Se on nimittäin yleinen kypsyys. Sellainen epämääräinen tyytymättömyys, kärsimättömyys, kiukkukin. Vaikka olisin hyvällä tuulella, se vaihtuu hetkessä ukonilmaksi, jos jotain pientäkin ärsytystä tai vastoinkäymistä kohtaan. Lapset, etenkin Isosisko, saavat yleisen kypsyyden erityisen nopeasti pintaan. Ja silloin meikäläisellä palaa pinna ja huudan kuin palosireeni. En nimittele, enkä kiroile, mutta huudan rumasti. Ja jälkeenpäin harmittaa, ja pyydän anteeksi. Mutta silti jää huono omatunto, syyllisyys, että mikä se sellainen äiti on, joka huutaa nelivuotiaalle ja joskus kaksivuotiaallekin. Onneksi kiukku katoaa nopeasti sinne, mistä tulikin, mutta paha mieli on jo tullut. En ole onnistunut vielä kertaakaan laskemaan kymmeneen, vaikka sen vuoden alussa toin omalle Viilattavaa vuodelle 2010 -listalleni.
Olen analysoinut yleisen kypsyyden pääsyyksi yli 4,5-vuotisen kotiäitiyden.Se on pitkä aika olla viikosta toiseen muiden käytettävissä, tehden töitä, joita ei oikeasti haluaisi työkseen tehdä (ruoanlaitto, siivoaminen, yleisen "jöön" pitäminen), ja olla tekemättä töitä, joita haluaisi kotona tehdä (tavaroiden, kaappien järjestäminen, korujen ja korttien teko, mikä vain sellainen asia, joka tehdään kerralla alusta loppuun asti, ja joka ei ole siivoamista tai ruoanlaittoa). Se on pitkä aika syödä silloinkin, kun ei ole nälkä, ja herkutella ohimennen, koska syöminen lohduttaa... No, se on pitkä aika syödä lohduksi ja näkyy, arvaatte missä.
Ennen Pikkusiskoa kaikki meni todella hyvin. En ollut menettänyt malttiani Isosiskon kanssa varmaan kertaakaan ennen kuin oli uusi vauva rinnassa kiinni. Pikkusiskon vauvavuosi oli ehkä elämäni raskain, mutta nyt on raskasta eri tavalla. Omien lasten hoitaminen on mielestäni kuitenkin pääasiassa kivaa, ja erityisen tärkeää. Meillä on 90%:sti kivaa. Mutta se 10% menee minulla huutamiseksi. Se ei ole yhtään kivaa.
Viime viikon alkupuoli oli erityisen kamala. No, kuukauden aikakin vaikutti, sekä liian vähät unet. Mutta keskiviikkoiltana päätin, että yritän, yritän, olla kärsivällisempi, ja vaikka kuinka suututtaisi, en huutaisi - ainakaan paljon ja kovaa (onko hiljaa huutaminen mahdollista?). Torstai ja perjantai menivät paljon paremmin, vaikka torstai-iltana oli miehelläni iltamenoa ja perjantaina hän lähti mökille hommiin maanantaihin asti. Silti meni jo mukavammin. Ehkä asennoiduin, että tässä on pitkä rupeama ikävän viikon päätteeksi, että parempi yrittää tosissaan tehdä siitä miellyttävämpi kaikille, vaikka kuinka väsyttäisi. Valo tunnelin päässä ei ollut suinkaan juna, vaan oma, reilun vuorokauden mittainen loma yksin kotona, lasten ollessa mummolassa. Sain tehdä rästihommia (talvitakit ja asusteet on vihdoin viety säilöön eteisestämme), pistin alulle kolmen huoneen vaatekaappien ja lipaston sisältöjen järjestelyn (ei selviä päivässä, eikä parissa), ja järjestelin kaikenlaista. En tehnyt yhtäkään korua, mutta söin kaksi TV-lounasta ja yhden -illallisen - harvinaista herkkua. Herkuttelin luvan kanssa ilman pätkääkään huonoa omatuntoa... Ja sunnuntai-iltana, kun hain lapset kotiin, oli ihanaa nähdä pienet, suloiset, rakkaat naamat. Sekin ilta meni oikein hyvin, vaikka murut olivat illalla jo hyvin väsyneitä ja kiukuttelut erityisen potentiaalisia. Se valoi uskoa siihen, että ehken ole ihan aina niin kärsimätön, huutava äiti, kuin minusta tuntuu.
