Viilattavaa vuodelle 2010 - Osa 2

Kehotukset vuodelle 2010 jatkuvat. Tällä kertaa viilausta tarvitsisi sisäinen minäni.

2. Pidä parempaa huolta sisäisestä minästäsi.
Tämä kehotus liittyy tunnesyömiseen ja itsensä hyväksymiseen. Koska aikuisiällä tavakseni on hiipinyt herkuttelu, kun minulla on tylsää, kun olen kiukkuinen, kun olen apea, kun haluan keskellä päivää jotakin aivan omaa, jota en jaa lasten kanssa, kun haluan palkita itseäni henkisesti väsyttävän päivän jälkeen ja niin edelleen, se on erityisesti ongelma yhdistettynä kotiäitiyteen. Missään ei ole helpompaa herkutella itsensä hyllyväksi kuin kotona lasten kanssa ollessa!

Töissä ollessani minulla oli 1,5 litran vesikannu työpöydällä ja pidin huolta, että se oli tyhjä kotiin lähtiessä. Join töissä usein vihreää teetä ilman makeutusta, ja se oli ihanaa. Nyt minulla on se huono karma teekupposten kanssa, joten en enää viitsi nähdä vaivaa niiden tekemisessä, kun joudun kuitenkin ne kippaamaan viileänä tai kylmänä. Töissä ollessani myös kävin useimmiten syömässä ruokalassa, jossa oli pilvin pimein jonkun muun pilkkomia salaattitarpeita, aina jotakin keittoa, aina useampi ruokalaji ylipäänsä ja ruokarauha niiden nauttimiseen. Päivän lounasruokailu oli siis huomattavasti mukavampi kuin täällä kotona. Eikä tullut napsittua suklaata pitkin päivää, kun oli paljon töitä tehtävänä!

Tuollaisten käytännön asioiden lisäksi lohtusyömiseeni vaikuttaa myös se, että niin kivaa kuin minulla täällä kotona lasten kanssa useimmiten on, kyllä se on henkisesti hieman väsyttävää olla aamusta iltaan käytettävissä, omat tarpeet taustalle työnnettynä, ja lähinnä siinä äidin roolissa. Niin kauan kuin en käy töissä, yksi minäni puoli, se nainen, alainen, kollega, on talviunessa. Yksi rooleistani on siis minimoitu toisen roolin hyväksi. Olen sen hyväksynyt, sillä tämä kotonaolo on tärkeä valintani ja seison täysin sen takana. Sillä vain on omat varjopuolensa, kuten kaikilla asioilla tuppaa olemaan.

Tuon yhden roolin poissaollessa uskon, että siksi nämä pienet omat jutut, kuten korujen teko ja blogin pito ovat niin tärkeitä henkireikiäni, joiden avulla voin toteuttaa itseäni täysin omana itsenäni, enkä pelkästään äidin roolin kautta. Tilanteeni on kuitenkin väliaikainen, enkä ole hädissäni - vielä.

Toki tapa reagoida syömällä erilaisten tunteiden ottaessa vallan on ollut minussa jo ennen lapsiakin, mutta se ei ollut niin ongelmallista - kilotkin pysyivät jotenkuten kurissa. Pohjimmiltaan on kuitenkin kyse itsensä hyväksymisestä tai siis sen puutteesta, täydellisyydentavoittelusta ja epäonnistumisesta olla täydellinen, elämän suorittamisesta, eikä sen elämisestä... Pienimuotoisen työuupumuksen aikana opin kyllä hetkeen pysähtymisestä paljon enemmän.

