Kylpyhuoneen lattialta takaisin arkeen

Varoitus: Tässä tekstissä käsitellään mm. oksennusta ja ripulia. 

Olen ollut sairaana. Perheessämme jylläsi viime viikolla vatsatauti. Se alkoi Isosiskosta, joka oksensi mummoni keittiön matolle lomareissullamme, kun ensin oli aamusta asti valitellut välillä masukipua ja jättänyt syömättä kaiken ruoan, lukuunottamatta jäätelöä ja muita herkkuja, joita isomummureissulla saa (niistä ei hän näköjään luovu edes vatsataudissa). Pikkusisko samaan aikaan valitteli tasaisin väliajoin, että "masua kutittaa", eikä se kutina ollut mukavaa sorttia. Hänelle se kutittelu ei tosin tuonut mitään muuta ikävää. Mieheni sairastui muutama päivä Isosiskon jälkeen peläten ensimmäisenä yönä oksennusta, jota ei sittenkään tullut, ja seuraavana päivänä nukkuen hyvin paljon ja jättäen kaikki ateriat väliin.

Minä tällä viikolla jo ajattelin, että niinköhän hyvin on maitohappobakteerit auttaneet, kun en ollut tullut sairaaksi. Yleensä oksennan siinä hetkessä, kun joku mainitsee, että vatsatautia on liikkeellä. Kunnes keskiviikkoaamuna mahassa "kutitteli" sen verran, etten noussut sängystä ollenkaan, vaan mieheni jäi tekemään lapsille aamutoimet. Siinä sitten selvisi, että kyllä tämä tautia on, enkä jaksa olla pystyssä, joten mieheni jäi koko päiväksi kotiin hoitamaan lapsia.

Ihana Isosisko piirteli minulle kuvia, kävi tuuppaamassa ämpäriä lähemmäs sängynlaitaa, ja aprikoi, että jos tuntuu, että ämpäri on liian alhaalla, hän voi kyllä pitää sitä korkeammalla, jos minulta tulee oksennus. Sellainen suloinen pikkuhoitaja. Pikkusisko tuli välillä katsomaan ja halimaan äitiä. Molemmat tuntuivat hiukan huolestuneilta, ja olisivat todella mielellään tulleet minua katsomaan kylpyhuoneeseen, ellei mieheni olisi pitänyt heidät tarkoituksella poissa.

Olen aina vihannut oksennustautia. Minulla on monta todella huonoa muistoa lapsuuden vatsataudeista, joiden myötä opin inhoamaan ja pelkäämään oksentamista yli kaiken. Mutta, minulla on paljon huonompia ja kirkkaampia muistoja aikuisiän vatsataudeista ja ruokamyrkytyksistä, sillä ne tulevat NIIN paljon pahempina ja rajumpina kuin ikinä lapsena. Ennen oli "vain" oksentelua, mutta lisänä sopassa ripuli ja pyörtyily. Koko aikuisikäni olen ollut sairaana ollessani erityisen pyörtymisaltis, ehkä matalan verenpaineeni takia, eikä se ole kerta eikä kaksi, kun olen vessanpöntölle kuukahtanut.

Tällaisen tavallisen, perusterveen ihmisen saa tuntemaan erityistä nöyryyttä ja myös jonkinlaiseen alennustilaan se, kun kylpyhuoneen lattialla kouristuksenomaisesti takertuu ämpäriin oksentamaan, ja samaan aikaan toteaa, että nyt toinenkin pää vuotaa, eikä sille voi tehdä yhtään mitään. Siinä sitten raahautuu suoraan suihkun alle riisumaan vaatteet ja pesulle, koko ajan lattialla istuen, koska ei pysty nousemaan ylös.

Tällä kerralla kävi hiukan huonommin muutenkin. Istuessani vessanpöntöllä (sen hetken, kun siinä pysyin), tuli taas tuttu huimaus ja tiesin, että nyt äkkiä pyyhkimään ja laskeutumaan lattialle makaamaan. Luulin ehtineeni istumaan ja siitä makuuasentoon asti, mutta tajutessani seuraavan kerran makaavani lattialla ihmettelin ensin, että onko hiusklipsi päässäni jotenkin erityisen tiukalla, kun sattuu päänahkaan. Kun kädellä kokeilin, totesin, että takaraivossa oli halkaisijaltaan viiden sentin kuhmu! Olin siis sittenkin pyörtynyt, ja kaatunut täysillä takaraivo edellä laattalattiaan. Onneksi kuitenkin vain istuma-asennosta, en sen korkeammalta. Silti tuli kyllä tosi kipeä kuhmu.

