania noi sinun hyvät hetkesi. minä painin samojen ongelmien kanssa ja olen väliaikaisesti joutunut toteamaan että voimavarat ovat juuri nyt kovin rajalliset. pitäisi pystyä tekemään pieniä ja "helppoja" juttuja nyt. lisätä kävelyä, hedelmiä, kasviksia ja ottaa päivä itselle edes kerran kuussa. Mulla ajoittain on ahdistava tunne, että ei ole mitään saavtettavaa (realistista) jäljeää ja kohokohdat ovat takana.
Terkkuja Ähtärin eläinpuistosta. mieleenpainuva reissu, meiltä hukkui pitkäksi aikaa yksi lapsi. lopulta miehen kännykkä soi ja poika löytyi
Viikko mökillä takana päin, ja sillä välin tänne oli tullut niin monta viisasta ja ihanaa kommenttia! Kiitos teille rakkaat ystävät!
Lehtokotilo: Pysähtymisen muistaminen on se vaikein asia, kun on nopea tempo arjessa. Vähän niin kuin silloin, kun aloitin karkkilakon, sitä oli aluksi vaikea muistaa. Vasta, kun karkki oli suussa, kauhistuin, että ai niin, mähän olen karkkilakossa! ; )
Vähän samanlaisesta muistamisesta on kyse siinä, että muistaa pysähdellä nauttimaan hetkistä. Toivottavasti saat suorittamisen tauolle töiden taas alkaessa, että niitä paristoja riittää pidemmälle.
Ritva_47: Tuo elämän rajallisuus on täälläkin päin huomattu viimeisen vuoden aikana erityisen hyvin, mutta uskon, että todellakin kymmenen vuoden päästä se iskee vielä kovemmin. Mutta ehkäpä siinä lähes viidenkymmenen iässä alkaa jo tuntea itsensä paremmin, osannee arvostaa sitä enemmän, mitä itsellä on, nauttia enemmän rakkaista ihmisistä ympärillä, kuten mainitsit. Olet siis hyvässä kohdassa elämässäsi kuitenkin...
Punainen lanka löytynee samalla tavoin kuin syödään elefantti: pala kerrallaan!
Haltiakummi: Viisaita sanoja, kiitos! Onnea karkkilakon ja herkkupäivän kanssa! Karkit ovat ainoa asia, joita selkeästi rajoitan itseltäni. Aion nimittäin opetella intuitiivistä syömistä.
Uskon vakaasti, että ainoa keino saada vaikkapa oma paino sopivalle tolalle, on tehdä niin pieniä muutoksia niin hitaasti, että niitä voi noudattaa lopun elämäänsä, koska niistä tulee hiljalleen hyviä tapoja, jotka korvaavat huonot. En ole enää vuosiin uskonut dieetteihin tai mihinkään ruokavalioon, jossa kielletään jotkut ruoat. Karkkirajoitus on toiminut tosin todella hyvin, kun tiedän, että saan niitä kuitenkin välillä! Eikä karkki maailmasta lopu, kannattaa vain keskittyä laatuun, eikä tyytyä mihin tahansa markettimässytykseen...
Tästä varmaankin puhutaan jotain ensi viikolla, vai mitä?!? ; )
Joudun katkaisemaan kommentin kahtia, koska Blogger herjaa, että on liian pitkä kommentti...
Kommenttini jatkuu...
Eloise: Tuota olen joskus miettinytkin, että mites se oma aika, kun lapset valvovat pidempään, mutta ehkäpä se tulee jo pitkin iltaa, eikä tarvitse odotella sinne klo 21 asti...
Juuri niin, huonot ajatukset omasta itsestä saa heittää jorpakkoon, ja keskittyä kehumaan itseä, kun tekee itselleen hyvää valitsemalla paremmin. Minäkin olen hitaasti kypsyvää sorttia, sillä vuosia olen jo näitä juttuja hiukan ajatellut, mutta vasta nyt alan miettiä, että josko oikeasti saisi jotain tehtyäkin! : )
Hymytyttö: No, kiitos, Hymytyttö! Onpa ollut ikävä minullakin, kun harvakseltaan sitä blogiasi ehdit päivittämään. Heh, pata kattilaa soimaa. : D
Tämä listaaminen nimenomaan auttaa oman "pitkäaikaislaatikkoni" järjestämisessä. Kirjoittaminen jotenkin auttaa jäsentämään asioita eri lailla. Kokeilepa!!! Ja nämä kommentit tuovat taas lisää tavaraa mietintämyssyyn, mutta myös sellaista tsemppifiilistä, että minun kannattaa näitä asioita pyöritelläkin.
Rva Kepponen: Ollaan kyllä aika samassa veneessä elämäntilanteen suhteen, vaikka teillä kyllä se logistiikka vie voiton hankaluudellaan. Mutta ihan oikealla tiellä olet, jos mietit vain pieniä ja helppoja muutoksia. Minä aion tehdä vain niitä!
Mites olisi sellainen realistinen tavoite, että saisit pikkuhiljaa (siis vuosien akselilla) väännettyä arkipäivän valintoja tomumajan hyväksi?
Ajattele, jospas me molemmat tuossa muutaman vuoden päästä todetaan, että onpa hyvä olla, vaatteet mahtuvat, jaksetaan puuhata lasten kanssa, ollaan ihan sikahyviä korttien tekijöitä (tällä tosin ei ole mitään tekemistä fyysisen olomuodon muutoksen kanssa) ja todetaan, että kaikki tämä oli kyllä huippusaavutus meille.
Sen jälkeen sitten voidaan keskittyä nauttimaan hyvästä, kevyemmästä ja energisemmästä olosta, ja sanotaan piut paut saavutusten havittelulle. Nautitaan vaan elämästä tässä ja nyt.
Ai niin, ja unelmoinnille pitää jäädä tilaa. Kun on villejä unelmia, elämän valintoja tekee alitajuisestikin ne mielessään ja sitten sitä voi päätyä mihin vain haluaa. Vaikka olisikin keski-ikäinen äiti-ihminen. ; )
Aika hurja Ähtärin reissu teillä. Luin bloggauksesi siitä kännykästä autossa. Huh huh. Onneksi loppu hyvin, kaikki hyvin...
Ensi viikolla voidaan sitten miettiä se ensimmäinen minimuutos, mistä kaikki hyvä alkaa, kummallekin omansa!
Lyhyt kommentti tähän. Mua on oikeasti ihan hirveästi auttanut tämä asioiden "paperille" kirjoittaminen. Jotenkin kaikki alkaa pikkuisen järjestyä omassa päässä paremmin, vaikken siis kuvittelekaan, että pääsisisin joskus johonkin onnellisuuden ja täydellisyyden optimiin. Mutta matkalla ollaan täälläkin ja se on hyvä!
Siinä mielessä bloggailukin on yksi viimeisten kahden vuoden huippujuttuja ja itse pidän kiinni siitä, että ehdin ja saan kirjoittaa ja myös seurata ystäviä tätä kautta. Tämä antaa niin paljon enemmän kuin ottaa.
Olen ihan samaa mieltä! Bloggailu on tuonut niin paljon lisää elämääni, että jos yhtäkkiä pitäisi siitä luopua, jäisi tyhjä aukko sosiaaliseen elämään, elämänkokemuksen kartuttamiseen ja omien tuntojen tulkitsemiseen.
Lähetä kommentti