Mitä kuonaa viisikymppiselle on kertynyt

Täytän tänä vuonna 50 vuotta. Tuntuu hurjalta. Muistan lapsuudesta mummoni, joka 49 vuotta täytettyään totesi monen vuoden ajan, että täyttää tänä vuonna 49 vuotta, eikä enää koskaan sen enempää. Kylläpä hän olikin nuori isoäiti silloin - minä olin 8-vuotias. Itse olen siinä samassa iässä nyt, enkä tunnista itseäni mistään keski-ikäisen naisen kuvauksesta. Mieli on paljon nuorempi. Nyt tuo rakas mummoni on pian 91-vuotias ja edelleen tuntee itsensä tytöksi. Aika ihanaa ja samalla haikeaa - miten ulkokuori muuttuu, mutta sisin ei vanhene samaan tahtiin.

Olen miettinyt kriiseilyjä. Onko minulle tulossa viidenkympin kriisi? Vai onko se jo menossa? Onko pakko kriiseillä?

En tunnista varsinaista kriisiä, mutta jonkinlainen muutoksen tarve on kehittynyt parin viime vuoden aikana. Vuoden vaihduttua päätin, että pitää päästää irti jostain vanhasta, jotta tulisi tilaa uudelle. Solmin jo jonkun langanpään yhteen, hautasin lopullisesti yhden ystävyyden, ja nyt haluan aktivoitua materian karsimisessa. Aloitin huiveistani - mikä jäävuoren huippu se onkaan - ja jatkan muuhun vaatetukseen heti, kun jaksan. Tuntui hyvältä karsia huivit, vaikka nyt ne pois lähtevät kummittelevat vielä täällä jaloissa.

Onko se kriisin merkki, että aikana, jolloin istua kököttää lähes 24/7 kotona, jossa ei saa lainkaan olla yksin, vierailee usein nettikaupoissa hankkimassa alennusmyynneistä kosmetiikkaa, vaatteita ja kenkiä ajalle "sitten, kun palataan toimistolle ja ihmisten ilmoille", vaikka kaapit on täynnä "rätei ja lumpui"? Puhumattakaan kosmetiikasta ja kengistä. Kun ei saa aikaiseksi käydä läpi niitä vanhoja vaatteitaan, jotta näkisi, mihin mahtuu ja mikä sopii vielä omaan tyyliin.

Jotakin varmaan yritän kompensoida; ostaa itselleni hyvää mieltä; hoivata itseäni, kun kukaan muu ei hoivaa. Ostan myös ammattikirjallisuutta ja self-help -tyyppisiä teoksia, mutta ne jäävät lukematta, koska en vapaalla jaksa keskittyä kuin kevyempään someen, lehtiin ja fiktioon. Mistähän se kertoo?

Siitä viisikymppisen kuonasta

Sen olen huomannut, että jo jonkin aikaa olen voinut henkisesti jotenkin huonosti, ja myös fyysisesti - viime vuonna minulta leikattiin sappirakko pois. Olen ihan lempparityössä ja työnantajani on hyvä, työkaverini ekstrakivoja, mutta työ on vaativaa, stressaavaa ja nykyiset palautumisen keinoni mitättömiä, sillä työpäivän jälkeen en jaksa oikeastaan juurikaan mitään kuin istahtaa sohvalle telkan ääreen. Kotihommat painottuvat viikonloppuun, jolloin jaksaa puuhastella enemmän, joskin tuntuu, etten jaksa koskaan tehdä tarpeeksi. Perussiivous js pyykkäys jo väsyttää psyykkisesti niin, etten jaksa enää tarttua projekteihini, tai muihin kivoihin juttuihin. Tosin, meillä jää usein imurointikin seuraavaan viikkoon, lähinnä vessat pesen ja pyyhkeet vaihdan viikottain. Keittiötä pidetään siistinä muruista ja tahroista pitkin viikkoa.

Keskeneräisiä ja aloitusta vailla olevia projekteja löytyy kotoa ja pääkopasta vaikka kuinka paljon. Kotipuolella oli useita vuosia huolta lapsesta, parisuhde ollut sen myötä "pidossa" pitkään, ja vaikka tuntuu menevän monella tavalla paremmin, arki adhd-nuoren kanssa on joskus aika kuluttavaa. Tuntuu, että aiempien huolivuosien jälkeen helpompi ajanjakso onkin tuonut psyykkisen väsymyksen pintaan. Voimavaroja tuntuu olevan aika vähän. Siinä ei auta, että fyysinen kuntoni on ala-arvoinen.