Tuo kuhmu toi sitten omat jännitysmomenttinsa loppupäivään, kun kaatumisen seurauksena alkoi huimata hurjasti sängyssäkin makuuasennossa, kun vain päätä käänsi. En ole sellaista huimausta, jossa maailma pyörii hurjaa vauhtia ympäri ja välillä edestakaisin, koskaan kokenut. Koko iltapäivän yritin välillä nousta sängystä vessaan, mutta en päässyt ylös, kun huimaus pakotti aina painamaan pään takaisin tyynyyn. Alkuiltaan mennessä oli jo kova pissahätä, ja kiittelin vain onneani, että ripuliosuus taudista tuntui päättyneen.

Onneksi pääkaupunkiseudulla on Terveysneuvonta-numero. Sieltä kyselin hiukan siitä, miten aivotärähdyksen oireet (mm. huimaus, pahoinvointi) erotetaan vatsataudin oireista (mm. huimaus, pahoinvointi). Vastaus oli, ettei niitä puhelimessa voikaan oikein erottaa, ja että se hurja makuutason huimaus on sellainen oire, että kannattaa käydä Jorvin sairaalassa päivystyksessä, jotta voidaan sulkea pois vakavammat vauriot.

No, huh huh. Siinä kyllä hiukan kauhistuin, mutta sain soitettua (pelästyneen) äitini paikalle lasten kanssa illaksi, jotta mieheni pääsisi kuskaamaan minua lääkäriin. Oma operaationsa oli saada minut auton kyytiin. En ollut syönyt koko päivänä mitään, olin niin heikko, että äitini laittoi sukatkin jalkaani. Ennen kuin pääsin sinne vessaankaan, kesti kauan istuskella sängynlaidalla, välillä kellahtaen takaisin makuulle, ja lopulta lattiaa myöten raahautuen. Rappuset kuljin hitaasti istu-alleen, kuten Pikkusisko sanoo. Mies auttoi pukemaan päällysvaatteet ja siinäkin välillä makailin eteisen lattialla keräämässä voimia. Onneksi oksennustakaan ei ollut enää pariin tuntiin tullut, luojan kiitos.

Ämpäri sylissä sitten matkasimme perille, jossa mieheni rullatuolilla (!) työnsi minut perille. Olipa ihanaa, että kyseessä oli keskiviikko-, eikä lauantai-ilta! Ei juuri jonoa, sain sängyssä odotella vuoroani, joka tuli nopeasti. Lääkäri käski tehdä erilaisia liikkeitä käsillä, mm. koskettaa silmät kiinni vuorotellen kummallakin kädellä nenää. Hän ei kyllä kurkistanutkaan sitä kuhmua, mutta se ei kai ollut tarpeen. Diagnoosiksi tuli hyvänlaatuinen asentohuimaus. Se johtuu ilmeisesti jotenkin tasapainoelimen häiriöstä ja voi tulla kausittain, tai jäädä loppuiäksi. Huimauksen tullessa pitää vain pitää pää siinä asennossa, missä huimaus alkoi, ja ajatella, että tämä menee ohi minuutissa, parissa. Lääkäri itse asiassa epäili, ettei huimauksella ollut mitään tekemistä kaatumisen kanssa, vaan että tässä olisi ollut sattuma mukana ja monen tekijän summa. Ajoitus oli kyllä mielenkiintoinen, kun tuo kumma huimaus alkoi vasta kaatumisen jälkeen.

No, tiedä häntä, mutta päivystyskeikka oli nopeasti ohi; olimme kotona tunnissa. Onneksi mieheni pystyi suomaan minulle vielä toisen sairauslomapäivän. En olisi pystynyt lapsia hoitamaan vielä tänään. Pikkusiskon nostaminenkin on ollut liian raskasta. Se karmea huimaus on helpottanut, heikotus ei täysin. Olen edelleen makaillut paljon, sillä olo on ollut kuin hakatulla, ja päätäkin hiukan särkenyt. Kuhmu vaivaa jopa pehmeällä tyynyllä. Vatsatauti asettui jo eilen, mistä olen hyvin kiitollinen. Jälleen kerran olen ällistynyt, kuinka nopeasti sitä muuttuu terveestä täydellisen voimattomaksi, avuttomaksi kasaksi sängyn pohjalle. Ja toisaalta, kuinka nopeasti sieltä sängynpohjalta lopulta noustaan!