Tällä hetkellä yritän elää tätä hetkeä, tätä kesää. Se on kuitenkin viimeinen kotikesämme, josta toivon tulevan kivan meille kaikille kolmelle tytölle, koska samanlaista ei enää tule - yhtä pitkää ainakaan. Kuitenkin valmistaudun henkisesti töihinlähtöön, ja huomaan odottavani sitä kovasti! Uskon, että kun saan välillä omaa aikaa (siis työnantajan, mutta aikuisen aikaa joka tapauksessa), jaksan olla kärsivällisempi äiti. Tulen olemaan väsynyt ja stressaantunut takuulla sittenkin, mutta syyt ovat hiukan erilaiset. Ei se elämä ole sen ruusuisempaa syksylläkään ja kotihommat painavat päälle vielä enemmän, kun on entistä vähemmän aikaa niitä tehdä. Mutta luulen, koska tietoahan minulla ei vielä ole, että lasten suhteen pinna kasvaa, koska minulla on varmasti heitä enemmän ikävä. Ehkäpä minäkään en ole heille sitten sitä tylsää kaurapuuroa, vaan lähestyn chateaubriandia, jota isi tällä hetkellä edustaa.
Tällaisten fiilisten keskelle sain alkuviikosta yllätyskortin, jonka viesti osui ja upposi aivan täysillä:
"Osui ja upposi" - kortti.
Katsokaapa keneltä se tuli! Kiitos, ihana blogiystäväiseni, tästä täydellisen ajankohdan piristyksestä!
14 kommenttia:
Mulla olis niin täydellinen runo sulle tähän hetkeen mutta kun en muista sitä ulkoa enkä löydä mistään... aaaargh!!! On nimittäin ERITTÄIN tuttuja nuo sun fiilikset mullekin. Mulla on 4 lasta jotka on syntyneet 6,5 vuoden sisään kaikki. Olin kotona vuosikaudet ja tuntui että pää hajoooooooooooo.. Vaikka pidin erittäin tärkeänä että hoidan lapset itse kotona niin sitten lopulta kun kuopus oli vähän vaille 3v lähdin etsimään jotain muuta tekemistä eli töitä. Ammattiahan mulla ei ollu saati työpaikkaa... No nyt on kuopuskin jo 8v ja täytyy sanoa että nyt kaipaan sitä aikaa kun olin kotona. Olen suorastaan sitä alkanu haikailla.. vaikka olin kyllä just tuollanen huutava äiti. Ja paha juttu mutta sitä olen yhä!!! Välillä ihan hirvittää että tuo kurttu silmien välissä on pysyvä tila ja tuo "yleinen kypsyys" ihan liian tuttu juttu täälläkin.. En käsitä miksi olen tällainen, ehkä se on luonnekysymys??? Olen tosi kova hermostumaan pienistäkin asioista, kaipaan omaa aikaa hirveesti (siis ei työaikaa vaan sitä että voi olla ihan yksin) ja koen huonoa omaa tuntoa siitä etten osaa olla onnellinen lapsista (vaikka tietty olenkin mutta miksen sitä osaa sit myös näyttää..??) ja olla heidän kanssaan..
No nyt menee ihan romaaniksi, mutta asian ydin oli tämä: tiedän tunteen.
Miljoona kiloa tsemppiä sulle ja toivon että löydän jostain sen runon sulle.. se on pysäyttävä jotenkin. Itkettävä ja ajatuksia herättävä. Ja niiiiin totta. Hitsi, alan ettii sitä nyt....
Hei et usko mutta löysinkin sen... Tässä, ole hyvä, Sinulle väsyneelle äidille Eeva Heilalan runo, jonka itse sain yhdeltä äiti-ystävältäni vuosia sitten ollessani hyyyyvin väsynyt äiti... :
"Jos saisin teidät vielä takaisin,
nutut narulle, vaipat tuuleen,
kaiken muun siirtäisin sivuun,
teidät syliini nostaisin, pitelisin pitkään."