Kaksi koronan vuotta on passivoinut minua valtavasti. Toki etätyö on toisaalta ollut ihanan helppoa ja arkeen tuli lisää aikaa työmatkojen jäätyä pois, mutta etätyössä ei tule automaattisesti taukoja esim. paikasta toiseen siirtyessä, ja Teamsissa istuminen on hyvin kuluttavaa sekä silmille, korville että aivoille takamuksesta puhumattakaan. Liikuntaharrastuksetkin ovat hiipuneet. Ratsastus jäi viime talvena tauolle, pilates joulun jälkeen. Enkä ole kauheasti käppäillyt ulkonakaan. Keväästä odotan kyllä sitä, että pääsee lähiseudun luontopolulle, joka on tosi kiva. Kortteja olen askarrellut vain hyvin harvoin - ilopilkkuina rakkaat Kätsyt eli Kätevät Emännät, joista osan kanssa viimekin vuonna askartelimme jopa kahteen kertaan pidemmän koronatauon jälkeen. Tänä vuonna toivottavasti askarrellaan taas iloisissa merkeissä.

Ehkä se kuona on kaikenlaista epämääräistä tunnetasolla käsittelemätöntä tauhkaa elämän eri osa-alueilla. Jotain kumuloitunutta riittämättömyyden tunnetta ja sitä, ettei koe yltävänsä lähellekään sitä, millainen haluaisi ja voisi potentiaalin perusteella olla, ja tajuaa, ettei tässä kohtaa ole "elämä edessä, tukka takana" kuin joskus aiemmin, ts. kaikki ei olekaan enää itselle mahdollista. Jotkut junat menivät jo. Motivaation puutetta. Liian pitkää historiaa ja ruuhkavuosien aikana hoitamatta jääneitä suhteita, joita ei ole ollut voimia lämmitellä. Liian vähän kivaa puuhaa; liian paljon velvollisuuksia.

Entäs ulkonäköasiat

Nyt tuli mieleen ensimmäistä kertaa vasta rapistuva ulkokuori. Se ei ole tainnut olla niin suuri takaisku kuin voisi kuvitella, koska tulin ajatelleeksi sitä vasta nyt. Kuitenkin tilannehan on se, että elintapoja pitäisi muuttaa siihen suuntaan, että jättäisi sokeria pois ja liikkuisi edes pikkiriikkisen päivittäin, tai edes puoli tuntia muutaman kerran viikossa. Sokeri vanhentaa, tuo kiloja ja liikkumattomuus ei lupaa hyvää vanhoille päiville. Aloitin jopa Muutos-valmennuksen parin muun kokeilun epäonnistuttua viime kesälomalla, mutta se oli tauolla koko syksyn ja on tauolla nyt keväänkin, koska minulla ei yksinkertaisesti ollut kaistaa siihen tahtiin, jolla ohjelmassa työnnettiin asioita ja harjoituksia tehtäväkseni joka viikko. 

Minulle sopisi paremmin joka kuukausi joku yksi uusi tapa ja yksi uusi harjoitus. Kauhistuttaa, että menin sitoutumaan siihen vuodeksi, kun ajattelin kesälomalla löllyessäni, että "no nyt, nyt aloitetaan muutos ja elintaparemppa, nyt on energiaa siihen". Ja loman jälkeen ensin leikattiin sappirakko ja sen jälkeen työpaikalla muuttui asioita. Siitä lähtien on ollut valtavasti hommaa, sairauspoissaoloja ja vähän tukea. Ei vaan pysty miettimään mitään uusia ruokia tai tapoja tehdä toisin, kun on niin töötissä jatkuvasti. Minähän siis vielä inhoan ruoanlaittoa ja meillä mies tekee ehdottomasti eniten ruokaa, joten se onkin hiukan hitaampi projekti saada meille muutoksia ruoanlaittomielessä. Tosin saisin varsin loistokkaan alun, jos yksinkertaisesti vain jättäisin sokeriherkut pois. Sekin jo auttaisi suuresti. Mutta voi, niistä sokeriherkuista saa nopeaa lohtua, mikä onkin juuri yksi ongelmistani, jonka takia tuo Muutos-valmennus olisi niin hyvä, jos jaksaisin vain siihen sitoutua. Muna-kana -ongelma, joka odottaa ratkaisuaan.