Talvella 2004 ollessani viiden viikon sairauslomalla sain lääkäriltä ohjeen käydä joka päivä hiukan kävelyllä, ei muuta. Rajoituksena oli myös, että jos pitää siivota kaappeja, korkeintaan yksi kaappi per päivä. En tosin jaksanut siivota mitään. Kävin sitten kävelyllä melkein päivittäin, enkä millään hikilenkillä vaan tepastellen meren rantaa pitkin. Eräänä päivänä palasin lenkiltä ja kävelin silloisen kotimme parkkipaikan läpi. Oli upea talvipäivä; aurinko paistoi siniseltä taivaalta, lumi narskui kenkien alla ja vaimensi ympäröivät äänet mukavasti. Juuri silloin, sillä hetkellä täytyin onnesta; oikein tulvahdin täyteen onnea. Suupielet kääntyivät hymyyn, kun pysähdyin hetkeksi siihen parkkipaikalle ennen kuin jatkoin matkaa kotiin. Se hetki jäi mieleeni ja muistan sen elävästi vieläkin. Siihen on helppo myös palata vaikkapa rentoutuksissa (joita en ole tehnyt muutamaan vuoteen ollenkaan), kun pitää palata johonkin onnelliseen hetkeen elämässään.

Silloin ymmärsin hetkeen pysähtymisen hienouden. Ja kuinka näitä hetkiä pitää kerätä kuin helmiä helminauhaan tai keksejä kauniiseen lasipurkkiin, jotta niihin voi palata sellaisina päivinä, jolloin suorittaminen jää päälle tai olo on muuten vain surkea. Mutta hetkeen pysähtyminen on taito, jota pitää opetella, sillä muuten hetket vilahtavat ohi jättämättä muistijälkeä sen pidempään.

Samasta asiasta on kirjoittanut blogissaan muun muassa Mirka, jolla on hyvin samankaltaisia ajatuksia ja kokemuksia kuin minulla, sekä hienoja oivalluksia.

Itse olen parantunut hiukan jo tuosta perfektionismista tekemisissäni, mutta oman itseni suhteen olen vielä melko armoton. En ole kovin helppo läheisillenikään, koska vaadin paljon muilta sillä varjolla, että "vaadin vain sitä, mihin itsekin pystyisin". Onhan se täysin epäreilu perustelu, että vaikkapa aviomiehen pitäisi pystyä tekemään tai olemaan jotain vain siksi, että minäkin pystyn. Sillä saralla minulla on vielä paljon oppimista hellittämisestä, itseni ja muiden hyväksymisestä sellaisina kuin me olemme.

Pohjimmiltaan vajavaisen itseanalyysini tuloksena huomaan, etten ole täysin tyytyväinen itseeni sellaisena ihmisenä kuin olen. Silloin ei voi hyväksyä muitakaan, sillä ihminen kuitenkin peilaa itseään aina muiden ihmisten kautta. Olen aina pitänyt itseäni hyvänä ihmisenä, joskus jalona ja jopa avarakatseisena. Kuitenkin nyt vanhemmiten olen saanut enemmän todisteita siitä, että olenkin enemmän pikkusieluinen ja tuomitseva! On hyvin vaikeaa hyväksyä itsessään tällaisia puolia, kun itsellä on aina ollut hiukan ylevämpi kuva omasta minästään. Toki tiedostan omat hyvät puolenikin, mutta perfektionisti ei lepää ennen kuin kaikki on täydellistä. Eikä kukaan voi koskaan olla täydellinen. Taidan olla aika syvällä täydellisyydentavoittelun suossa oman itseni kanssa.

En ole vielä siinä pisteessä, että saisin tällaisia piirteitä kitkettyä itsestäni, sillä vaatisi enemmän aikaa mietiskellä ja tietoisesti muuttaa toiminta- ja reagointitapojani ja sitä myöten ajatteluani kuin mitä minulla tässä elämänvaiheessa itselleni on. Jotenkin tuntuu, että ajatus tai puoli sellaista silloin tällöin ei oikein riitä...

Silti annan itselleni tällaisen kehotuksen, jos se vaikka alitajuisesti alkaisi versoa jotakin enemmän. Uskon, että kaiken tämän tiedostaminen on se ensiaskel kohti muutosta, vaikka muutoksen tie on yleensä pitkä ja kivinen.