Siis tämä itkettää mua ihan joka ikinen kerta kun sen luen, niin myös nyt!!!!!
Kiitos, Heli, tosi paljon! Tuo runo itkettää myös minua. Aivan ihana, ja osuva. Kiitos.
Tätä yritän opetella nyt kypsänäkin aikana, hyvään hetkeen pysähtymistä ja siitä iloitsemista, kunnes tulee huonompi hetki, josta sitten kyllä selvitään, miten parhaiten taidetaan. Onneksi halittelen ipanoita aina, kun vain saan, vähän niinkuin varastoonkin.
Tällä viikolla on ollut taas vähän parempi olo, enkä ole suuttunut juuri yhtään. Ehkä tämä tästä... Onneksi saa tänne välillä vuodattaa, ja saa kallisarvoista tukea takaisin.
Ihan tutun kuuloisia tunnelmia. Mulla meinaa välillä loppua kärsivällisyys ihan kokonaan, kun meillä pojat usein huutaa ja tappelee keskenään. Ja ainoastaan öisin saa olla edes hetken rauhassa.
Itse olen yrittänyt ratkaista ongelmaa tekemällä poikien kanssa aina aamupäivisin jotain: ulkoilua, retkeilyä, liikuntaa. Pojat saa purettua energiansa johonkin järkevään, sitten maistuu ruoka ja sen jälkeen lepo. Levon jälkeen välipala ja ehkä omalla pihalla ulkoilua. Sitten laitellaan yhdessä ruokaa ja pojat katsoo lastenohjelmia. Onneksi meillä on noi osa-aikaiset hoitopaikat, koska muuten ei tämän mamman hermot riittäisi.
Minunkin tulee välillä huudettua pojille lujaa ja vihaisesti. Ja sitten harmittaa. Mutta toisaalta mä olen ajatellut niinkin, että perheen yksi tarkoitus on kasvattaa lapset ihmisiksi ja pärjäämään muiden kanssa. Uskon että vieraalta hoitajalta olisi mennyt hermot nopeammin. Niin että miksi sitten pitäisi aina yrittää vaan pysyä niin rauhallisena ja tavallaan antaa lapsille malli, että aikuinen sietää mitä vaan. Yritän pysyä tiukkana, mutta karjumatta :)
Ostin muuten hiljattain kalliin kuntokeskusjäsenyyden. On hyvä. Oon välillä kärrännyt sinne kaikki kolme poikaa lapsiparkkiin ja mennyt itse jumppaan ja sen jälkeen käynyt rauhassa saunassa. Pojat viihtyy lapsiparkissa tosi hyvin.
Nuo on niitä ajatuksia, joita jokainen äiti joutuu mielessään käymään läpi. Mikä syyllisyys, kun pieni poika sanoo " äiti, emmä ymmärrä tuota asiaa yhtään sen paremmin, vaikka sä huutaisit..."... Se kommentti on jäänyt ikuisesti mieleen ja hermostuksen hetkellä yritän kaivaa muistin kätköistä hetkeä ennen tuuttausta. Nyt, ihanien teini-ikäisten äitinä tiedän, että nuo tuulessa lepattavien vaippojen vuodet olivat oikeasti ihan kultaa!!! Joka ikä paras ikä lasten kanssa kuitenkin. Mihinkään en vaihtaisi näitä hetkiä monimutkaisia miettivien teinieni kanssa...niitä hetkiä, jolloin lapsen käsi vielä etsiytyy käteen.
Marita: Teillä riittääkin paljon reipasta poikaenergiaa! Meillä on kaksi suht rauhallista tyttöä, ja mielestäni ovat kyllä aika helppoja, eivätkä sinänsä teetä erityisen paljon töitä. Ovatpahan vain lapsia. Nelivuotias testailee hiukan rajojaan, kaksivuotias on luonteeltaankin hiukan sen tyyppinen, ettei meinaa uskoa. Ei siis mitään erityisen rankkaa, mutta silti kärsivällisyys on koetuksella. Huomaan taas, että kun olen saanut nyt hiukan enemmän omaa aikaa, enemmän kuin tavallisesti, pinna riittää taas pidempään. Ei ole ollut räjähdyksiä 1,5 viikkoon. Karjumatta tiukkana pysyminen on kyllä välillä vaikeaa... : )
Niin, ja meillä siis on lapset olleet koko ajan kotihoidossa, Isosisko vasta kolmivuotiaasta alkaen kerhossa ensin kerran viikossa ja viime syksystä kaksi. Nyt on kerho pian loppumassa ja Pikkusisko ei enää nukukaan joka päivä päiväunia, joten omat hetket päivän mittaan ovat todella kortilla. Jälkimmäisestä sain esimakua viime viikolla, juuri keljuimpaan aikaan siis.
