Kaikissa asioissa on hyvät ja huonot puolensa, kuten kaikki tiedämme. Joissain asioissa on onneksi 90% hyvää ja vain 10% huonoa. Tänään keskityn kotiäitiyteni huonompaan 10 prosenttiin. On nimittäin sellainen viikko.
Olemme tällä viikolla terveitä (vielä), kun vielä reilu viikko sitten oli Pikkusiskolla kuumetta ja viime lauantaina ripulin viime vaiheet. Kun lapseni on sairas, en ole koskaan kypsänä mihinkään, koska mielen täyttää huoli ja sääli sairasta pikkuraasua kohtaan. Silloin on todella helppoa olla rakastava, enkelin kärsivällisyydellä varustettu äiti. Silloin lapseni tarvitsevat minua erityisen paljon. Siispä on myös erityisen tyydyttävää olla äiti, jonka syli tarjoaa pienelle turvaa ja lohtua.
Hermoja en yleensä menetä myöskään silloin, jos jomman kumman tyttösen kiukuttelu johtuu väsymyksestä tai nälästä, tai jostain muusta selkeästä syystä, jonka käsitän. On helppoa tuntea empatiaa Isosiskoa kohtaan, jos hän on puuhannut hurjasti kaikenlaista kivaa, muttei ole malttanut ottaa pikku tirsoja, ja sitten alkaa kaikki harmittaa, mikä johtaa kiukutteluun. Tai jos Pikkusiskolla on niin kova nälkä, että kaikki menee pieleen ihan vain sen takia. Täysin ymmärrettävää.
Mutta se, että neljävuotiaalla Isosiskolla on samaan aikaan "mä haluuuuun" ja "ite" -kaudet ja kaksivuotiaalla Pikkusiskolla erityisen vahva "ite"-kausi, saa välillä kyllä äidin nupin piiputtamaan. Näihin kausiin yhdistetään vielä se, että Isosisko paukuttelee rajojaan jatkuvasti, eikä usko sitten millään nättiä puhetta. Saatan olla kärsivällinen viisi tai kymmenen kertaa ja pyytää nätisti, sitten korotan ääntä ja sanon pari kertaa jo todella tiukasti, eikä mitään tapahdu. Yleensä tässä vaiheessa alkaa meikäläistä kiukuttaa ja seuraavana listalla onkin sitten jo kunnon karjaisu. Silloin yleensä tapahtuu jotain, Isosisko vaikkapa kiljuu jotain vastaan. Tai alkaa itkeä. Joskus saattaa jopa tehdä sen, mitä äiti on toivonut. Mutta lopputuloksena kummallakin on paha mieli. Onneksi jälkihoito onnistuu, kun molemmilla on aina siihen halua. Siispä kaikki riidat kyllä sovitaan.
Kun päivät pitkät täällä asioista neuvottelen, väittelen, torailen, ja kaikkiin toimiin menee kolme kertaa enemmän aikaa kuin silloin, kun kukaan ei halua mitään erityistä tai tyytyy siihen, että äiti auttaa, alkaa iltaan mennessä olla takki tyhjä. Onneksi Isosisko oikeasti jo osaa paljon asioita, joten se "ite"-tyyli ei niin paljon hidasta. Paitsi silloin, kun pitää saada tehdä "ite" asia, jonka äiti jo ehti tehdä, kun ei tiennyt, että juuri se pitää saada tehdä "ite". Esimerkkinä vaikkapa vetoketjun veto: jos äiti ehti sen jo vetää ylös, Isosisko parkaisee, että "Ite!!" ja vetää ketjun alas ja takaisin ylös. Tuo Isosiskon "ite" on muuten matkittu Pikkusiskolta.
Koska arkipäiviä on viisi peräkkäin, eikä ilta miehen kotona ollessa aina tuo helpotusta, jos en jaksa lähteä mihinkään "karkuun", alkaa viikonlopun häämöttäessä olla jo leukaperät kipeinä. Huomaan, etten jaksa leikkiä lasten kanssa, vaikkakin kirjojen lukeminen heille on edelleen mukavaa, vaan mieluummin seurustelen läppärin kanssa. Olen yleisesti ottaen niin saamattomassa ja laiskassa tilassa, etten viitsi edes aloittaa vaikkapa siivousta. Kaikki tämä vain siksi, että olen henkisesti jo niin puhki tätä kotiäidin pientä maailmaa ja lasten tarpeita.
