perjantai 1. tammikuuta 2010

Viilattavaa vuodelle 2010 - Osa 1

En tee mitään lupauksia. Jos joskus olen jotain luvannut itselleni uuden vuoden kunniaksi, ne lupaukset on ennemmin tai myöhemmin rikottu. Turha siis luvata mitään. Sen sijaan teen itselleni kehotuksia. Vaikkapa seuraavanlaisia:

1. Pidä parempaa huolta siitä maallisesta tomumajastasi.
Kun kroppa lähestyy muutaman vuoden päästä neljääkymppiä, on nyt se viimeinen hetki, jolloin "tarttis tehrä jotain", jotta loppuelämästä varmasti tulee riittävän pitkä ja hyvä.

En ole koskaan ollut erityisen urheilullinen, vaikka tuttuja ovat kunto- ja jumppasalit, sauvakävely, ja niin edelleen. Parhaat kicksit olen saanut ratsastamisesta (alle 18-vuotiaana) ja joogasta eri muodoissa (viimeisen 6 vuoden aikana). Tällä hetkellä en harrasta kumpaakaan.

On minulla kyllä kuukausikortti läheiselle kuntoklubille, jossa kävin syksyllä melko säännöllisesti jumpassa ja jopa välillä kuntosalilla (kun sain vihdoin itseäni miellyttävän ohjelman). Mutta hyvään kuntoiluputkeen tuli muutaman viikon tauko minusta riippumattomista syistä, enkä ole saanut polkaistua kuntoklubimopoani vieläkään käyntiin, vaikka mahdollista se olisi ollut jo marraskuun loppupuolelta lähtien.

Tämä kunnosta hermoiluni liittyy siihen, että olen ollut viimeiset reilut neljä vuotta todella väsynyt. Heh, esikoinen täytti juuri neljä vuotta, että kyllähän osa siitä liittyy kahden lapsen vauva-aikoihin, raskausaikaisiin mataliin hemoglobiineihin, taaperoaikoihin, leikki-ikäisaikoihin ym. normaaleihin syihin. Mutta olen fyysisesti huonoimmassa kunnossa kuin ikinä! Enkä kyllä tästä nuorennu, joten siitä tämä jonkinlainen stressi itseni kuntoon saattamisesta.

Myös ruokatottumukseni vaativat remonttia. Koska en saa syömistäni normaaleista aterioista nykyisellään tyydytystä (olen ihminen, joka nauttii syömisestä ja kaipaa makuhermojen hivelyä), haen siihen ylenmääräisestä herkuttelusta kompensaatiota.

Esimerkki omalta kohdaltani:
Ennen lapsia söin lähes joka aamu kaurapuuroa, jonne ripottelin pakastevadelmia, tuiskaisun makeutusjauhetta ja rasvatonta maitoa, ja otin maitohappobakteerini vesilasillisen kanssa. Nyt, teen lapsille kaurapuuron, jonne ripottelen marjoja, luomuomenasosetta tai murskaan hedelmää tai muuta terveellistä ja tarjoilen heille rasvatonta maitoa.

En tietenkään ota itse puuroa, koska joutuisin sen syömään joka kerta kylmänä, mikä olennaisesti pilaa aamupuurosta saatavaa makunystyröiden tyydytystä. Lisäksi siinä aamun vaiheessa valttia on nopeus, joten aamupalani pitää olla helppo ja nopeasti syöty. Siispä laitan itselleni pari Weetabixia, joiden päälle laitan joko itsetehtyä hillloa tai joskus marjoja tai luomuomenasosetta ja rasvatonta maitoa. Tykkään kyllä kovasti marjoista, tuoreista ja pakastetuista, mutta yritän säästellä mm. itse pakastettuja kotimaisia vadelmia lapsille, sillä talviaikaan kaupoista ei tahdo löytää kotimaisia vadelmia millään. Tai ainakaan kohtuuhintaan. Maitohappobakteerini otan mehun kanssa, jotta masu täyttyisi hiukan enemmän.

Haa, jo aamupalasta alkaen on siis reilusti vajetta sekä ruoasta saatavassa tyydytyksen tunteessa että kroppani polttoaineen ravintoarvomielessä! Onko siis ihme, että keittiössä ohimennen nappaan suuhun vaikkapa muutaman irtokarkin tai lasten nukkuessa kiskaisen pullan tai vanukkaan tai mitä vaan makeata meillä sattuu olemaan, kun tuntuu, että nälkäkin tulee niin nopeasti.

Tämän asian taklaamiseen pitää pureutua sekä käytännön tasolla että henkisesti. Siitä pääsenkin seuraavaan kehotukseeni, joka seuraa osassa 2.

2 kommenttia:

  1. Aamupala kuulostaa niin tutulle, kuten se kuntoiluosuuskin. Viime syksynä sain itseni innostumaan juoksemisesta, vaikka aina olen inhonnut sitä. Nyt taukoa on tullut 3 viikkoa, kiitos joulujuhlien, ja -kiireiden, pakkasen sekä flunssan. Hirvittää, vieläkö sitä rytmiin pääsee takaisin.

    Tutulta kuulosti myös se, että ensi syksynä töihin... Elokuussa se taas alkaa. Osaakohan sitä enää mitään?

    Ajattele, me 70-luvulla syntyneet olemme eläneet jo viidellä vuosikymmenellä. Vetää hiljaiseksi...

    Antoisaa uutta vuosikymmentä!

    VastaaPoista
  2. Onpa hauskaa, että kohtalotovereita näissä(kin) asioissa löytyy! Mutta kyllä kai sitä jossain vaiheessa itselleen löytyy vähän enemmän aikaa näissä perusjutuissa. Vaikka sitten, kun lapset osaavat tehdä ja syödä aamupalansakin alusta alkaen ihan itse...

    Töihinpaluu ei osaamismielessä sinänsä varmaan ole paha juttu, mutta arjen järjestelymielessä kylläkin!

    Tällä hetkellä eniten mietityttää se, kuinka vähän sitä lapsia sen jälkeen enää näkee. Ei varmaan tee mieli käydä kauheasti missään urheilemassa tai viikonloppumatkoilla aikuisten kesken, kun pienet on päivät pitkät päivähoidossa...

    Ai jai, kun satuit mainitsemaan tuon vuosikymmenjutun. Kääk!

    Oikein onnistunutta vuosikymmentä sullekin, Katri!

    VastaaPoista

Odotan innolla kommenttejasi!