Minulla on myös kuntoklubin jäsenyys, ja nyt keväästä alkaen, kun on taas päivisin autokin käytössä, olen välillä käynyt jumpassa ja lapset ovat olleet parkissa. Hekin tykkäävät kovasti. Ensi viikolle varattuna pari zumbatuntia ja parkit, jesh!
Eloise: Vaikka kauhealta on varmaan tuntunut, kun oma lapsi on sanonut noin, on se todella hyvä, että se on jäänyt mieleen ja auttaa estämään seuraavia purkauksia.
Olen ajatellut monesti, että kyllä kaikesta huolimatta koen eläväni parhaillaan elämäni onnellisinta aikaa, vaikka päivätasolla usein onkin rankkaa. Harmi, ettei kökköpäivinä oikein näe metsää puilta, eikä pysty välttämättä niin ylevään ajatteluun, että kyllä nämä ovat niitä elämän tähtihetkiä... Onneksi yleisvire on kuitenkin onnellinen.
Sitä vaan haluaisi olla hyvä äiti joka päivä, vaikkei kukaan siihen tietenkään pysty. Paitsi oma äitini.
Kiltit, rauhalliset lapset minullakin :). Eikä hermo mene onneksi kovin usein, mutta silloinkin tuntuu, että pitikö nytkään edes. Toisaalta, se on elämää ja suuttumus tunne tunteiden joukossa ja sinänsä sallittua. Ja ihanaa, ettemme ole täydellisiä. Sellaiset vanhemmat olisivat varmasti lapselle kauhea paikka - pitäisi elää sellaisen tunteen kanssa, ettei riitä, ei yllä vanhempiensa tasolle.
On kivaa olla korttiterroristi! ♥
Pällimmäinen ajatus, joka kirjoituksestasi tuli, ettet saa kantaa syyllisyyttä! KUKAAN äiti ei jaksa hermostumatta, YKSIKÄÄN äiti ei pysty olemaan huutamatta -jossain vaiheessa. JOKAINEN äiti haluaisi kuristaa välillä lapsensa. KAIKKI äidi haluavat välillä rauhaa.. listaa voisi jatkaa loputtomiin...
Päätöksesi oli hyvä, on hyvä huomata kun omassa päässä alkaa keittää liikaa. Silti, se on vain elämää! Eikös oikeastaan olisi aika kamalaa, jos äiti aina vain laulelisi, kestäisi kaiken, antaisi tehdä mitä huvittaa.. Anna anteeksi itsellesi ne "pahat hetket ja ajatukset". Lapsesi rakastavat sinua jokatapauksessa. Ja sinä heitä.
Nyt, kun talossa pyörii teinejä, lohduttaudun usein sanonnalla: "Vanhempien tehtävä on tehdä lastensa elämä hankalaksi". Kuullostaa kamalalta, mutta niin se vain on. On ihan pakko. Muuten ne linnunpoikaset eivät koskaan uskalla lentää pesästä.
Hymytyttö, tuota samaa mietin eilen, kun jouduin kieltämään lapseltani hänen mielestään hyvän ehdotuksen. Että minun tehtäväni on olla toisinaan se kurja, "epäreilu" vanhempi, jollaista ei muilla ole, koska KAIKKI muut aina saa...Ja mietin, miten monessa teinikodissa käydäänkään juuri samalla hetkellä samaa keskustelua :). Onneksi me vanhemmat tiedämme sen.