Talvi ei auta asiaa yhtään. Älyttömän luminen talvi pahentaa asiaa. Olen niin TÄYDELLISEN kyllästynyt pukemaan ja riisumaan sen seitsemän vaatekappaletta ja kenkää ulkoilureissuilla, että tekisi mieli jäädä sisään. Joka päivä. En ole mitenkään erityisen innostunut talviulkoilusta muutenkaan, joten teen sitä täysin ja vain lasten vuoksi. Tuossa välillä tosin oli niin upeita aurinkoisia pakkaspäiviä, että silloin oli ihanaa käydä ulkona, mutta kyllä ne poikkeuksia olivat. Pikkusiskokin on vasta nyt alkanut nauttia ulkoleikeistä lumessa. Tähän asti se on ollut enemmän tai vähemmän kitisevää se meidän ulkoilumme. Onneksi Isosisko tykkää ulkoilla ja saa vielä kaksi kertaa viikossa kerhossakin ulkoiluaikaa.
En minä kyllä ulkoilumielessä odota myöskään lumien sulamista. On nimittäin todella helppoa tulla ulkoa sisään lumisena talvena. Kengät ja haalarit ovat putipuhtaat, ja lumi, jota niistä löytyy, sulaa nätisti pois. Kun kaikki tämä lumi pihalta sulaa, olemme isossa kuralätäkössä monta kuukautta. Pelkään pahoin, että nurmikko sulaa vasta heinäkuussa ja syyskuun loppuun mennessä vasta kuivuu nurmikko, vain kastuakseen uudelleen lokakuun syyssateissa. Sanomattakin selvää, että inhoan myös raparipakautta.
Niin, tässä kotiäidin elämässä ei tällä hetkellä olekaan muuta odotettavaa kuin kesä - kuiva ja aurinkoinen sellainen. Tai no, odotan minä viikonloppuakin, koska meillä alkaa talviloma. Tai siis ei minulla, koska olen kotiäiti, eikä kotiäideillä kotona ollessa mitään lomaa koskaan ole, mutta miehelläni kyllä alkaa. Onneksi lähdemme sunnuntaina päiväksi Tukholmaan, joten sillä reissulla on nämä arkiset kuviot hetken aikaa pannassa. Ei tarvitse tehdä, eikä edes lämmittää ruokaa, ei korjata astioita pois pöydästä, jipii! Hytinkin siivoaa joku täysin muu ihminen.
Alkaa olla aika palata töihin, aivan selvästi. Eräs kaverini sanoi, että hän on parempi äiti, kun hän käy töissä. Itse en aiemmin tätä allekirjoittanut lainkaan, koska olen viihtynyt kotona lasten kanssa valtavan hyvin, mutta nyt neljän vuoden, neljän kuukauden ja kuuden päivän kotonaolon jälkeen, alan ymmärtää tätä kaveriani paremmin.
Kun yhteistä aikaa on niukemmin, yhteisistä hetkistä tulee tärkeämpiä ja henkinen läsnäolo tulee luonnostaan. Kun äiti saa välillä olla nainen, oma itsensä, vertaistensa joukossa, älyllisten haasteiden edessä ja rauhassa vessassa, jaksaa hän paremmin olla äiti kotona. Näin luulen, mutten vielä tiedä. Tietämys tulee sitten syyskuussa.
5 kommenttia:
No olipa rehellinen tilitys!!! :D Kuullostaa kovin tutulta! Eräät vaan kyllästyy siihen kotiäitiyteen aiemmin kuin toiset, sinähän olet siis ollutkin harvinaisenkin pitkäpinnainen. Minä olin ekalla kerralla poissa töistä vain vuoden (koska luulin, että urani!!! takia minun täytyy mennä töihin)ja tällä kerralla aion olla siihen saakka kun Pikkuveli on 1 v 8kk. Isovelihän on nytkin päiväkodissa lyhyttä viikkoa, koska viihtyy siellä ja kaipaa kavereita, jotka on kaikki siellä. Sitä paitsi meillä on tosi hyvä päiväkoti. Ensi vuodenvaihteessa luulen olevani kypsä töihin. Tosin jatkan töissä 50% työajalla eli olen joka toinen viikko töissä ja joka toinen vapaalla.