Mutta kyllä se ottaa välillä koville, kun peilistä katsoo joku väsähtänyt keski-ikäinen, jonka piirteet ovat pahasti valahtamassa alaspäin ja kilojakin pitäisi pudottaa. Joku sellainen, joka ei jaksa juuri mitään, ja jolle lähteminen melkein mihin vaan on ajatuksena jo aika raskas. Joka ei fyysisesti enää pärjää, kun ei uskalla edes lasketella enää (ei taitoja, ja kauhea kaatumisen pelko). Jonka ratsastajan taidot riittävät kyllä varsin hyvin, mutta fysiikka panee hanttiin - jos laukkaa liian pitkän pätkän, syke nousee liikaa, tai jos ravaa liian pitkään "pomppuravisella" pollella, tulee pää himskatin kipeäksi. Sentään hevosen selkään vielä pääsee, mutta se ei ihan riitä.

Ehkä sellainen epämääräinen muutoksentarve on ollut jo useamman vuoden, mutta se, mitä muuttaa ja miten, on vieläkin muotoutumatta, vaikka hiukset jo lyhenivät ensimmäistä kertaa vuosiin. Varmasti päänsisäinen työ on se suurin, johon en ole jaksanut tarttua kuin paikoitellen - jos luen jonkun inspiroivan tekstin tai kuulen jonkun toisen kokemuksia, saatan mietiskellä ihan muistikirjaan raapustaen jotain syvällisempiä. Mutta aika alussa tässä ollaan, kun mietin, että mistä muutoksen voin, tai jaksan, aloittaa.

Oivalluksia tähän mennessä

Ehkä muutoksentarpeeni ei liity häämöttävän 50 vuoden rajapyykkiin, vaan siihen, että elämäni on ollut jo pidempään jollain tavoin muutoksen tarpeessa. Ehkä tuntuu, että nyt on ollut riittävästi tätä, ja haluan jotain muuta jatkossa. Ammatillisesti tein jo suuren muutoksen aiemmin, mutta nyt tarvitsemani muutos on paljon suurempi - minä! Minä olen muutoksen tarpeessa.

Koska epämääräistä tyytymättömyyttä huomaan monessa asiassa, luulen, ettei ole niin väliä, mistä nurkasta sitä muutosta alkaa nykertää, jos motivaatiota vain löytyy. Ehkä ne syvemmät ja tärkeimmät muutettavat asiat löytyvät sitä mukaa, kun muuttaa jotain pientä ja saa siitä intoa ja iloa jatkaa eteenpäin.

Sen oivalsin myös, että miksi Muutos-valmennus, joka on siis todella hyvä konsepti ja uskon siihen täysin, ei tunnu hyvältä tässä kohtaa. Vaikka siinä mietitään psykologiseltakin kantilta asioita, lähtökohtana on kuitenkin elintavat, syöminen, liikkuminen, uni ym. ja jollain lailla se fokus tuntuu riittämättömältä, jotenkin väärältä tähän hetkeen. Vaikka kuka tahansa tässä jamassa oleva ihminen hyötyy elintapojen tarkastelulta ja muuttamiselta, on yhä enemmän tullut mieleen, että motivaationi on edelleen väärä. En ole löytänyt vastausta tärkeään miksi muutos -kysymykseeni edelleenkään, ja sen kautta vasta löytyy oikea sitoutuminen ohjelmaan.

Tuntuu, että tällä hetkellä minun pitää lisätä iloa ja innostusta tuovia asioita elämääni, jotta elinvoimani akku latautuu. Tällä hetkellä elämässäni on enemmän akkua purkavia asioita, eikä riitä, että niitä vähentää, vaan sinne lataavalle puolelle pitää löytää huomattavasti enemmän asioita. Ja samaan aikaan ajattelin tutustua tarkemmin tunnelukkoihin, joita meillä kaikilla on. Omansa on hyvä oppia tunnistamaan, niin oppii ymmärtämään omia puolustusmekanismejaan sekä reaktioitaan elämässä ja suhteessa toisiin.

Elinvoiman akku

Ei sitten yhtään johtopäätöstä

Olisipa hienoa päättää tämä teksti johonkin pontevaan ja perusteltuun johtopäätökseen, mutta ei niitä nyt syntynyt. Vielä ainakaan. Ennemmin erilaisia ajatuskulkuja, ajatusprosesseja ehkä käynnistyi tämänkin pohdinnan tuloksena ja ne toivottavasti tuottavat jotakin hyödyllistä ajan kuluessa.