Hymytyttö ja Eloise: Niin, kai sitä haluaa ponnistella ollakseen paras mahdollinen äiti lapsilleen, ja jonkinasteinen syyllisyys tulee siinä mukana. Oma äitini ei ole ollut täydellinen, vaan paras mahdollinen tuki ja turva minulle; ja on sitä edelleen. On hänkin nuorempana ollut hyvinkin helposti hiilestyvä, mutta en vain muista hänen koskaan hiilestyneen minuun, että olisi huutanut kovasti. En tosin kuulemma antanut aihetta. Oletan, että aika on hieman kullannut muistoja kummallakin puolella. : )
Itse olen toisaalta haliva ja rakastava äiti, toisaalta hyvinkin tiukka ja tarkka asettamaan rajoja. Haluaisin karsia käytöksestäni sellaisen huutamisen pois, joka on epäreilua lapsia kohtaan. Kyllä he näkevät, jos minä olen vihainen, vaikken huutaisikaan. Ja sitten säästyisi se huutosuuttumus sellaisia oikeasti isoja asioita varten. Nyt olen ollut tilassa, jossa suuttumus nousee sinänsä pienistä, mutta suuresti ärsyttävistä asioista, joita lasten kanssa vain tapahtuu aika usein. Lapsen mielestä jokainen toruminen tai kielto eri asioista on ikäänkuin uusi tapaus, minun mielessäni ne kumuloituvat ärtymykseksi jo aamusta asti, koska muistini on pidempi... Eli se juttu, joka katkaisee kamelin selän saattaakin olla lopulta kuitenkin aika pieni, ja lapsi ei taatusti ymmärrä vielä, että miksi juuri siitä tapauksesta äiti suuttui niin paljon. Yritän kyllä sitä välillä selittää, mutta ei sitä aina tiedä, paljonko nelivuotias sellaisesta ymmärtää.
No, olenhan aika "tuore" äiti, joten näitä juttuja opetellaan, kun niitä tulee vastaan. Haluaisin kuitenkin saada oman suuttumiskäytökseni sellaiseksi, että se kantaa myös siellä teini-iässä. Jos silloin karjuu pää punaisena, sitähän ei tiedä, mitä tekstiä tulee vastaukseksi... ; )
Kiitos teille kaikille ihanista kommenteista!
Niinhän se vähän on, että jos vahvoja keinoja käyttää jo pikku tilanteisiin, niillä ei ole välttämättä enää mitään tehoja tosipaikan tullen. Onneksi äitiys kasvattaa meitä, jotkut opit pitää tässäkin hommassa oppia sieltä kantapään kautta.
Ja totta, teini-ikäisen arvostusta ei välttämättä saa sillä pää punaisena karjumisella, vaan sillä, että osaa perustella ja pysyä kannassaan, rauhallisena kuin öljyä olis laineilla ;). Näin ainakin luulen nyt, ehkä olen eri mieltä viiden vuoden päästä, kun olen teinini lähemmäs aikuisuutta saanut... Tämä kasvattaminen on jännittävää, kun siinä ihan pakosta kasvaa itsekin...
Olen jo pari kertaa ajatellut vastata tähän jälleen mielettömän hyvään kirjoitukseesi, mutta kun ei pysty mihinkään korkealentoisiin ajatuksiin tässä oman kireän pinnansa kanssa, niin yhdynpä vaan Hymytytön loistavaan kommenttiin. Jatketaan aiheesta vaikkapa ensi perjantaina :)
Omalta kohdaltani tiedän kyllä, että pienikin oma aika (jotkut tarttee enempi, toisille riittää vähempi) auttaa kyllä jaksamaan.
Kiitos Mirka! Perjantaina sitten... ; )
Olen viikonlopun maalannut leikkimökkiä sisäpuolelta lähinnä yksin radio seuranani, ja vaikka olkapää tuli jo perjantaina tosi kipeäksi, oli kuitenkin ihanaa nähdä kättensä tulokset heti, ja pystyä keskittymään hommaan, joka oli pakko tehdä, ihan rauhassa. Olen taas paljon paremmalla tuulella, huomaan. Että kyllä se oma aika vain on tärkeä juttu.
Eloise, juuri sellainen äiti teinille minäkin haluaisin olla, että öljyä olisi enemmän kuin laineita. : )
Lähetä kommentti