Meillä 4 vee osaa todella kiusata vanhempiaan, siis todella KIUSATA. Hän kieltäytyy tekemästä mitään, mitä kehoitetaan. Ja kun kehoitetaan 10:ttä kertaa ei vieläkään tapahdu mitään. Kun huudetaan, on peli lopullisesti menetetty, eikä siis vieläkään ole tapahtunut mitään. Konstit on usein täysin loppu. Uhkailu ja kiristys ovat arkipäivää. :/ Aamulla haalarin laitto päälle kestää puoli tuntia. Ruokaa pitää pyörittää lautasella ihan periaatteesta. Äidin ja Isin kehoituksiin kuuluu nyt vastata kaikkiin: En tee. En mene. En. En. En.
Hoh hoijaa!
Ja puolet harmista katosi jo tähän postaukseen, eikö niin?? Hienoa!
Pääasia tässä kaikessa on se, että joka kiukun, käskemisen tai karjaisun jälkeen tulee se sovinto ja anteeksipyyntö..ja kaikki on taas hyvin♥
Joka toinen viikko töissä ja kotona kuullostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta! Ihanaa!! Pääsee jo vähän aikuisten maailmaan, mutta sitten taas lastenkin... kuullostaa kovasti houkuttelevalta vaihtoehdolta. Tosin, minulla olisi sitten Miehen maailma se toinenn. HAH.
Tsemppiä ja jaksuja raparipakeleihin ja kiitos ihanista jättämistäsi kommenteista!!!
Kylläpä se auttaa, kun ihanat ihmiset antaa kommenttia, kiitos!
Mirka: Niin olen tainnut olla aika kärsivällinen, kun taakse päin katsoo. Parasta asiassa on se, ettei tämä kotona vietetty aika tunnu missään määrin uhraukselta, vaan parhaalta mahdolliselta valinnalta. Huolimatta siis tästä yo. postauksesta.
Älyttömän hienoa, kun on mahdollista olla joka toinen viikko töissä ja joka toinen kotona! Jos itse voisin olla töissä vaikkapa vain kerran kaksi viikossa, voisin jatkaa lasten kanssa kotona oloa varmasti vielä monta vuotta.
Ja koska olen ollut kotona koko ajan, on Isosiskokin ollut kotihoidossa koko ajan; vasta viimeisen vuoden kerhossa. Sanoisin, että Pikkusiskon vauvavuosi oli ehkä raskain tähän mennessä.
Teilläkin taitaa olla vähän pyöritystä Isoveljen kanssa. Onneksi nämäkin ovat vain vaiheita, jotka päättyvät joskus, ja tulee taas uusi vaihe...
Hymytyttö: Olet ihan oikeassa, harmi pieneni merkittävästi, kun käytti tätä varaventtiiliä ja tuuletti ajatuksiaan... On ollut jo parempi fiilis ja parempia päiviä! Onneksi on vain se 10% ajasta, joka ottaa välillä pannuun.
Minulla muuten mieskin lukee nämä kaikki juttuni. Pysyy ainakin kärryillä, että millainen päivä vaimolla kotona on ollut. ; )
Olemme talvilomalla ensi viikon, joten postaukset jäänevät vähemmälle. Loman aluksi lähdemme risteilemään Tukholmaan jäänsärkijällä nimeltä Symphony. : D
Moi!
Mua kiinnostaa tietää, että miten se työelämä muutti sua. Tunnetko itseni paremmaksi äidiksi?:) Mä aikanaan menin samassa vaiheessa töihin ja uskoin siihen parempaan äitiyteen. Totuus omalla kohdalla oli toinen.
Puolen vuoden jälkeen jäin kotiin ja olen ollut täällä jo nelisen vuotta, lähes. Välillä tuntuu että lapsia näkee liikaa, mutta kokonaisuutena tämä toimii paremmin. Pyhimysäitiä en ole nähnytkään, mutta lapset tykkää et olen kotona. Tunnen itseni onnekkaaksi että on tämä mahdollisuus. Toivon että joskus olis myös IHANA työpaikka ja koti ja työ hyvässä tasapainossa. Sitä odotellessa...
Tiitu, lyhyt vastaus: tunnen tällä hetkellä itseni paremmaksi äidiksi. Ainakin pitempipinnaiseksi. Luepa tarkemmin asiasta uusimmasta postauksestani. Oma kommenttini tähän sinulle nimittäin sinkosi bittiavaruuteen Bloggerin toimesta, ja päätin kirjoittaa varsinaisen jutun aiheesta.
Onpa hienoa, että pystyit jäämään kotiin ja olet siihen tyytyväinen, oikealla tiellä. Siitäpä sitten pääsee nauttimaan aina nämä lainalapsetkin - se on suuri asia.
Lähetä kommentti